Ovatko lääkkeet hyvä apu mielenterveyshaasteisiin?

Iloitsin eräänä päivänä Instagram-stoorissani siitä, että päätimme työterveyslääkärin kanssa puolittaa toisen käyttämästäni mielialalääkkeestä. Eräs tuttavani laittoi minulle viestiä ja kysyi, että miksi lääkkeenkäytön lopettaminen on hyvä juttu? Tuo kommentti sai minut pohtimaan enemmänkin lääkkeiden käyttöä mielenterveyden ongelmien hoidossa.

Tuttavani jatkoi viestiä, jossa kertoi lopettaneensa mielialalääkkeen, mutta huomannut pian sen jälkeen ahdistuksen tulleen takaisin. Hän päätti aloittaa lääkkeet uudestaan ja olo helpottui. Osa mielenterveyshaasteiden kanssa painiskelevista joutuu ehkä syömään mielialalääkkeitä loppuelämänsä, mutta jos ne helpottavat oloa, niin onko se huono juttu?

Aloin pohtimaan itsekin, että miksi lääkkeiden vähentäminen tuntuu hyvältä? Itselläni ensimmäinen ajatus oli se, että olen askeleen lähempänä “parantumista” eli sitä, että voin pian sanoa, että en ole masentunut. Oivalsin kuitenkin sen, että vastakohta tälle ei ole se, että olisi jotenkin epäonnistunut, jos vaikka joutuisinkin aloittamaan lääkityksen uudestaan. Toisin sanoen, on hyvä, jos pystyy elämään ilman lääkkeitä, mutta ei se myöskään ole huono juttu jos niitä joutuu käyttämään helpottaakseen elämää?

Oikean lääkkeen etsiminen minulle oli todella haasteellista. Montaa eri lääkettä kokeiltiin, annosta nostettiin, sitten taas lopetettiin jos vastetta ei syntynyt. Myös vasteen arvioiminen on hankalaa, koska ilmankin lääkitystä elämässä on joskus ollut sellaisia aikoja, ettei ole ahdistanut. Johtuiko lääkkeen testijakson lievä ahdistus tai sen puute lääkkeestä vai elämästä noin muutoin? 

On siis hyvin paljon yksilöstä kiinni mikä mielialalääke antaa vastetta kellekin. Välillä se tuntuu nopan heittämiseltä, mutta kun oikea osuu kohdalle, se helpottaa elämää kummasti. Kaikille ei välttämättä löydy sitä sopivaa ollenkaan. Minulle lääkkeet mahdollistivat sen, että pystyin paremmin käsittelemään asioita terapiassa, kun ahdistus ei joka kerta vyörynyt päälle aiheuttaen paniikkikohtauksia. Ajatukset pääsivät rauhassa selkiytymään, kun ahdistus oli lievempää.

Näin minulle löydettiin oikea mielialalääkitys

Viimeisen reilun vuoden ajan olen ollut onnellisessa ja etuoikeutetussa asemassa siinä mielessä, että minulla on ollut erittäin pätevä ja suorastaan ihana työterveyslääkäri. Olen käynyt hänen vastaanotollaan reilun vuoden ajan miltei joka kuukausi. Lääkkeen vaikutusta on siis oikeasti voitu seurata ja muutoksia on voitu tehdä melko nopeastikin. 

Aiemmin tilanne oli siis se, että kävin kalliilla psykiatrilla kerran-pari vuodessa, joka määräsi lääkkeet. Tällöin lääkkeen “testijaksot” olivat paljon pidempiä eli toimimattoman lääkkeen ottaminen kesti paljon kauemmin kuin olisi tarvinnut. 

Mielialalääkkeisiin kuuluu myös joidenkin kohdalla ikäviä sivuvaikutuksia. Joskus lääkkeestä saa pelkät huonot sivuvaikutukset sen toimivuuden sijaan. Toisinaan sivuvaikutukset taas ovat hyötyjä suuremmat tai toisinpäin. Sivuvaikutukset saattavat yleensä heiketä ajanmyötä.

Minun ensimmäinen mielialalääke oli Citalopram, jonka kuuluu sitoa ahdistusta. Annosta nostettiin pikku hiljaa 10 milligrammasta aina 40 milligrammaan saakka, sillä vastetta tuosta lääkkeestä ei siihen mennessä tullut. Annoksen kasvaessa kuitenkin myös sivuvaikutukset lisääntyivät; suuri hoitoannos väsytti ja saatoin nukahtaa lyhyen työmatkan aikana bussiin. Muutenkin energia oli vähissä ja vapaa-ajan käytin lähinnä nukkumiseen. Minun kohdallani Citalopram myös nosti painoa merkittävästi ja alussa oli pahoinvointia.

Seuraavaksi kokeilimme Brintellixiä. Sen annos oli ensin 10 mg, sitten 20 mg. Siitä ei tullut vastetta ollenkaan, joten sen käyttö lopettettiin parissa kuukaudessa. Tätä ennen edellinen lääke piti pikku hiljaa tiputtaa 10 mg kerrallaan alaspäin, joten hidasta (ja kallista) oli tämäkin kokeilu.

Kaksi edellistä lääkettä oli siis määrännyt psykiatri, jota tapasin harvoin. Tämän jälkeen otin puheeksi asian oman työterveyslääkärin kanssa, joka otti homman haltuun. Brintellix lopetettiin ja tilalle otettiin Escitalopram. Epäilin aluksi tuota lääkettä, koska siinä on sama vaikuttava aina kuin Citalopramissa. Escitalopram on kuitenkin Citalopramia tehokkaampi ja tuossa lääkkeessä 20 mg annos riitti hyvin. Luulen, että pienempi annos ei aiheuttanut niin pahoja sivuvaikutuksia, kuin Citalopram. Escitalopramia aloittaessa olin masennukseni vaikeimmassa vaiheessa.

Escitalopramin kaveriksi testasimme Voxraa, koska väsymys oli edelleen vahvasti läsnä. Aloitimme 150 mg annoksella. Voxran aloittamisen aikana olin sairauslomalla uupumuksen vuoksi ja lääkkeen aloittaminen juuri tuolloin oli myös taktinen valinta, koska lääkkeistä voi tulla sivuoireita. Sain sairausloman aikana yhden paniikkikohtauksen, mikä todennäköisesti johtui lääkkeestä. Voxralla on aktivoiva vaikutus, joten se saattoi hetkellisesti ylivirittää aivot, mikä johti paniikkikohtaukseen.

