ahdistus, jalkavamma, kognitiivinen psykoterapia, lyhytterapiakoulutus, masennus, mielenterveys, psykoterapeutin valinta, ratkaisukeskeinen psykoterapia, terapia, terapiapäiväkirja

Terapiapäiväkirja osa 3: Sopiiko ratkaisukeskeinen viitekehys terapiassa minulle?

Minulla tuli jälleen muutaman viikon tauko terapiasta sairausloman ja murtuneen jalan vuoksi, koska alkuvaiheessa en päässyt hyvin liikkumaan paikasta toiseen. Liikkumisen hieman helpottuessa, pääsin takaisin terapiavastaanotolle, kun sairauslomaa oli kulunut neljä viikkoa.

Kävimme ensin läpi, miten sairausloma on mennyt ja minkälainen fiilis sen aikana on ollut. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat sairausloman kaikkein haastavimpia, koska jalassa oli tuolloin vielä kipuja, en saanut varata painoa kipeälle jalalle ollenkaan, joten liikkuminen oli hyvin rajoittunutta. 

Ensimmäisellä viikolla olin varmasti vielä melko shokissa onnettomuudesta, leikkauksesta ja sairaalajaksosta. Oli vaikea päästää irti töistä ja ajatukset pyörivätkin siellä koko ajan. Voisinko kuitenkin tehdä töitä? Juttuideoitakin tuntui putkahtelevan sieltä sun täältä.

Aika kului toisina päivinä nopeammin kuin toisina. Yksittäisinä päivinä tunsin melko voimakasta ahdistusta. Syytin itseäni tapahtuneesta ja mietin, miten olisin voinut estää koko jupakan. Vanhoista maneereista poiketen, en enää onneksi jää kiinni noihin ajatuskeloihin niin voimakkaasti kuin ennen. 

Toiset päivät kuluivat kivasti ja nopeasti – ja löysin jostain mielen perukoilta pitkästä aikaa lukuintoa. Olen tehnyt Instagramiini Kirjakorneri-videoita IG-TV:seen lukemistani kirjoista. Jos kiinnostaa, löydät videot täältä!

Asiakaslähtöistä terapiaa

Olin itse pohtinut osittain käynnissä olevan ratkaisukeskeisen lyhytterapiakoulutuksen sekä nykyisen terapiasuuntauksen vuoksi sitä, että mahtaako ratkaisukeskeinen lähestymistapa olla sittenkään minulle se sopivin.

Epäilykset ovat heränneet koulutuksen aikana. Olen tähän mennessä lukenut jo useamman koulutukseen kuuluvan kirjan ratkaisukeskeisyydestä. Kirjoissa on runsaasti esimerkkejä, mutta minusta tuntuu, etten samaistu yhteenkään. Olen ollut myös yllättynyt, ettei yhdessäkään esimerkissä ole käsitelty (vielä) ahdistuneisuuden tai masennuksen ratkaisukeskeistä hoitoa. Toki koulutus on edelleen hyvin alkuvaiheessa, joten todennäköisesti tulen saamaan vastauksia näihin kysymyksiin myöhemmin.

Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään tulevaisuuteen ja voimavaroihin. Lisäksi mietitään, mikä oli toisin silloin, kun oireita ei vielä ollut. Itse koen, että mielenterveyshaasteeni liittyvät niin vahvasti tunnepohjaisiin juttuihin, että on vaikea sanoa mitään konkreettista mikä olisi ollut aiemmin toisin. Masennus, ahdistuneisuus ja uupumus kun muutenkin hiippailivat elämääni salakavalasti ja “ajat ennen ongelmia” olin kuitenkin menossa kohti noita romahduspisteitä.

Kun kerroin tästä epäilystäni terapeutilleni, hän sanoi, ettei meidän kannata tarttua terapiasuuntaukseen. Olemme samaa mieltä siitä, että riippumatta siitä minkä suuntauksen koulutuksen terapeutti on käynyt, terapia tulee suunnitella asiakaslähtöisesti. Emme siis ole menneet terapiassa suoraan ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan mukaan.

