Fiiliksiä kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja jatko-opintosuunnitelmat

Hyvää uutta vuotta! Kylläpäs aika on rientänyt, eikä ole niin ehtinyt tänne skriivailemaan. Kerron nyt kuitenkin fiiliksiä syksyllä suoritetusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta sekä jatko-opintosuunnitelmista. Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, mistä on kyse!

Kävin siis syksyllä Kokemustalo ry:n tuottaman ja Keravan opiston järjestämän kokemusasiantuntijakoulutuksen, jonka laajuus oli 80 tuntia. Tapaamisia oli joka toinen viikko klo 17-21.

Lähdin koulutukseen mukaan oppiakseni lisää, miten hyödyntää omaa mielenterveystaustaa ja -kokemusta auttaakseni muita ja julkisessa keskustelussa. Halusin lisää kontakteja, jotta voisin esimerkiksi puhua kokemuksestani erilaisissa tilaisuuksissa.

Koulutuksen paras anti oli loppujen lopuksi kuulla kaikkien muiden ryhmälaisten tarinat. Niitä en tässä sen tarkemmin vaitiolovelvollisuuden nimissä avaa, mutta voin kertoa niiden laajentaneen maailmankuvaani ja ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka ovat erilaisista lähtökohdista kuin minä. Toisaalta tarinat tarjosivat paljon myös samaistumispintaa.

Koulutuksen aikana otin yhteyttä muun muassa Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsinkin vieraaksi pariin podcastiin sekä nuorille aikuisille suunnatun verkkokurssin materiaalin kuvauksiin.

Tällaista työtä haluan keikkapohjaisesti tehdä lisää ja laajentaa pikkuhiljaa omankin materiaalin tuottamiseen. Olisi mahtavaa myös kouluttaa ja rohkaista muita kokemusasiantuntijoita kertomaan kokemuksistaan julkisesti esimerkiksi somessa – tällainen ”kansantason” vaikuttaminen on tehokasta ja helpoin tapa levittää tietoa kokemusasiantuntijuudesta.

Koulutuksessa minulle uutta oli se, kuinka laajasti kokemusasiantuntijoita voidaan hyödyntää myös terveydenhuollossa. Sitä kautta sain perusoppia myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Koulutus ei työllistänyt liikaa vapaa-ajalla. Yliopiston käyneenä olen tottunut akateemiseen koulutukseen, ja kokemusasiantuntijakoulutus oli miltei sen vastakohta, mikä ei toki ole huono asia. Huomasin vain itse asennoituneeni koulutukseen eri tavalla, niin että opiskellaan toden teolla ja luetaan vaikkapa tutkimuksia kokemusasiantuntijuudesta. Tämä jäänee vapaa-ajan tehtäväksi.

Jos joku kurssikaveri lukee tätä tekstiä, niin kiitos, kun sain olla kuulemassa tarinaasi ja sinä kuuntelit minun! ❤

Jatko-opinnot: Minusta tulee lyhytterapeutti!

Kokemusasiantuntijakoulutuksen päättyessä minulle oli selvää, että haluan kouluttautua lisää ja edistää mielenterveysasioita jollain tavalla. Yksi tuttuni kertoa Instagram-kommentissa olevansa lyhytterapeuttikoulutuksessa ja päätin ottaa aiheesta selvää.

Uudenvuoden aatonaattona täytin Helsingin psykoterapiainstituutin hakulomakkeen ja jo seuraavana päivänä sainkin kutsun haastatteluun, joka oli parisen viikkoa sitten. Pääsin koulutukseen ja se alkaa ensi viikolla.

Koulutus kestää kaksi vuotta ja valmentaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Koulutus on myös omakustanteinen. Olin luullut aiemmin, ettei minun pohjakoulutuksellani (filosofian maisteri viestinnän pääaineesta) ole mahdollisuutta kouluttautua minkäänlaiseksi terapeutiksi, mutta onnekseni tähän pääsin. Olin myös harkinnut hakevani opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta niin raskas koulurupeama kaikkine yliopiston säätöinen ja graduineen ei tällä hetkellä houkuttele.