Voxran pienempi annos toimi ja koin lääkkeen nostavan minut syvimmästä masennuksen kuopasta. Testijakson jälkeen pienen annoksen teho hieman hiipui, joten otimme käyttöön tupla-annoksen, 300 mg, mikä on myös tuon lääkkeen maksimiannos. Siitä lähtien vointi onkin ollut nousujohteista.

Tällä hetkellä olen lääkkeiden suhteen sellaisessa tilanteessa, että Escitalopram on lopetettu ja olen pärjännyt hyvin. Huomasin kevään aikana, että ahdistus liittyi todella voimakkaasti PMS-oireisiin ja sen vuoksi päätimme lääkärin kanssa, että otan käyttöön Slinda -nimisen keltarauhashormoonivalmisteen. Slinda estää ovulaation ja näyttääkin lupaavalta, että PMS:n tai PMDD:n pahimmat oireet ovat lieventyneet. PMDD:stä kirjoitan vielä myöhemmin lisää! 

Haluan tähän loppuun huomauttaa, että vaikka kerronkin lääkkeistä, joita käytän tai olen käyttänyt, nämä eivät missään tapauksessa ole suosituksia. Kuten edellä mainitsinkin, mielialalääkkeet toimivat hyvin yksilöllisesti ja niiden aloittamisesta ja lopettamisesta täytyy aina keskustella lääkärin kanssa.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on ollut mielialalääkkeistä? 

Terapiapäiväkirja osa 3: Sopiiko ratkaisukeskeinen viitekehys terapiassa minulle?

Minulla tuli jälleen muutaman viikon tauko terapiasta sairausloman ja murtuneen jalan vuoksi, koska alkuvaiheessa en päässyt hyvin liikkumaan paikasta toiseen. Liikkumisen hieman helpottuessa, pääsin takaisin terapiavastaanotolle, kun sairauslomaa oli kulunut neljä viikkoa.

Kävimme ensin läpi, miten sairausloma on mennyt ja minkälainen fiilis sen aikana on ollut. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat sairausloman kaikkein haastavimpia, koska jalassa oli tuolloin vielä kipuja, en saanut varata painoa kipeälle jalalle ollenkaan, joten liikkuminen oli hyvin rajoittunutta. 

Ensimmäisellä viikolla olin varmasti vielä melko shokissa onnettomuudesta, leikkauksesta ja sairaalajaksosta. Oli vaikea päästää irti töistä ja ajatukset pyörivätkin siellä koko ajan. Voisinko kuitenkin tehdä töitä? Juttuideoitakin tuntui putkahtelevan sieltä sun täältä.

Aika kului toisina päivinä nopeammin kuin toisina. Yksittäisinä päivinä tunsin melko voimakasta ahdistusta. Syytin itseäni tapahtuneesta ja mietin, miten olisin voinut estää koko jupakan. Vanhoista maneereista poiketen, en enää onneksi jää kiinni noihin ajatuskeloihin niin voimakkaasti kuin ennen. 

Toiset päivät kuluivat kivasti ja nopeasti – ja löysin jostain mielen perukoilta pitkästä aikaa lukuintoa. Olen tehnyt Instagramiini Kirjakorneri-videoita IG-TV:seen lukemistani kirjoista. Jos kiinnostaa, löydät videot täältä!

Asiakaslähtöistä terapiaa

Olin itse pohtinut osittain käynnissä olevan ratkaisukeskeisen lyhytterapiakoulutuksen sekä nykyisen terapiasuuntauksen vuoksi sitä, että mahtaako ratkaisukeskeinen lähestymistapa olla sittenkään minulle se sopivin.

Epäilykset ovat heränneet koulutuksen aikana. Olen tähän mennessä lukenut jo useamman koulutukseen kuuluvan kirjan ratkaisukeskeisyydestä. Kirjoissa on runsaasti esimerkkejä, mutta minusta tuntuu, etten samaistu yhteenkään. Olen ollut myös yllättynyt, ettei yhdessäkään esimerkissä ole käsitelty (vielä) ahdistuneisuuden tai masennuksen ratkaisukeskeistä hoitoa. Toki koulutus on edelleen hyvin alkuvaiheessa, joten todennäköisesti tulen saamaan vastauksia näihin kysymyksiin myöhemmin.

Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään tulevaisuuteen ja voimavaroihin. Lisäksi mietitään, mikä oli toisin silloin, kun oireita ei vielä ollut. Itse koen, että mielenterveyshaasteeni liittyvät niin vahvasti tunnepohjaisiin juttuihin, että on vaikea sanoa mitään konkreettista mikä olisi ollut aiemmin toisin. Masennus, ahdistuneisuus ja uupumus kun muutenkin hiippailivat elämääni salakavalasti ja “ajat ennen ongelmia” olin kuitenkin menossa kohti noita romahduspisteitä.

Kun kerroin tästä epäilystäni terapeutilleni, hän sanoi, ettei meidän kannata tarttua terapiasuuntaukseen. Olemme samaa mieltä siitä, että riippumatta siitä minkä suuntauksen koulutuksen terapeutti on käynyt, terapia tulee suunnitella asiakaslähtöisesti. Emme siis ole menneet terapiassa suoraan ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan mukaan.

Kuten olen kertonut, kävin aiemmin kognitiivisessa psykoterapiassa, jossa käsitellään paljon muun muassa lapsuutta ja menneisyyttä, Pohditaan myös sitä, miten ongelmat ovat saaneet alkunsa ja mikä ne on voinut aiheuttaa. Tätä ei ratkaisukeskeisessä terapiassa tehdä. Kognitiivinen suuntautuminen aluksi oli minulle todella hyvä, koska on pystynyt alkaa näkemään jo elettyä elämää toisella tavalla ja ikäänkuin saanut selityksiä sille, miksi myöhemmin oli paha olla. Se on auttanut minua ymmärtämään paremmin ajatusmallejani.

Kysymys kuuluukin: Olenko sittenkään kaivellut menneitä tarpeeksi vai voinko jo katsoa tulevaisuuteen? Mistä tietää milloin mennyttä on käsitelty tarpeeksi?

Miten sinä olet löytänyt itsellesi sopivan terapiasuuntauksen?

Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?

Terapiapäiväkirja osa 2: Katse tulevaisuuteen

Toisesta terapiakerrasta alkaa olla jo sen verran aikaa, että täytyy oikein muistella, mitä silloin käsiteltiin. Terapeutillani on kuitenkin käytössä valkotaulu, johon kirjoitetaan ja piirretään käynnin aikana. Tallennan nämä kuvat aina puhelimen kameraan, niin jää jonkinlainen jälki jokaisesta käynnistä myös itselle!

