Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?


4 thoughts on “Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

  1. Mä oon miettinyt tätä joskus. Oma lopputulos oli se, että on ihan kivaa olla tavallinen, kunhan viihtyy omassa elämässään ja voi hyvin. Jos iloa tuottavat asiat on ns. tavallisia (hyvä treeni, pitkät aamukahvit, matkustelu, musiikki..), niin ei ole sinänsä tarvetta tavoitella sellasta erityisyyttä. Kun on tavallinen, niin tietää että muut ihmiset ei oikeestaan nakkaa paskaakaan siitä mitä teen tai millainen olen, joten voin rauhassa olla just sitä mitä haluan. Ja taas toisaalta itsekään ei silloin jaksa juuri miettiä, mitä muut ajattelee, kun ei ole sitä erityisen ihmisen ”taakkaa”. Toisaalta mikä sen erityisen raja on? Mun mielestä joku voi olla ”erityinen” ihan vaan vaikka luonteen tai maneerien takia tai siksi että esim. tekee jotain, mistä välittyy intohimo siihen tekemiseen.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista!

      Lohduttavaa kuulla, että tässä tavallisuuden ajatuksessa on samaistumispintaa. Kun mainitset tuosta ”erityisyyden rajasta”, niin ei sellaista ole. Eikä tuollaista erityisyyttä oikeasti voi edes määritellä, muuta kuin itse.

      Tykkää

  2. Samaistun näihin ajatuksiin, niin kuin varmaan moni sukupolvemme edustaja. Olemme kasvaneet yhteiskunnassa, joka toitottaa joka tuutista, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa (mikä ei pidä paikkaansa), että jokainen on oman onnensa seppä (mikä ei myöskään pidä paikkaansa) ja että keskinkertaisuus on pahin vitsaus, mikä elämän tielle voi sattua. Globalisaation ja teknologian kehityksen myötä käsityksemme normaalista on myös vinoutunut. Sosiaalisen median feedimme täyttyvät menestyvistä ihmisistä, jotka edustavat oikeasti vain pientä osaa väestöstä, mutta saavat meidät tuntemaan, että kaikilla muilla menee niin paljon paremmin kuin itsellämme. Se ajaa monet elämään elämää, joka näyttää mahdollisimman hyvältä somessa, mutta joka vain lisää sisällä vellovaa tyhjyyden tunnetta.

    Itselläni tavallisuuden vieroksumisen taustalla on kulttuurin vaikutusten ohella myös jo lapsena sisäistetty uskomus, että en riitä omana itsenäni. Muistan, kun lukion historian tunnilla käsiteltiin renesanssin ajan ihmisihannetta, yleisneroa, ja koin ahaa-elämyksen – tuollainen minun pitäisi olla, että voisin oikeuttaa olemassaoloni jotenkin. Silloin minulle valkeni se ajatus, jota olin yrittänyt koko siihenastisen elämäni toteuttaa. Olin (tai siis olen) aina ajatellut, että minun pitäisi tehdä elämälläni jotain suurta, että minulla olisi yhtään mitään arvoa tässä maailmassa. Olen yrittänyt suorittamalla saada itselleni ihmisarvoa omissa silmissäni, siinä tietenkään onnistumatta. Se, mitä olen sillä saavuttanut, on jo toinen uupumus ja masennusjakso ennen 30 ikävuotta. Saavutus sekin sinänsä. Eli vastauksena kysymykseesi, miten hyväksyä oma tavallisuutensa: en tiedä, mutta ehkä terapia ja tarpeeksi monta kertaa kantapään kautta oppiminen auttaa.

    Liked by 1 henkilö

    1. Niin se varmaan on – täytyy jotenkin saada viesti läpi pääkoppaan asti. Se on vaikeaa ja tarvitsee toistoja, mutta kyllä sekin ehkä muuttuu ajan kanssa. Tai vaikka ei muuttuisikaan, ehkä sen joskus hyväksyy ja on ihan ok, vaikka tällaisia ajatusketjuja ilmaantuisi jatkossakin.

      Kiitos hyvästä ja avartavasta kommentista!

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Sini Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.