Kerron tännekin kuulumisia koulutuksen kulusta ja varmasti saan ammennettua kivasti uutta sisältöä blogiinikin koulutuksen kautta! Voin ainakin alkaa parin vuoden päästä kutsumaan itseäni edes jonkin tason mielenterveyden ammattilaiseksi!

Miten teillä menee? ❤

Fiiliksiä kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja jatko-opintosuunnitelmat

Hyvää uutta vuotta! Kylläpäs aika on rientänyt, eikä ole niin ehtinyt tänne skriivailemaan. Kerron nyt kuitenkin fiiliksiä syksyllä suoritetusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta sekä jatko-opintosuunnitelmista. Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, mistä on kyse!

Kävin siis syksyllä Kokemustalo ry:n tuottaman ja Keravan opiston järjestämän kokemusasiantuntijakoulutuksen, jonka laajuus oli 80 tuntia. Tapaamisia oli joka toinen viikko klo 17-21.

Lähdin koulutukseen mukaan oppiakseni lisää, miten hyödyntää omaa mielenterveystaustaa ja -kokemusta auttaakseni muita ja julkisessa keskustelussa. Halusin lisää kontakteja, jotta voisin esimerkiksi puhua kokemuksestani erilaisissa tilaisuuksissa.

Koulutuksen paras anti oli loppujen lopuksi kuulla kaikkien muiden ryhmälaisten tarinat. Niitä en tässä sen tarkemmin vaitiolovelvollisuuden nimissä avaa, mutta voin kertoa niiden laajentaneen maailmankuvaani ja ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka ovat erilaisista lähtökohdista kuin minä. Toisaalta tarinat tarjosivat paljon myös samaistumispintaa.

Koulutuksen aikana otin yhteyttä muun muassa Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsinkin vieraaksi pariin podcastiin sekä nuorille aikuisille suunnatun verkkokurssin materiaalin kuvauksiin.

Tällaista työtä haluan keikkapohjaisesti tehdä lisää ja laajentaa pikkuhiljaa omankin materiaalin tuottamiseen. Olisi mahtavaa myös kouluttaa ja rohkaista muita kokemusasiantuntijoita kertomaan kokemuksistaan julkisesti esimerkiksi somessa – tällainen ”kansantason” vaikuttaminen on tehokasta ja helpoin tapa levittää tietoa kokemusasiantuntijuudesta.

Koulutuksessa minulle uutta oli se, kuinka laajasti kokemusasiantuntijoita voidaan hyödyntää myös terveydenhuollossa. Sitä kautta sain perusoppia myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Koulutus ei työllistänyt liikaa vapaa-ajalla. Yliopiston käyneenä olen tottunut akateemiseen koulutukseen, ja kokemusasiantuntijakoulutus oli miltei sen vastakohta, mikä ei toki ole huono asia. Huomasin vain itse asennoituneeni koulutukseen eri tavalla, niin että opiskellaan toden teolla ja luetaan vaikkapa tutkimuksia kokemusasiantuntijuudesta. Tämä jäänee vapaa-ajan tehtäväksi.

Jos joku kurssikaveri lukee tätä tekstiä, niin kiitos, kun sain olla kuulemassa tarinaasi ja sinä kuuntelit minun! ❤

Jatko-opinnot: Minusta tulee lyhytterapeutti!

Kokemusasiantuntijakoulutuksen päättyessä minulle oli selvää, että haluan kouluttautua lisää ja edistää mielenterveysasioita jollain tavalla. Yksi tuttuni kertoa Instagram-kommentissa olevansa lyhytterapeuttikoulutuksessa ja päätin ottaa aiheesta selvää.

Uudenvuoden aatonaattona täytin Helsingin psykoterapiainstituutin hakulomakkeen ja jo seuraavana päivänä sainkin kutsun haastatteluun, joka oli parisen viikkoa sitten. Pääsin koulutukseen ja se alkaa ensi viikolla.