Kuten olen kertonut, kävin aiemmin kognitiivisessa psykoterapiassa, jossa käsitellään paljon muun muassa lapsuutta ja menneisyyttä, Pohditaan myös sitä, miten ongelmat ovat saaneet alkunsa ja mikä ne on voinut aiheuttaa. Tätä ei ratkaisukeskeisessä terapiassa tehdä. Kognitiivinen suuntautuminen aluksi oli minulle todella hyvä, koska on pystynyt alkaa näkemään jo elettyä elämää toisella tavalla ja ikäänkuin saanut selityksiä sille, miksi myöhemmin oli paha olla. Se on auttanut minua ymmärtämään paremmin ajatusmallejani.

Kysymys kuuluukin: Olenko sittenkään kaivellut menneitä tarpeeksi vai voinko jo katsoa tulevaisuuteen? Mistä tietää milloin mennyttä on käsitelty tarpeeksi?

Miten sinä olet löytänyt itsellesi sopivan terapiasuuntauksen?

Normaali
ahdistus, Älä laihduta -päivä, jalkavamma, kehokuva, laihdutuskulttuuri, liikunta, masennus, mielenterveys, vääristyneet ajatusmallit

Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, jalkavamma, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, sairausloma

Yö (ja vähän enemmänkin) vuodeosastolla

Niinkuin monet mua Instagramissa seuraavat tietää, loukkasin jalkani pahasti ollessani koiran kanssa lenkillä lauantaina. Jouduin sairaalaan ja eilen jalka leikattiin eli edessä on pitkä kuntoutusjakso. Tämä postaus käsittelee sitä kaikkea tunneskaalaa, mitä olen parin viime päivän aikana kokenut ja miten olen asiaa käsitellyt.

Lauantai alkoi ihan normaalina päivänä; aloitin työt etänä kotona klo 10 ja ihmeteltiin sankkaa räntäsadetta ulkona. Päivän aikana sää parani ja aurinko paistoi. Työpäivän päätteeksi päätin lähteä viemään Varpua koirapuistoon, kun oli pari tuntia jo kinunnut huomiota ja tekemistä.

Koirapuiston jälkeen mietin, että olisi kiva vielä lenkkeillä tovi. Olinhan reilut kahdeksan tuntia vain istunut kotitoimistolla. Päätin mennä uusia reittejä Alppilaan päin. Kipusimme Linnamäen vieressä oleville kalliolle ihastelemaan auringonlaskua. Jatkoimme matkaa Leninin puistoon, jonka ohi olin mennyt aiemmin vain kerran pimeällä. Puisto vaikutti kivalta ja mietin, että sinne pitää mennä joskus kesäpäivänä hengailemaan.

Oli jotenkin rauhallinen olo niin mielessä kuin kehossa. Olin iloinen siitä, että mieliala on pysynyt vakaana useamman viikon. Mietin kesää ja sitä, että kaikkea kivaa on edessä.

Leninin puistossa menee pieniä kivistä rakennettuja polkuja. Siellä on myös kallioita, joiden päällä hengaili ihmisiä. Mietin, että pitää olla varovainen, koska kalliot ovat varmaan liukkaat aamuisen räntänäytelmän jälkeen.

Pari askelta kalliolla ja tunnen jalan luisuvan alta. Ehdin jopa ajatella, että olipa noloa pyllähtää tähän näin. 

Olisipa kaatuminen jäänyt vain pyllähtämiseksi. Kallion päällä oli sammalta ja oikea jalka tökkäsi luisuessa siihen. Muu kroppa ei pysähtynyt vaan luisuin ikään kuin koko painolla nilkan päälle ja näin, kun nilkka vääntyi ihan mullin mallin.

Mistä apua?

Sattui ihan helkatisti. Ensimmäisenä katsoin kuitenkin, että Varpun hihna oli pysynyt edelleen kädessä. Varpu oli ihmeissään ja taisi aistia, että nyt kävi jotain. 

Olin jotenkin shokissa/paniikissa tai jotain. Näin ihmisiä ympärilläni ja tiesin tarvitsevani apua päästäkseni ylös. Ääntä ei kuitenkaan lähtenyt kovin lujaa. Alan kaivaa puhelinta esille ja soitan hätäisen puhelun Waltterille, joka ei saa mitään selvää mitä sanon.

Oon loukannut vasemman nilkan kolme kertaa, mutta paljon lievemmin. Tunsin heti, että tällä kertaa tuli muuten vielä isompi tälli. Tuntui, että koko nilkka ja jalkaterä ovat irti säärestä. 