Tässä terapiapäiväkirja-sarjassa kirjoitan siis terapiakäynneistä päiväkirjamaisesti sekä havaintoja käynnillä pondituista asioista jälkikäteen.

Kuten edellisessä terapiapäiväkirjamerkinnässä kerroinkin, ratkaisukeskeisessä terapiasuuntauksessa keskitytään omiin voimavaroihin ja tulevaisuuteen. Koska minulla ei ollut toisella terapiakäynnillä mitään akuuttia mielen päällä, aloimme piirtämään taululle tulevaisuutta ja tavoitteita. Lähdimme liikkeelle käymällä ensin läpi sitä, mitkä koen omiksi vahvuuksikseni.

Inhoan kysymystä siitä, mitkä koen omiksi vahvuuksiksi ja heikkouksiksi. Varsinkin omien vahvuuksien miettiminen saa minut todella epämukavaksi, koska olen pitkään ajatellut, ettei minulla ole varsinaisesti vahvuuksia. Jossain asioissa olen ihan ok, mutta niin on kaikki muutkin. Voitte kuvitella, miten paljon ponnisteluja tällaisiin kysymyksiin vastaaminen vaatii esimerkiksi työhaastatteluissa… 😀 

Masennuksen takia omat vahvuudet ja luonteenpiirteet ovat olleet muutenkin piilossa. Olen edelleen toipilas, mutta voimavarat alkavat vähitellen palata. On silti vaikea miettiä, onko enää esimerkiksi nopea oppimaan vai ei.

Vahvuuksini loppujen lopuksi listattiin muun muassa “hoksaavaisuus” eli jotain loogisen päättelykyvyn ja nopean oppimisen välimaastoa sekä kyvyn kohdata ihmisiä. Luonteenpiirteitä kuvasimme sanoilla iloinen, reipas, pärjääminen ja huumorintaju (erityisesti tilannehuumori ja kielellä tai murteilla leikittely). 

Samalla listasimme myös hieman konkreettisempia vahvuuksia, eli taitoja. Ammatin puolesta tähän kategoriaan listautuivat muun muassa valokuvaus- ja videotaidot ja esiintymistaito. Lisäksi listan nurkassa ikään kuin piilossa oli urheilullisuus. Se on ainakin toistaiseksi piilossa sen vuoksi, etten koe itseäni tällä hetkellä yhtään urheilulliseksi, mutta olen sitä näitä muutamaa vuotta lukuunottamatta aina ollut.

Urahaaveita vai jotain muuta?

Näiden listausten jälkeen pääsimme puhumaan itse tavoitteista. Osa liittyivät uraan, osa vapaa-aikaan tai muihin elämän osa-alueisiin. 

Olen pitkään ollut melko uraorientoitunut, mutta alkanut selvästi kyseenalaistaa tätä muun muassa nyt sairausloman aikana. Aloitimme kuitenkin pohtimisen urasta, jossa minulla on haaveena edetä enemmän juontajan, tuottajan tai tutkivamman journalismin pariin.

Ratkaisukeskeiseen ajatteluun kuuluu, että tavoitteita kohti ei lähdetä epärealistisen nopeasti, vaan edetään ikään kuin portaikkona ylöspäin. Välillä portaikossa voi tulla askelmia taaksepäin tai koko portaikko vaihtuu toiseen.

Ensimmäinen kysymys onkin: Mikä on pienin mahdollisin asia mitä voit tehdä tavoitteen saavuttamiseksi?

Omassa urahaaveessani en ole enää ihan portaikon alkupäässä, koska olen opiskellut alaa ja päässyt työpaikkaan, jossa haaveen toteuttaminen on teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä voin vaikuttaa tavoitteeseen keskustelemalla siitä esihenkilön kanssa sekä ehdottaa juttuideoita, joissa vahvuudet tulevat parhaiten esille. 

Tätä “pienintä mahdollista asiaa” puimme myös lyhytterapiakoulutuksessa. Tätä voi soveltaa melko universaalisti kaikkiin tavoitteisiin tai siihen, miten elämänlaatua voisi parantaa. Yhdellä kurssilaisella oli tavoitteena saada enemmän energiaa arkeen lisäämällä liikuntaa. Hän nimesi pienimmäksi asiaksi lyhyen kävelylenkin.

Miten sä olet lähestynyt sun tavoitteita?

Kommentti A-Studion terapiakeskustelusta – ei ole korkeastikoulutetun naisen vika, että terapiaa ei ole saatavilla köyhille

Ylen A-studiossa ja Ylen uutisartikkelissa puhuttiin psykoterapiasta; moni suomalainen sitä tarvitsee, mutta ei saa ja sen saamisen eriarvoisuudesta. Yksilöpsykoterapeuteista on pula ja Kelan kuntoutusterapiajärjestelmä on rakennettu niin, että pyritään säilyttämään ihmisen työ- tai opiskelukyky. Eniten terapiassa käyvät korkeakoulutetut naiset, kuten minä.

Jutussa tuotiin esille, että terapiaa kuitenkin tarvitsisivat eniten vähemmän koulutetut ja köyhät. Kelan kuntoutuspsykoterapiasta jää itselleen maksettavaksi noin 30-60 euroa per kerta, sillä Kela korvaa käynnistä noin 57 euroa. Kuukausittaisiksi kuluiksi on laskettu noin 120 euroa, eikä tuollaista summaa kovin monella ole mahdollista omiin terapiakuluihin laittaa. Myös alueellisia eroja on paljon.

Olen itsekin kertonut omista haasteistani löytää sopiva terapeutti. Vaikka olen korkeakoulutettu ja työssäkäyvä, ei terapia minullekaan varsinaisesti halvaksi ole tullut. Toki tunnistan tässä oman etuoikeuden; minulla on ollut edes pieni mahdollisuus taistella oman hoitoni puolesta, vaikkakin se on tehty rahalla ja muista välttämättömistä menoista on täytynyt pihistää. 

Silti, loppujen lopuksi olen päässyt terapiaan, joka on nyt siis leimattu keskiluokkaisten, korkeastikoulutettujen nuorten naisten huviksi. Nettiartikkelin otsikko on hieman leimaava ja syyttävä meitä terapiassakävijöitä kohtaan, vaikka todellisuudessa monet ovat itsekin pohtineet pitäisikö jättää hakeutumatta terapiaan, kun jonossa on niin paljon enemmän apua tarvitsevia. 

Syy ei onneksi ole meidän, vaan järjestelmän.