Koulutus kestää kaksi vuotta ja valmentaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Koulutus on myös omakustanteinen. Olin luullut aiemmin, ettei minun pohjakoulutuksellani (filosofian maisteri viestinnän pääaineesta) ole mahdollisuutta kouluttautua minkäänlaiseksi terapeutiksi, mutta onnekseni tähän pääsin. Olin myös harkinnut hakevani opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta niin raskas koulurupeama kaikkine yliopiston säätöinen ja graduineen ei tällä hetkellä houkuttele.

Kerron tännekin kuulumisia koulutuksen kulusta ja varmasti saan ammennettua kivasti uutta sisältöä blogiinikin koulutuksen kautta! Voin ainakin alkaa parin vuoden päästä kutsumaan itseäni edes jonkin tason mielenterveyden ammattilaiseksi!

Miten teillä menee? ❤

Kaipuu lapsuuden jouluun

Joulu on lähellä. Olin vielä pari vuotta sitten todellinen jouluihminen; koristelin kodin, kuuntelin joululauluja viimeistään marraskuussa ja olin muutenkin innoissani siitä, että koko perhe kokoontuu lapsuudenkotiin. Nyt tuo innostus on hieman hälvennyt, sillä joulut eivät ole enää samanlaisia kuin ennen.

Ehkä joulut vielä muutama vuosi sitten muistuttivat paljon lapsuuden joulua. Isä tapasi sanoa, että minä ja mun sisko yhdessä kotona taannutaan iässä 15 vuotta taaksepäin.. 😀

Helsinkiin muuton jälkeen joulun fiilistelystä on tullut jotenkin vaikeampaa pimeyden ja ainaisten vesisateiden takia. Parina viime vuotena matkalla burnoutiin jouluun rauhoittuminen on ollut hankalaa ja jopa ahdistavaa. Samoten masennus syö joulufiilistä.

Nykyään joulu on pirstaleinen. Vaikka haluan nähdä ja tavata isovanhemmat, poikaystävän perhettä, omaa perhettä, kummipoikaa ja serkkuja, tämän rumban miettiminen muutamalla päivälle vie mehut jo alkuunsa. Varsinkin, kun itse asuu Helsingissä, seuraava etappi on sadan kilometrin päässä ja sitä seuraava 600 kilometrin päässä. Joulun kohokohta oli aiemmin aina jouluaatto. Nyt jouluaattoa toistellaan jokaisessa etapissa, koska lahjoja annetaan kaikille. Tänä vuonna taitaa tulla kolme ”jouluaattoa”.

Varpu on nykyisin meidän pieni joulutonttu. ❤

Välimatkat ovat pitkiä, eikä päiviä loppujen lopuksi niin montaa. Lisäksi olisi mukavaa rauhoittua ja tehdä asioita, joista tykkää. Joudutaan arpomaan sitä, että kumman vanhempien luona vietetään joulu, miten saamme aikataulut sovitettua yhteen sisarusten kanssa, jotta näkisi kotikotona heitäkin. Myös ystäviä olisi kiva moikata, kun kaikki ovat kerrankin kotipaikkakunnalla.

Entäpä uusi vuosi? Siihenkin liittyy odotuksia, mutta toisaalta pitää jo valua pikkuhiljaa kotiin päin, koska työt jatkuvat. Viime vuonna olin niin väsynyt joulurumbasta, että nukahdin ennen puolta yötä ja vuoden vaihdetta.

Lapsena ja nuorempana näitä ongelmia ei ollut. Joulua vietettiin rennosti ja silti tuli nähtyä kaikki ne ihmiset, joita halusi. Toki ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja lapsuuden joulumuistot on koristeltu kultakimalteella. Joulusta voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa, mutta huono omatunto kolkuttelisi liikaa, jos tekisin ”itsekkäitä” päätöksiä.

Tämän tekstin ei ole tarkoitus syyllistää ketään perheestäni tai ystävistäni. Luulen, että moni samankaltaisessa elämäntilanteessa samaistuu ajatuksiini. Joulusta on tullut suorittamista.

