Terapiapäiväkirja osa 3: Sopiiko ratkaisukeskeinen viitekehys terapiassa minulle?

Minulla tuli jälleen muutaman viikon tauko terapiasta sairausloman ja murtuneen jalan vuoksi, koska alkuvaiheessa en päässyt hyvin liikkumaan paikasta toiseen. Liikkumisen hieman helpottuessa, pääsin takaisin terapiavastaanotolle, kun sairauslomaa oli kulunut neljä viikkoa.

Kävimme ensin läpi, miten sairausloma on mennyt ja minkälainen fiilis sen aikana on ollut. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat sairausloman kaikkein haastavimpia, koska jalassa oli tuolloin vielä kipuja, en saanut varata painoa kipeälle jalalle ollenkaan, joten liikkuminen oli hyvin rajoittunutta. 

Ensimmäisellä viikolla olin varmasti vielä melko shokissa onnettomuudesta, leikkauksesta ja sairaalajaksosta. Oli vaikea päästää irti töistä ja ajatukset pyörivätkin siellä koko ajan. Voisinko kuitenkin tehdä töitä? Juttuideoitakin tuntui putkahtelevan sieltä sun täältä.

Aika kului toisina päivinä nopeammin kuin toisina. Yksittäisinä päivinä tunsin melko voimakasta ahdistusta. Syytin itseäni tapahtuneesta ja mietin, miten olisin voinut estää koko jupakan. Vanhoista maneereista poiketen, en enää onneksi jää kiinni noihin ajatuskeloihin niin voimakkaasti kuin ennen. 

Toiset päivät kuluivat kivasti ja nopeasti – ja löysin jostain mielen perukoilta pitkästä aikaa lukuintoa. Olen tehnyt Instagramiini Kirjakorneri-videoita IG-TV:seen lukemistani kirjoista. Jos kiinnostaa, löydät videot täältä!

Asiakaslähtöistä terapiaa

Olin itse pohtinut osittain käynnissä olevan ratkaisukeskeisen lyhytterapiakoulutuksen sekä nykyisen terapiasuuntauksen vuoksi sitä, että mahtaako ratkaisukeskeinen lähestymistapa olla sittenkään minulle se sopivin.

Epäilykset ovat heränneet koulutuksen aikana. Olen tähän mennessä lukenut jo useamman koulutukseen kuuluvan kirjan ratkaisukeskeisyydestä. Kirjoissa on runsaasti esimerkkejä, mutta minusta tuntuu, etten samaistu yhteenkään. Olen ollut myös yllättynyt, ettei yhdessäkään esimerkissä ole käsitelty (vielä) ahdistuneisuuden tai masennuksen ratkaisukeskeistä hoitoa. Toki koulutus on edelleen hyvin alkuvaiheessa, joten todennäköisesti tulen saamaan vastauksia näihin kysymyksiin myöhemmin.

Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään tulevaisuuteen ja voimavaroihin. Lisäksi mietitään, mikä oli toisin silloin, kun oireita ei vielä ollut. Itse koen, että mielenterveyshaasteeni liittyvät niin vahvasti tunnepohjaisiin juttuihin, että on vaikea sanoa mitään konkreettista mikä olisi ollut aiemmin toisin. Masennus, ahdistuneisuus ja uupumus kun muutenkin hiippailivat elämääni salakavalasti ja “ajat ennen ongelmia” olin kuitenkin menossa kohti noita romahduspisteitä.

Kun kerroin tästä epäilystäni terapeutilleni, hän sanoi, ettei meidän kannata tarttua terapiasuuntaukseen. Olemme samaa mieltä siitä, että riippumatta siitä minkä suuntauksen koulutuksen terapeutti on käynyt, terapia tulee suunnitella asiakaslähtöisesti. Emme siis ole menneet terapiassa suoraan ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan mukaan.

Kuten olen kertonut, kävin aiemmin kognitiivisessa psykoterapiassa, jossa käsitellään paljon muun muassa lapsuutta ja menneisyyttä, Pohditaan myös sitä, miten ongelmat ovat saaneet alkunsa ja mikä ne on voinut aiheuttaa. Tätä ei ratkaisukeskeisessä terapiassa tehdä. Kognitiivinen suuntautuminen aluksi oli minulle todella hyvä, koska on pystynyt alkaa näkemään jo elettyä elämää toisella tavalla ja ikäänkuin saanut selityksiä sille, miksi myöhemmin oli paha olla. Se on auttanut minua ymmärtämään paremmin ajatusmallejani.

Kysymys kuuluukin: Olenko sittenkään kaivellut menneitä tarpeeksi vai voinko jo katsoa tulevaisuuteen? Mistä tietää milloin mennyttä on käsitelty tarpeeksi?

Miten sinä olet löytänyt itsellesi sopivan terapiasuuntauksen?

Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?