A-Studion keskustelussa oli hyvää se, että puheenvuoroissa keskityttiin myös ongelmanratkaisuun, ei pelkästään itse ongelmasta kertomiseen, joka me kaikki jo tiedetään; terapeutit joutuvat myymään ei oo:ta, missään ei kerrota onko terapeutilla vapaita aikoja vai ei, tutustumiskäynnit ovat hakuammuntaa ja kokonaan itse maksettavia. 

Kelan kuntoutuspsykoterapia on pitkää psykoterapiaa, jossa voidaan käydä jopa kolme vuotta. Kaikki eivät kuitenkaan näin pitkää hoitojaksoa tarvitse. Terapiaan hakeutuminen on raskas prosessi eli hoitoa tulisi tarjota matalammalla kynnyksellä, myös perusterveydenhuollossa. 

Kuntoutuspsykoterapiaan hakeudutaan usein vasta sitten, kun on pakko. Siihen mennessä mielenterveydentila on voinut mennä niin pahaksi, että kolme vuotta terapiaa on tarpeellista. Nyt olisikin aika keskittyä ennaltaehkäisyyn.

Lyhytterapeuttiopiskelijana olin iloinen siitä, että keskustelussa viitattiin myös lyhytterapiaan. Ruotsissa ja Iso-Britanniassa on käytössä niin sanottu kaksiportainen terapeuttien koulutusjärjestelmä. Lyhyemmän koulutuksen käyneet voivat hoitaa lieviä ja keskivaikeita mielenterveyden ongelmia ja useimmille riittäisikin noin 10-20 kerran lyhytterapia. Tällä hetkellä lyhytterapiaan ei voi saada Kelan kuntoutustukea.

Toivon, että Terapiatakuu-hanke toteutuu ennemmin kuin myöhemmin ja myös maksuton psykoterapeuttikoulutus on tarpeen. Tällä hetkellä koulutus on Helsingin yliopistossa lisäkoulutus -kategoriassa. Olisi hyvä, että terapiatakuuseen sisältyisi myös kaksiportaisen terapiakoulutuksen malli.

Mieli ry:n kehitysjohtajan A-Studiossa esittämät säästölukemat olivat sadan miljoonan luokkaa. 

On oikeastaan aika hullunkurista, ettei tähän asiaan ole tartuttu aiemmin. Mielenterveyden ongelmat ovat suurin syy sairauseläkkeelle jäämisessä. Miksei asialle ole tehty aiemmin mitään, vaikka tämä tilasto onkin puhunut jo puolestaan kauan? Onko edelleen niin, ettemme ota mielenterveyden ongelmia tarpeeksi vakavasti? 

Yö (ja vähän enemmänkin) vuodeosastolla

Niinkuin monet mua Instagramissa seuraavat tietää, loukkasin jalkani pahasti ollessani koiran kanssa lenkillä lauantaina. Jouduin sairaalaan ja eilen jalka leikattiin eli edessä on pitkä kuntoutusjakso. Tämä postaus käsittelee sitä kaikkea tunneskaalaa, mitä olen parin viime päivän aikana kokenut ja miten olen asiaa käsitellyt.

Lauantai alkoi ihan normaalina päivänä; aloitin työt etänä kotona klo 10 ja ihmeteltiin sankkaa räntäsadetta ulkona. Päivän aikana sää parani ja aurinko paistoi. Työpäivän päätteeksi päätin lähteä viemään Varpua koirapuistoon, kun oli pari tuntia jo kinunnut huomiota ja tekemistä.

Koirapuiston jälkeen mietin, että olisi kiva vielä lenkkeillä tovi. Olinhan reilut kahdeksan tuntia vain istunut kotitoimistolla. Päätin mennä uusia reittejä Alppilaan päin. Kipusimme Linnamäen vieressä oleville kalliolle ihastelemaan auringonlaskua. Jatkoimme matkaa Leninin puistoon, jonka ohi olin mennyt aiemmin vain kerran pimeällä. Puisto vaikutti kivalta ja mietin, että sinne pitää mennä joskus kesäpäivänä hengailemaan.

Oli jotenkin rauhallinen olo niin mielessä kuin kehossa. Olin iloinen siitä, että mieliala on pysynyt vakaana useamman viikon. Mietin kesää ja sitä, että kaikkea kivaa on edessä.

Leninin puistossa menee pieniä kivistä rakennettuja polkuja. Siellä on myös kallioita, joiden päällä hengaili ihmisiä. Mietin, että pitää olla varovainen, koska kalliot ovat varmaan liukkaat aamuisen räntänäytelmän jälkeen.

Pari askelta kalliolla ja tunnen jalan luisuvan alta. Ehdin jopa ajatella, että olipa noloa pyllähtää tähän näin. 

Olisipa kaatuminen jäänyt vain pyllähtämiseksi. Kallion päällä oli sammalta ja oikea jalka tökkäsi luisuessa siihen. Muu kroppa ei pysähtynyt vaan luisuin ikään kuin koko painolla nilkan päälle ja näin, kun nilkka vääntyi ihan mullin mallin.

Mistä apua?

Sattui ihan helkatisti. Ensimmäisenä katsoin kuitenkin, että Varpun hihna oli pysynyt edelleen kädessä. Varpu oli ihmeissään ja taisi aistia, että nyt kävi jotain. 

Olin jotenkin shokissa/paniikissa tai jotain. Näin ihmisiä ympärilläni ja tiesin tarvitsevani apua päästäkseni ylös. Ääntä ei kuitenkaan lähtenyt kovin lujaa. Alan kaivaa puhelinta esille ja soitan hätäisen puhelun Waltterille, joka ei saa mitään selvää mitä sanon.

Oon loukannut vasemman nilkan kolme kertaa, mutta paljon lievemmin. Tunsin heti, että tällä kertaa tuli muuten vielä isompi tälli. Tuntui, että koko nilkka ja jalkaterä ovat irti säärestä. 

Kohta jostain putkahti pari ihmistä ja lopetan puhelun Waltterin kanssa, jotta pääsen liikkumaan läheiselle penkille. Yritän samalla rauhoitella Varpua, jolla oli joku suojelumoodi päällä, koska murisi meitä lähestyviä ihmisiä. Lopulta minut sai ylös tuntematon mies, joka talutti minut puiston penkille. Paikalla on myös nainen, joka pitää Varpua sillä aikaa. 

En pysty laskemaan painoa jalalle ollenkaan ja koukistaessa sattuu ja tuntuu, että koko jalkaterä hyllyy ilmassa.