Ehkäpä jonain päivänä olemme poikaystävän kanssa ne, jotka hostaavat joulun ja kaikki kerääntyy meille. ❤

Kuulostaako tutulta?

Kaksi vuotta sitten romahdin valmistujaispäivästä – näin yhdestä elämän kohokohdasta tuli painajaista

Instagram muistutteli eilen, että yliopistosta valmistumisestani oli kulunut tasan kaksi vuotta. Olin julkaissut paikalta yhden väkisin väännetyn IG-stoorin. Näin jälkikäteen tuosta stoorista huokuu epävarmuus, eikä se ole kovin aito. Suorastaan jopa apaattinen ilmoitus valmistumisesta. Vain muutama tunti tuon IG-stoorin jälkeen koin mieleenpainuvimman romahduspisteeni.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen kokonainen vuosi täysipäiväisenä yrittäjänä. Päädyin yrittäjäksi osittain “pakon” sanelemana, sillä määräaikainen työsuhde päättyi, mutta työpaikalta ilmoitettiin, että voisivat silti ostaa palveluitani. Olin tehnyt paljon valo- ja videokuvausta, joten minulla oli kuitenkin selkeä tuote, jota lähteä myymään. Silti koin epäonnistuneeni, kun työsopimusta ei jatkettu, vaikka sillä ei ollut tekemistä ammattitaitoni kanssa.

Olin kuitenkin jo valmiiksi väsynyt, loppu ja epävarma ja itsetunto työnhakuun oli nollassa. Päätin hypätä yksinyrittäjän saappaisiin, vaikka se pelotti. Olin siitä haaveillut, mutta en ehkä tuossa vaiheessa elämää, kun koulukin oli vielä kesken. 

Myös gradun suhteen olin ihan hirvittävän epävarma. Jokainen seminaari ahdisti ja tuntui, ettei oman työn kanssa etene minnekään. Minulla oli myös huonoja kokemuksia kandiseminaarista, sillä purskahdin minun työn opponoinnin kesken itkuun, koska lunta tuli tupaan ja paljon.

Tämänkin kuvan ja hymyn taakse sisältyy aika paljon asioita, joita ei päälle päin arvaisi.

Kuten moni tietääkin, ajauduin jo ensimmäisenä yrittäjävuotenani burnoutiin. Viikot tein töitä, viikonloppuisin gradua. Ei vapaapäiviä. Pitkät päivät ilman vapaata ovat sinäänsä lyhyinä pätkinä ihan ok, mutta epävarmuus ja olematon itseluottamus raastavat mieltä paljon enemmän kuin itse työn määrä. 

Pää oli täynnä katastrofiajatuksia, jotka jankuttivat etten pärjää ja olen huono. Yritin helpottaa näitä ajatuksia tekemällä lisää työtä ja suorittamalla lisää. Tämä toimintatapa vei vointiani vain entistäkin huonommaksi. Pian alkoivat myös fyysiset väsymysoireet, voimakkaat paniikkikohtaukset ja epänormaali hajamielisyys.

Koko vuoden väsymys kulminoitui tuohon valmistujaispäivään. Istuin yliopiston suurimmassa luentosalissa ahdistuneena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ansaitse valmistua. Pidätin itkua eturivissä.

Vanhempani olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja menin heidän kanssaan kotikotiin viettämään joulua tilaisuuden jälkeen.

Illalla keittiönpöydän ääressä iski valtava tunteiden purkaus. Itkin hysteerisesti, ja ensimmäistä kertaa sanoin ja myönsin “En jaksa enää”.

Tuosta lähti liikkeelle pitkä ja kivinen tie kohti eheämpää elämää ja oman mielen sopukoita. Vielä kaksi vuotta myöhemminkin matka jatkuu edelleen. Välillä taistelen edelleen tismalleen samanlaisten ajatusten kanssa kuin tuolloin kaksi vuotta sitten. Paljon edistystäkin on tapahtunut, mutta tie ei ole ollut lineaarinen eteenpäin.

Kun asenne ei ratkaise kaikkea – tämän takia toksinen positiivisuus ei ole hyvä juttu

Tuleeko sullakin korvista ulos jatkuvat tsemppilauseet, kuten

  • Asenne ratkaisee!
  • Posin kautta eteenpäin!
  • You can do it!!
  • Kyllä se siitä!

…mulla ainakin.

Olen itsekin joskus yrittänyt elää elämää, jossa yritän väkisin täyttää mieleni positiivisista ajatuksista. Tsemppilauseet voivat auttaa yli tiukasta tilanteesta, mutta pidemmän päälle puhutaan toksisesta positiivisuudesta.

Toksinen positiivisuus tarkoittaa sitä, että kaikki negatiiviset tunteet tukahdutetaan positiivisuudella. Ihminen ei ilmaise muita kuin positiivisia tunteitaan ja voi myös vältellä ja mitätöidä muiden tunteita.

Opin kantapään kautta mitä tapahtuu, kun negatiivisten ajatusten ja tunteiden käsittelyä lykkää jatkuvasti eteenpäin: pikkuhiljaa positiivisuuden seinä murtuu ja samalla ihminen sen mukana.

Toksista positiivisuutta viljellään valtavasti sosiaalisessa mediassa. Onnistumiset ja muut hyvät asiat saavat paljon huomiota ja harva näyttää todellisia tunteitaan tai muita elämän kääntöpuolia.

Erityisen huolestuttavaa on mun mielestä se, kuinka paljon työelämässä tai niihin liittyvillä sosiaalisen median tileillä näitä korulauseita viljellään. Burnout-kokemuksista tehdään sankaritarinoita, joista pääsee yli noin vaan, kunhan vähän lepää niin kyllä se siitä. Sitten sama ralli päälle vaan. ”Jaksaa, jaksaa!” kertoo siitä, että painetaan jo ehkä liian kovaa, mutta asialle ei aiota työpaikalla mitään tehdä.

Ennen pitkää nämä tsemppilauseet voivat lamauttaa ja aiheuttaa huonommuuden tunnetta. ”Tunnin treeni on vain 4% sun päivästä – jokaisella on aikaa treenata” kuuluu monen personal trainerin suusta. ”Mieti, et sulla on saman verran tunteja päivässä kuin Beyoncella” kuuluu startup-yrittäjän instastoorissa. Ihmisillä on niin erilaisia elämäntilanteita, että ne päivän prosentit kuluvat helposti moneen muuhun. Veikkaanpa myös, että Beyoncella elämä on joltain osin helpompaa kuin tavallisella tallaajalla.

Monet masentuneet ja muista mielenterveysongelmista kärsivät kohtaavat ulkopuolelta näitä tsemppilauseita jatkuvasti. Niiden sanoja ei varmasti tarkoita pahaa, mutta masennusta ei valitettavasti voiteta pelkällä positiivisella ajattelulla ja asenteella tai muilla korulauseilla. Jatkuva positiivisuus on myös kuluttavaa.

Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja niiden pitää saada näkyä ulos. Koko ajan ei tarvitse olla Positive vibes only. Ennemminkin All feelings allowed.

Mitä fiiliksiä toksinen positiivisuus sussa herättää?

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Uusi oivallus oman masennuksen suhteen – tämän takia haikailen ”entistä” elämääni

Moni, joka on mua kauemmin seurannut vaikkapa Instagramissa, tietää, että tein videoita Youtubeen vielä reilut pari vuotta sitten. Olin tällä viikolla pari päivää kuumeessa kotona (koronatesti oli negatiivinen, huh!) ja kun Netflix, Disney+ ja muut alkoivat kyllästyttää, päätin katsoa muutaman vanhan Youtube-videoni. Ne löytyvät edelleen kanavaltani piilotettuina. Nyt oli hyvä palata siihen.

Moni masentunut miettii kuumeisesti, miksi on masentunut. Tai ainakin minä. Syitä siihen on monia, ja vaikka olen jo hieman päässyt jyvälle sen taustoista, varmasti piilossa on vielä saman verran asiaa. Viime viikolla oivalsin yhden syyn lisää.