Penkille päästessäni rauhoitun vähän ja alan selvittää omia vakuutuskuvioita. Minne edes voin mennä lääkäriin? En ollut ikinä käyttänyt julkista terveydenhuoltoa Helsingissä. Soitin johonkin päivystyksen neuvontanumeroon, josta ei vastattu. Selasin vakuutuksia ja yritin selvittää, missä lääkäriasemalla voin käydä tapaturmavakuutuksen piikkiin.

Vakuutussovelluksen kautta sain puolen tunnin jonotuksen jälkeen varattua ajan Munkkivuoren Pihlajalinnaan. Waltteri ajoi autolla Leninin puistoon ja talutti mut kyytiin. Vietiin Varpu kotiin ja Waltteri haki mulle lompakon ja pakasteesta vihannespussin, kun muuta kylmäpussia ei löytynyt.

Autossa mietin ensimmäisenä, miten käytännön asiat järjestetään: täytyy kysyä siskolta ja kavereilta Varpun lenkitykseen, pitääköhän jäädä sairauslomalle vai teenkö etänä hetken… Waltteri rauhoitteli ja sanoi, että katsotaan ensin miten käy.

Pihlajalinnassa pääsen miltei heti lääkärin vastaanotolle. Nilkka on turvonnut sen näköiseksi, kuin sinne olisi työnnetty kaksi tennispalloa. Naureskelen vähän näylle ja sille, että pitipä taas vähän kompuroida.

Lääkäri passitti suoraan röntgeniin ja sinnekin päästiin heti. Lääkäri avasi röntgenkuvat koneen ruudulle. Jopa minä, joka ei lääketieteestä tai fysiologiasta hirveästi tiedä, näki että nyt kyllä näyttää siltä et on vähän enemmänkin menny paikkoja rikki.

“Tämä on leikkausta vaativa trauma”, lääkäri sanoo. Hymy kasvomaskin alla alkaa hyytymään ja meinaan kysyä, että oliko se vitsi. 

Ei se voi olla, ei lääkärit voi vitsailla, eikä ollut enää edes aprillipäivä. Ei hitto.

Pihlajalinnasta sain lähetteen Töölön tapaturma-asemalle, johon ajettiin seuraavaksi. Lääkäri uumoili, että saattaisin päästä leikattavaksi jo samana iltana tai muutaman päivän sisään. 

Päivystyksessä sänkypaikka numero 7

Waltteri haki mulle sisältä pyörätuolin, jolla kärräsi mut ilmoittautumiseen. Juuri samaan aikaan paikalle oli tullut kolme ambulanssia, joten jouduin odottamaan. 

Ilmoittautumisen yhteydessä Waltterille sanottiin, että koronatilanteen vuoksi paikalla ei saa olla saattajaa, vaan hänen pitäisi lähteä. Emme siinä vaiheessa vielä tienneet, pitääkö jäädä sairaalaan vai ei tai kuinka kauan päivystyksessä menisi. Mulla ei myöskään ollut lompakon lisäksi juuri muuta tavaraa mukana.

Päivystyksessä sain sänkypaikan käytävältä. Porukkaa tuli ja meni. Yksi hoitaja auttoi mua ottamaan kaikki omat vaatteet pois päältä, jotka vaihdettiin takaa avoimeen leikkauspaitaan ja löysiin, melkein polvimittaisiin boksereihin. 

Sama hoitaja laittoi mulle kanyylin ja tipan. “Äh tämä olikin tämmönen asentotippa, vähän vaikeempi” oli lause, jonka kuulin useamman kerran vuorokauden aikana. Tippaa ei kuitenkaan vaihdettu, enkä vieläkään tiedä mikä on asentotippa.

Hoitaja mainitsee myös, että lauantai on ollut kiireinen. “Pari aiempaa päivää oli niinku huopatossutehtaalla. Nyt sitten ihmiset päättivät tulla kerralla”.

Jään sänkyyn odottelemaan, enkä oikein tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin ajan kuluttua ehkä lääkäri tai ortopedi, hoitajia tai ainakin neljä ihmistä kerääntyi mun ympärille. Yksi heistä kertoo, että nilkka on vääntynyt huonoon asentoon ja pitäisi ennen kipsaamista vääntää paikoilleen. 

“Se varmaan sattuu ihan hitosti”, kysyn.

“Eiku saat suoraan suoneen tällasta huumetta. 20 minuutin pikakännit eikä tuu ees krapulaa”, lääkäri vitsailee. 

Kiva. Sitten odotellaan, että lääke vaikuttaa. En itse tunne olossa muutoksia, mutta kuulemma silmistä näki, että lääke vaikuttaa. Sitten alkoi vääntö, eikä se kyllä onneksi sattunutkaan. Kipsi laitetaan paikoilleen, ihmiset häviävät ympäriltä ja laittavat minut sänkyineen takaisin käytävän seinää vasten. Nestetipan viereen on ilmestynyt toinen pullo, ilmeisesti kipulääkettä suoraan suoneen.

Kipsaamisen jälkeen hoitajia kävi kysymässä: “Liikkuuko varpaat, onko tunto tallella?”. En halua tietää, mitä se olisi tarkoittanut jos olisin vastannut ei.

Joku muistaakseni huikkasi, että otetaan uudet röntgenkuvat. Taas oli ruuhkaa ja jouduin odottamaan sinne pääsyä. 

Oli jännää olla kärrättävänä eka kertaa elämässä sairaalan sängyssä ympäri päivystyksen käytäviä. Melkein kuin jenkkisairaalasarjoissa, paitsi että tilat on aika pienet Hollywoodiin verrattuna. Käytävällä istuu ihmisiä, jotka pitelevät kylmäpussia poskessa, toinen ranteessa ja kolmas pidättelee nenäverenvuotoa.

Röntgenin jälkeen pääsen takaisin tuttuun paikkaan odottamaan. Sängyn paikka oli numero 7.

Jonkin ajan päästä saan kuulla, että minut siirretään osastolle kymmenen ja, että leikkaus olisi luvassa seuraavana aamuna. Joku tyyppi kerää mun arvotavarat eli lompakon ja kellon suljettavaan pussiin ja riisumani vaatteet muovipussiin. “Ne odottaa sua sitten siellä osastolla”.

Tässä vaiheessa soitan työpaikan saikkuluuriin. 

“Moi, tota mä teloin mun jalan lenkillä ja oon sairaalassa. Se joudutaan leikkaamaan, enkä tiedä kuinka myöhään mulla menee. Mut olisin muutenkin tehnyt päivän etänä, niin luulisin että onnistuu huomennakin”. Miksi pitääkin olla niin jääräpää ja yrittää vakuutella olevansa työkykyinen vaikka on just katkaissut kaks luuta jalasta.