Elämäni oli hyvin erilaista vielä pari-kolme vuotta sitten. Olin opiskelija, mutta olin juuri muuttanut Helsinkiin. Sain vuonna 2017 kesätyöstä jatkosopimuksen syksylle ja pystyin jatkamaan samaa duunia Helsingissä. Samoihin aikoihin perustin toiminimen ja vuoden 2018 alusta olin kokopäiväinen yrittäjä, kun määräaikainen työsopimus loppui. En myöskään seurustellut (tosin, en vaihtaisi nykyistä parisuhdetta sinkkuuteen mistään hinnasta).

Ikävä matkustamista. Tässä olen Pohjois-Irlannissa Giant’s Causewayllä. Toki muistan myös, että tuolla reissulla ahdistus oli läsnä ja paljon.

Yrittäjyys mahdollisti positiivisesti monenlaista: sain matkustaa paljon. Vuoden 2019 aikana kävin pari viikkoa sekä Sri Lankassa että Yhdysvalloissa. Syksyllä kävin Briteissä ja vuoden 2018 matkakohteisiin kuuluivat muun muassa Irlanti, Kroatia, Norja, Belgia & Hollanti, Lontoo ja Barcelona. Toki tänä vuonna matkakohteiden vähyys johtuu myös koronasta, mutta silti en samalla pääsisi palkka- ja vuorotyön vuoksi matkustamaan.

Elämässäni oli enemmän tietynlaista vapautta. Vaikka videoilla on enimmäkseen näytetty vaan kaikki positiiviset jutut elämästä, tajusin silti, että jollain tavalla kaipaan “vanhaa” elämääni. Videoiden perusteella sosiaalista elämää ja -tapahtumia oli paljon enemmän, jaksoin liikkua ja harrastaa. Toki, täytyy muistaa, että noilla videoilla nimenomaan on näytetty niitä kuuluisia kohokohtia, ja tuo elämäntyyli lopulta uuvutti minut kokonaan.

Toisin sanoen, elämäni on muuttunut nopeasti niin paljon, että mieli ei ole sitä ehtinyt kunnolla käsitellä. Tuo muutos opiskelijasta ja yrittäjyydestä vaihtui melko yhtäkkiä toisenlaiseksi arjeksi, jossa osa aiempaan arkeen kuuluvista asioista eivät ole enää mahdollisia. Luulen, että muutos itsessään on yksi masennuksen syy, vaikka nykyinen elämä onkin sellainen, mikä juuri nyt on minulle parhain.

Juttelin tästä aiheesta myös työterveyslääkärillä. Tulimme siihen tulokseen, että se elämä mikä oli hyvää vaikkapa viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole hyvää juuri nyt. Hyvä elämä voi olla eri vaiheissa elämää erilaista. Tällä hetkellä vakituinen työ tuo turvaa taloudellisesti ja pääsen toimittajan urallani eteenpäin – voin palata yrittäjäksi joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu. Vakituinen työ antaa myös tilaa mielenterveysongelmista parantumiselle.

Oletko kokenut, että muutokset elämässä voisivat olla osasyitä mielenterveysongelmien taustalla?

Ahdistus iski jälleen ja pettymys jumppatunnilla – riittämättömyyden kehä on valmis

Tämä postaus on sarjassa sellainen, jonka julkaisusta olen epävarma. Olen somessa tuonut viime aikoina paljon esille sitä, että nyt menee paljon paremmin. Olen jopa miettinyt, että olenkohan enää edes masentunut, kunnes ahdistus ja alakulo hyppäävät nenän eteen taas nurkan takaa. Tällaisten ahdistusasioiden pohdinta blogissa saa mut jotenkin tuntemaan itseni valittavaksi rääpäleeksi, joka ulisee turhasta. Toisaalta, juuri näitä aitoja tunteita ja syitä niiden takia haluan tuoda esille, jos vaikka joku samaistuu niihin. Joten antaa mennä.

Tämän kertainen ahdistusaihe liittyy kehoahdistukseen. Se velloo säännöllisesti aika ajoin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on kuitenkin sellainen aihe, joka aina palaa ja vaikuttaa elämääni negatiivisesti kerta toisensa jälkeen. 

Aloin tällä viikolla itkemään kesken jumppatunnin. “Onneksi” oli meneillään punnerrusbiisi, joten kukaan ei nähnyt, kun naamat olivat kohti lattiaa. 

Fakta on se, että kuntoni on huonontunut ja ulkomuotoni muuttunut. Tämä on mulle erittäin vaikeaa hyväksyä, vaikka en todellakaan arvota muita ihmisiä heidän ulkomuodon tai kunnon perusteella. 

Olin sellaisella tunnilla, jota itse ohjasin vielä alle vuosi sitten. Tiedän, että ohjaaja tarkoitti vain hyvää, eikä hän tehnyt mitään väärää eikä tietenkään voinut tietää tilannettani tai tunteitani. Silti, kun jouduin sykehuippuosuudessa ottamaan käyttöön kevyemmän vaihtoehdon, ja ohjaaja näytti minulle peukkua, näyttäen samalla hetkellä kyseisen vaihtoehdon, osoitti minua ja sanoi “hyvä”. 

Tuossa hetkessä ensimmäinen tunne oli armoton vitutus ja häpeä. Vielä muutamia kuukausia sitten minä olin se, joka näytti esimerkkiä, en tarvinnut kevyempiä vaihtoehtoja. Tämä menee varmasti ylianalysoinnin puolelle, mutta hetkestä jäi sellainen olo, että nyt ohjaaja tsemppaa huonokuntoista eteenpäin, joka ei jaksa tehdä täysillä. Häpesin, että ohjaaja luulee minua joksikin aloittelijaksi vaikka todellisuudessa olen ohjannut lajia monta vuotta. 

Tiedän, että tämä on ihan naurettava ajatuskehä, koska itse ohjaajana tein ihan samalla tavalla, eikä ohjeet ole ikinä tarkoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, enkä ajattele yksittäisten asiakkaiden kuntoa tai ulkonäköä ohjatessani. Minun päässäni nämä kehät ovat kuitenkin todellisuutta. 

Kehoahdistus tulee kuitenkin ilmi paljon muuallakin kuin treenaamassa. Kun se oikein iskee, se lamauttaa. Tunnen olevani maailman ällöttävin ihminen. Vielä hetki sitten jalassa olevat housut tuntuivat ihan hyvältä, mutta askel askeleelta eteenpäin lyllertäessäni ne tuntuvat puristavan enemmän ja enemmän. Ahdistaa. Kaiken lisäksi olin tämän ajatuskehän aikana menossa vaihtamaan paria ostamaani vaatetta, koska ne osoittautuivat liian pieniksi. En koe, että mikään vaate näyttäisi päälläni hyvältä.

Samalla olen pettynyt itseeni kahdesta syystä. Ensinnäkin, miksi olen vuosia sitten ollessani oikeasti aika kovassa kunnossa, ollut samanlainen itseäni kohtaan kuin nyt. Äärimmäisen vaativa, joka vaatii koko ajan lisää omalta keholta ja kunnolta, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Juuri tämä kehä on varmasti osittain vaikuttanut kunnon laskuun, koska fiilis on ollut “ihan sama, mitä teen, olen kuitenkin paska ja läski”.

Toiseksi. Kyseenalaistan omaa vointiani viimeisen parin vuoden aikana, kun painoa on tullut lisää. Olinko oikeasti niin väsynyt, että en jaksanut liikkua tarpeeksi? Vaikka vastaus on kyllä, sillä saatoin nukahtaa istuma-asentoon ja pelkkä seisominen sattui, piiska itseäni kohtaan ei ota laantuakseen. Vaikka tiedostan tämän ajatuskehän, se vain jatkuu ja jatkuu. Olen epäonnistunut.