Onneksi puhelimen toisessa päässä oli joku järkevämpi ja sanoi, että olehan vaan saikulla. 

Sitten taas kärrätään ja samalla yksi hoitaja vaihtaa juosten tippaa kanyyliin.

Yö osastolla numero 10

Uudet hoitajat ottavat minut vastaan osastolla kymmenen. Minut siirretään toiseen sänkyyn. On jo pimeä ja hoitajat kyselee lie kuinka monennenko kerran allergiat ja lääkitykset. 

Hätäpäissäni menin sanomaan, että olin allerginen sitrushedelmille, vaikka en edes ole. Olen allerginen päärynälle ja omenalle. Lääkkeet sentään osasin kertoa oikein, vaikka meinasin automaatiolla siihenkin vastata, että ei ole mitään.

Osastolla kymmenen, minulle osoitetussa huoneessa on yksi potilas. Hoitaja värkkää kanyyliä. “Aa tämä olikin tämä asentotippa…”

Kun hoitaja saa hommat hoidettua, jään yksin pimeään huoneeseen. Tulee itku.

Harmittaa, että jalka meni. Kuntoutuksessa menee kauan. Ahdistaa, etten saa yhtään nukuttua, koska kipu, uusi paikka, sairaalan möly, ovenraosta pilkottavat valot ja äänekäs ilmastointi. Puhelimestakin loppuu akku.

Toisaalta, ei harmita niin paljon kuin viimeksi, koska silloin ohjasin vielä jumppia ja sieltä piti olla pitkään pois. Nyt ei paljon voi liikkua muutenkaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa väsynyt, yksin ja varmaan aika kipulääkkeissä. Mulla ei ole mitään tavaroita mukana, olen syönyt viimeksi lounaan alkuiltapäivästä ja juodakaan ei oikein saa, koska leikkaus oli tiedossa aamulla.

Oli yritettävä päästää irti myös minä-pärjään-kyllä-tilanteessa-kuin-tilanteessa-en-halua-olla-vaivaksi-kenellekään -mentaliteetista. Oli meinaa pissihätä, mutta kun hoitaja oli just saanut mut siihen paikoilleen. Saakohan sairaalasta hammasharjan? Tirautan pari kyyneltä lisää ja rohkenen painamaan hoitajan kutsu -nappia. Pyydän myös lisää kipulääkettä.

Mielessäni käy myös ajatus, joka on hyvin tuttu masennus- ja burnoutajoilta. Ehkä olen ansainnut tämän tapaturman? Meni mielialan kanssa hyvin muutama viikko, joten jotain oli tapahduttava. Tuntui oudolta, että se tapahtui juuri nyt, kun olin vielä miettinyt pitkään menenkö koirapuiston jälkeen lenkille vai en. Ilmassa oli ollut rauhallinen kevään tunnelma.

Oli ilo huomata, että tuo ajatusketju katkesi tuohon kertaan. Vielä vuosi-pari sitten olisin jatkanut tuolta ajatuskelaa paniikkikohtaukseen asti.

Olin yllättynyt tuosta yöllisestä tunnepurkauksesta, mutta kun kelaa näitä tapahtumia, niin onko ihmekään. En tiedä mitä tapahtuu ja mua kärrätään paikasta toiseen. En tiedä, oliko tästä postauksesta iloa kenellekään, mutta oli kiva käsitellä tää tälleen kirjoittamalla.

Leikkaus oli siis tänään ja se meni hyvin. Mun Instagramin highlighteista löytyy tarinaa leikkauksen etenemisestä.

Onko sulla kokemuksia päivystyksestä ja sairaalaan jäämisestä?

Kiitos teille tuntemattomille avunantajille Leninin puistossa. ❤

Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?


Terapiapäiväkirja osa 1: Terapeutin valinta

Instagramin puolella jo kerroinkin, että aloitan uuden postaussarjan nimeltä terapiapäiväkirja. Sanan merkityksessä se on siis kirjaimellisesti päiväkirja terapiakäynneistä. Toki pidätän oikeudet jättää jotain kertomatta julkisesti jos esimerkiksi terapiassa keskustellaan muista henkilöistä tai jostain muusta, mitä en halua julkisesti avata… 🙂 

Aloitin siis pari viikkoa sitten terapian yli puolen vuoden tauon jälkeen. Olin aiemmin käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa, mutta nyt päädyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan.

Olin alunperin ajatellut, että ratkaisukeskeinen psykoterapia ei sopisi minulle. Kuitenkin terapiasuuntausta tärkeämpää on se, että tulee terapeutin kanssa hyvin juttuun. 

Tässä vielä tiivistetysti lyhyet kuvaukset kognitiivisesta ja ratkaisukeskeisestä psykoterapiasta:

Kognitiivinen psykoterapia tutkii hyvinvointia rajoittavia, epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja ja niiden yhteyksiä ongelmallisiin kokemuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin. Kognitiivisessa psykoterapiassa tunnistetaan vallitsevia ajattelutottumuksia, kehitetään ongelmanratkaisutaitoja ja etsitään terveempiä ajatuksia itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on asiakaskeskeinen, tavoitteellinen, tulevaisuussuuntautunut, vuorovaikutuksellinen ja voimavarakeskeinen psykoterapian muoto. Siinä etsitään ratkaisuja elämän pulmatilanteisiin luottamuksellisessa yhteistyösuhteessa asiakkaan ja psykoterapeutin välillä. Terapiassa muodostetaan mielikuva siitä, miten asiat ovat kun ne ovat hyvin. Terapiassa suunnitellaan tarvittavia askelia ja asiakas ottaa niitä kohti tuota tavoitettaan. Näin käytetään hyväksi tulevaisuuden vetovoimaa. Asiakkaiden omilla toiveilla, ideoilla ja tavoitteilla on suuri merkitys terapiassa.

Ennen terapeutin valintaa olin käynyt kahdella eri terapeutilla tutustumiskäynnillä. Toinen edusti kognitiivista suuntautumista ja toinen ratkaisukeskeistä. Valinta oli erittäin vaikea, sillä olin tutustumiskäynneillä täysin eri mielentilassa.

Ratkaisukeskeisellä terapeutilla olin hyvällä fiiliksellä. Päivä oli ollut hyvä, eikä ollut mitään sen kummempaa juuri silloin mielen päällä. Kognitiivisella terapeutilla olin puolestani väsynyt, turhautunut, surullinen ja pettynyt itseeni. Itkin lähes koko tutustumiskäynnin, mikä ei sinänsä tietenkään haittaa, mutta näistä lähtökohdista oli lähes mahdotonta valita se oikea terapeutti.

Juttelin asiasta myös työterveyslääkärini kanssa, joka sattuu olemaan myös psykoterapeutti. Olin itsekin kallistunut enemmän jo ratkaisukeskeisyyteen päin, koska ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla jotain uutta suuntausta. Lääkäri komppasi ja lisäsi, että ehkä olin jo tarpeeksi kauan tutkinut omia ajattelutapojani kognitiivisen suuntautumisen kautta, koska osaan niitä jo aika hyvin tulkita. Ratkaisukeskeisyydessä katsotaan eteenpäin, ja ehkä nyt olisi hyvä aika päästää pikku hiljaa enemmän yli menneistä.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Olisi tehnyt myös mieli käydä vielä lisää tutustumiskäynneillä tai tavata vielä kummatkin terapiakandidaatit toisen kerran ennen päätöstä. Nämä tutustumiskäynnit menevät valitettavasti kokonaan omasta pussista (noin 100 euroa per kerta), joten päätin tehdä valinnan silloin näiden kahden välillä. 

Tutustumiskäynnit psykoterapeuteille ei ole mitenkään kovin helppoja. Olisin toivonut jotain manuaalia, mitä heiltä voi kysyä, kuinka paljon kerron itsestäni ja mistä tiedän sopiiko joku minulle vai ei. Terapeutin vaihto kun ei ole kovin halpaa eikä helppoa, niin on sellainen olo, että kaiken pitää mennä kerralla nappiin. 

Lyhyt vinkkilista psykoterapeutin tutustumiskäynteihin, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi, tai mitä ei kannata tehdä:

  • Kerro itsestäsi ja asioista, joihin haluat apua. Koeta pitää esittely kuitenkin tiiviinä. Minulle taisi käydä yhden tutustumiskäynnin kanssa niin, että kerroin lähes koko elämäntarinani, eikä sitten paljon muuta ehdittykään.
  • Kysy terapeutilta, miten hän auttaisi sinua tietyn ongelman kanssa. Toki tässä kohdassa ongelma on se, ettei itse välttämättä osaa määritellä ongelmaa. Näin ainakin oli mun kohdalla ihan alkutaipaleella ja taisinkin vain sanoa, että on ihan hirveä olo koko ajan. Siitä terapeutti sitten johdatteli eteenpäin.
  • Ota selvää eri terapiasuuntauksista, mutta ole silti avoin eri suuntauksille. Tämä voi tuntua raskaalta, mutta auttaa perkaamaan jonkin verran terapeutteja, keihin ottaa yhteyttä.
  • Käytännön asioista: Mihin aikoihin pääset terapiaan, kuinka paljon terapeutti tai sinä itse voit joustaa? Osa terapeuteista haluaa, että sitoutuu tiettyyn aikaan joka viikko, osalla ajat vaihtelevat ja ne varataan esimerkiksi kuukaudeksi kerrallaan. Eräs terapeutti, jolla kävin pari vuotta sitten tutustumiskäynnillä oli todella ehdoton siitä, että hänen terapiasta ei pidetä esimerkiksi lomaa muuta kuin silloin kun hän itse lomailee. En valinnut häntä.
  • Psykoterapiaan kannattaa sitoutua. Alkuun voi olla hyvä käydä terapeutilla kaksi kertaa viikossa. Jatkuvuus on tärkeää, joten mieti myös sitä, pystytkö sitoutumaan. Jos ei koe ongelmiaan akuuteiksi, voi odottaa elämässä parempaa ajankohtaa terapialle. Muista myös, että terapia tai terapeutti ei paranna sinua – sen teet sinä itse, jossa terapeutti sinua auttaa. 

Muut terapiassa käyneet – lisäisittekö jotain tähän vinkkilistaan?

Olen nyt siis käynyt pari kertaa uudella terapeutilla. Yhteistyö vaikuttaa lupaavalta. Kiinnostavuutta lisää myös se, että olen itse ratkaisukeskeisessä lyhytterapiakoulussa, joten terapia ja koulutus tukevat toinen toistaan.

Seuraavassa terapiapäiväkirjan postauksessa kerron ensimmäisestä “oikeasta käynnistä”, jossa puhuimme tavoitteista.

Fiiliksiä kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja jatko-opintosuunnitelmat

Hyvää uutta vuotta! Kylläpäs aika on rientänyt, eikä ole niin ehtinyt tänne skriivailemaan. Kerron nyt kuitenkin fiiliksiä syksyllä suoritetusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta sekä jatko-opintosuunnitelmista. Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, mistä on kyse!

Kävin siis syksyllä Kokemustalo ry:n tuottaman ja Keravan opiston järjestämän kokemusasiantuntijakoulutuksen, jonka laajuus oli 80 tuntia. Tapaamisia oli joka toinen viikko klo 17-21.

Lähdin koulutukseen mukaan oppiakseni lisää, miten hyödyntää omaa mielenterveystaustaa ja -kokemusta auttaakseni muita ja julkisessa keskustelussa. Halusin lisää kontakteja, jotta voisin esimerkiksi puhua kokemuksestani erilaisissa tilaisuuksissa.

Koulutuksen paras anti oli loppujen lopuksi kuulla kaikkien muiden ryhmälaisten tarinat. Niitä en tässä sen tarkemmin vaitiolovelvollisuuden nimissä avaa, mutta voin kertoa niiden laajentaneen maailmankuvaani ja ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka ovat erilaisista lähtökohdista kuin minä. Toisaalta tarinat tarjosivat paljon myös samaistumispintaa.

Koulutuksen aikana otin yhteyttä muun muassa Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsinkin vieraaksi pariin podcastiin sekä nuorille aikuisille suunnatun verkkokurssin materiaalin kuvauksiin.

Tällaista työtä haluan keikkapohjaisesti tehdä lisää ja laajentaa pikkuhiljaa omankin materiaalin tuottamiseen. Olisi mahtavaa myös kouluttaa ja rohkaista muita kokemusasiantuntijoita kertomaan kokemuksistaan julkisesti esimerkiksi somessa – tällainen ”kansantason” vaikuttaminen on tehokasta ja helpoin tapa levittää tietoa kokemusasiantuntijuudesta.