Bonus pettymyksenä tulee kaupan päälle vielä se, että miksi tämä vaativuuden kehä vain jatkuu, miksen saa sitä lopetettua? Ensimmäisessä kohdassa olin pettynyt siihen, että en hyvässäkään kunnossa ollut tyytyväinen itseeni, mutta tyytymättömyys tulee tätä rataa jatkumaan niin kauan kuin ajatusmallit oikeasti muuttuvat. Miksi en ole onnistunut vielä tässä(kään)?

Olen tiedostanut dieettikulttuurin ongelmallisuuden ja sen, kuinka fucked up meidän kehonkuvat ovat. Harmittelen niiden lukuisten naisten puolesta, jotka painivat ulkonäköpaineiden kanssa ja turhaudun, kun hyväkuntoiset naiset valittavat ulkonäöstään. 

Silti olen itse samanlainen, I should know better than that? 

Someuupumus ja Instagramin shadowbannit – miten tehdä mielenterveysaktivismia uupumatta?

Törmäsin muutamaan keskusteluun somessa someuupumuksesta. Olen käynyt someuupumuksen läpi niin sanotusti kantapään kautta, sillä tein vielä pari vuotta sitten melko aktiivisesti sisältöä YouTubeen, mutta se alkoi ahdistaa ja päätin pistää koko kanavan säppiin ja poistaa koko kanavan sisällön. Koin jotenkin epäonnistuneeni ja nyt alan huomaamaan hieman samoja merkkejä ilmassa.

Kun aloitin tekemään mielenterveyteen liittyviä postauksia, halusin olla avoin rikkoakseni mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja häpeää. Olin valmis antamaan kasvoni somessa mielenterveyden puolestapuhujaksi, mutta viime aikoina päässä on paljon vellonut ajatus – kiinnostaako ketään? Onko tämä edes tärkeää, vai pidänkö vain minä tätä tärkeänä?

Olen tuntenut postauksista ja some-sisällöstä riittämättömyyttä; en halua tykittää raskasta asiaa päivästä toiseen, mutta on hankala tehdä väliin myöskään “höttöä”. Monet mielenterveysongelmista somessa puhuvat tuntuvat keksivän jatkuvasti uusia kulmia tuoda mielenterveyttä ilmi, eikä aina niin raskaasti. Alkoi hävettää, että pitääkö kaikkia mua ihan nolona kun huutelen tällaisia asioita julkisesti. Varsinkin kun niiden toisten seuraajamäärät kasvavat paljon nopeammin kuin omani.

Vaikka en tavoittele mitään miljoonayleisöä Instagramissa tai täällä blogissa, kyllä se silti vähän kirpaisee kun huomaat Instagramin kuuluisaksi tulleen shadowbannin iskeneen myös omiin postauksiin. Ilmeisesti olen käyttänyt postauksissani liikaa #masennus tai #mielenterveys. En tarkalleen ole opiskellut Instagramin nykyisiä algoritmikäytäntöjä, kun nekin muuttuvat jatkuvasti. 

On vaan uuvuttavaa yrittää saada sisältötulvasta omaa ääntä esille, (minulle?) tärkeän aiheen vuoksi. Varsinkin, kun itse alusta voi yhtäkkiä päättää, että no eipä näytetäkään tätä postausta kellekään, kjehkjeh. Tätä on tullut esille myös muiden mielenterveysaktivistien tileillä. Mut kiitti Instagram et sulle kelpaa noi sporttikatalogista tutut sixpack-muidut ja -jäbät.

Noh, onneksi en vielä ainakaan ole tuossa pisteessä että haluaisin poistaa kaikki some-kanavat ja vain hävitä näkyvistä. Kyllä minä tiedän, että some on kuitenkin vain pala sitä, mitä ihmiset haluavat meidän näkevän, eikä välttämättä todellisuus. Silti on hankala taistella tällaisia ajatuksia ja vaikutteita vastaan. 

Pitäisi ehkä alkaa merkkaamaan kalenteriin some-ajat, jolloin somea saa tehdä ja milloin seurata. Ja pitää ne muulloin kiinni.

Minkälaiset sometekniikat teille toimii?

Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?