Koulutuksessa minulle uutta oli se, kuinka laajasti kokemusasiantuntijoita voidaan hyödyntää myös terveydenhuollossa. Sitä kautta sain perusoppia myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Koulutus ei työllistänyt liikaa vapaa-ajalla. Yliopiston käyneenä olen tottunut akateemiseen koulutukseen, ja kokemusasiantuntijakoulutus oli miltei sen vastakohta, mikä ei toki ole huono asia. Huomasin vain itse asennoituneeni koulutukseen eri tavalla, niin että opiskellaan toden teolla ja luetaan vaikkapa tutkimuksia kokemusasiantuntijuudesta. Tämä jäänee vapaa-ajan tehtäväksi.

Jos joku kurssikaveri lukee tätä tekstiä, niin kiitos, kun sain olla kuulemassa tarinaasi ja sinä kuuntelit minun! ❤

Jatko-opinnot: Minusta tulee lyhytterapeutti!

Kokemusasiantuntijakoulutuksen päättyessä minulle oli selvää, että haluan kouluttautua lisää ja edistää mielenterveysasioita jollain tavalla. Yksi tuttuni kertoa Instagram-kommentissa olevansa lyhytterapeuttikoulutuksessa ja päätin ottaa aiheesta selvää.

Uudenvuoden aatonaattona täytin Helsingin psykoterapiainstituutin hakulomakkeen ja jo seuraavana päivänä sainkin kutsun haastatteluun, joka oli parisen viikkoa sitten. Pääsin koulutukseen ja se alkaa ensi viikolla.

Koulutus kestää kaksi vuotta ja valmentaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Koulutus on myös omakustanteinen. Olin luullut aiemmin, ettei minun pohjakoulutuksellani (filosofian maisteri viestinnän pääaineesta) ole mahdollisuutta kouluttautua minkäänlaiseksi terapeutiksi, mutta onnekseni tähän pääsin. Olin myös harkinnut hakevani opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta niin raskas koulurupeama kaikkine yliopiston säätöinen ja graduineen ei tällä hetkellä houkuttele.

Kerron tännekin kuulumisia koulutuksen kulusta ja varmasti saan ammennettua kivasti uutta sisältöä blogiinikin koulutuksen kautta! Voin ainakin alkaa parin vuoden päästä kutsumaan itseäni edes jonkin tason mielenterveyden ammattilaiseksi!

Miten teillä menee? ❤

Fiiliksiä kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja jatko-opintosuunnitelmat

Hyvää uutta vuotta! Kylläpäs aika on rientänyt, eikä ole niin ehtinyt tänne skriivailemaan. Kerron nyt kuitenkin fiiliksiä syksyllä suoritetusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta sekä jatko-opintosuunnitelmista. Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, mistä on kyse!

Kävin siis syksyllä Kokemustalo ry:n tuottaman ja Keravan opiston järjestämän kokemusasiantuntijakoulutuksen, jonka laajuus oli 80 tuntia. Tapaamisia oli joka toinen viikko klo 17-21.

Lähdin koulutukseen mukaan oppiakseni lisää, miten hyödyntää omaa mielenterveystaustaa ja -kokemusta auttaakseni muita ja julkisessa keskustelussa. Halusin lisää kontakteja, jotta voisin esimerkiksi puhua kokemuksestani erilaisissa tilaisuuksissa.

Koulutuksen paras anti oli loppujen lopuksi kuulla kaikkien muiden ryhmälaisten tarinat. Niitä en tässä sen tarkemmin vaitiolovelvollisuuden nimissä avaa, mutta voin kertoa niiden laajentaneen maailmankuvaani ja ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka ovat erilaisista lähtökohdista kuin minä. Toisaalta tarinat tarjosivat paljon myös samaistumispintaa.

Koulutuksen aikana otin yhteyttä muun muassa Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsinkin vieraaksi pariin podcastiin sekä nuorille aikuisille suunnatun verkkokurssin materiaalin kuvauksiin.

Tällaista työtä haluan keikkapohjaisesti tehdä lisää ja laajentaa pikkuhiljaa omankin materiaalin tuottamiseen. Olisi mahtavaa myös kouluttaa ja rohkaista muita kokemusasiantuntijoita kertomaan kokemuksistaan julkisesti esimerkiksi somessa – tällainen ”kansantason” vaikuttaminen on tehokasta ja helpoin tapa levittää tietoa kokemusasiantuntijuudesta.

Koulutuksessa minulle uutta oli se, kuinka laajasti kokemusasiantuntijoita voidaan hyödyntää myös terveydenhuollossa. Sitä kautta sain perusoppia myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Koulutus ei työllistänyt liikaa vapaa-ajalla. Yliopiston käyneenä olen tottunut akateemiseen koulutukseen, ja kokemusasiantuntijakoulutus oli miltei sen vastakohta, mikä ei toki ole huono asia. Huomasin vain itse asennoituneeni koulutukseen eri tavalla, niin että opiskellaan toden teolla ja luetaan vaikkapa tutkimuksia kokemusasiantuntijuudesta. Tämä jäänee vapaa-ajan tehtäväksi.

Jos joku kurssikaveri lukee tätä tekstiä, niin kiitos, kun sain olla kuulemassa tarinaasi ja sinä kuuntelit minun! ❤

Jatko-opinnot: Minusta tulee lyhytterapeutti!

Kokemusasiantuntijakoulutuksen päättyessä minulle oli selvää, että haluan kouluttautua lisää ja edistää mielenterveysasioita jollain tavalla. Yksi tuttuni kertoa Instagram-kommentissa olevansa lyhytterapeuttikoulutuksessa ja päätin ottaa aiheesta selvää.

Uudenvuoden aatonaattona täytin Helsingin psykoterapiainstituutin hakulomakkeen ja jo seuraavana päivänä sainkin kutsun haastatteluun, joka oli parisen viikkoa sitten. Pääsin koulutukseen ja se alkaa ensi viikolla.

Koulutus kestää kaksi vuotta ja valmentaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Koulutus on myös omakustanteinen. Olin luullut aiemmin, ettei minun pohjakoulutuksellani (filosofian maisteri viestinnän pääaineesta) ole mahdollisuutta kouluttautua minkäänlaiseksi terapeutiksi, mutta onnekseni tähän pääsin. Olin myös harkinnut hakevani opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta niin raskas koulurupeama kaikkine yliopiston säätöinen ja graduineen ei tällä hetkellä houkuttele.

Kerron tännekin kuulumisia koulutuksen kulusta ja varmasti saan ammennettua kivasti uutta sisältöä blogiinikin koulutuksen kautta! Voin ainakin alkaa parin vuoden päästä kutsumaan itseäni edes jonkin tason mielenterveyden ammattilaiseksi!

Miten teillä menee? ❤