Kohta jostain putkahti pari ihmistä ja lopetan puhelun Waltterin kanssa, jotta pääsen liikkumaan läheiselle penkille. Yritän samalla rauhoitella Varpua, jolla oli joku suojelumoodi päällä, koska murisi meitä lähestyviä ihmisiä. Lopulta minut sai ylös tuntematon mies, joka talutti minut puiston penkille. Paikalla on myös nainen, joka pitää Varpua sillä aikaa. 

En pysty laskemaan painoa jalalle ollenkaan ja koukistaessa sattuu ja tuntuu, että koko jalkaterä hyllyy ilmassa.

Penkille päästessäni rauhoitun vähän ja alan selvittää omia vakuutuskuvioita. Minne edes voin mennä lääkäriin? En ollut ikinä käyttänyt julkista terveydenhuoltoa Helsingissä. Soitin johonkin päivystyksen neuvontanumeroon, josta ei vastattu. Selasin vakuutuksia ja yritin selvittää, missä lääkäriasemalla voin käydä tapaturmavakuutuksen piikkiin.

Vakuutussovelluksen kautta sain puolen tunnin jonotuksen jälkeen varattua ajan Munkkivuoren Pihlajalinnaan. Waltteri ajoi autolla Leninin puistoon ja talutti mut kyytiin. Vietiin Varpu kotiin ja Waltteri haki mulle lompakon ja pakasteesta vihannespussin, kun muuta kylmäpussia ei löytynyt.

Autossa mietin ensimmäisenä, miten käytännön asiat järjestetään: täytyy kysyä siskolta ja kavereilta Varpun lenkitykseen, pitääköhän jäädä sairauslomalle vai teenkö etänä hetken… Waltteri rauhoitteli ja sanoi, että katsotaan ensin miten käy.

Pihlajalinnassa pääsen miltei heti lääkärin vastaanotolle. Nilkka on turvonnut sen näköiseksi, kuin sinne olisi työnnetty kaksi tennispalloa. Naureskelen vähän näylle ja sille, että pitipä taas vähän kompuroida.

Lääkäri passitti suoraan röntgeniin ja sinnekin päästiin heti. Lääkäri avasi röntgenkuvat koneen ruudulle. Jopa minä, joka ei lääketieteestä tai fysiologiasta hirveästi tiedä, näki että nyt kyllä näyttää siltä et on vähän enemmänkin menny paikkoja rikki.

“Tämä on leikkausta vaativa trauma”, lääkäri sanoo. Hymy kasvomaskin alla alkaa hyytymään ja meinaan kysyä, että oliko se vitsi. 

Ei se voi olla, ei lääkärit voi vitsailla, eikä ollut enää edes aprillipäivä. Ei hitto.

Pihlajalinnasta sain lähetteen Töölön tapaturma-asemalle, johon ajettiin seuraavaksi. Lääkäri uumoili, että saattaisin päästä leikattavaksi jo samana iltana tai muutaman päivän sisään. 

Päivystyksessä sänkypaikka numero 7

Waltteri haki mulle sisältä pyörätuolin, jolla kärräsi mut ilmoittautumiseen. Juuri samaan aikaan paikalle oli tullut kolme ambulanssia, joten jouduin odottamaan. 

Ilmoittautumisen yhteydessä Waltterille sanottiin, että koronatilanteen vuoksi paikalla ei saa olla saattajaa, vaan hänen pitäisi lähteä. Emme siinä vaiheessa vielä tienneet, pitääkö jäädä sairaalaan vai ei tai kuinka kauan päivystyksessä menisi. Mulla ei myöskään ollut lompakon lisäksi juuri muuta tavaraa mukana.

Päivystyksessä sain sänkypaikan käytävältä. Porukkaa tuli ja meni. Yksi hoitaja auttoi mua ottamaan kaikki omat vaatteet pois päältä, jotka vaihdettiin takaa avoimeen leikkauspaitaan ja löysiin, melkein polvimittaisiin boksereihin. 

Sama hoitaja laittoi mulle kanyylin ja tipan. “Äh tämä olikin tämmönen asentotippa, vähän vaikeempi” oli lause, jonka kuulin useamman kerran vuorokauden aikana. Tippaa ei kuitenkaan vaihdettu, enkä vieläkään tiedä mikä on asentotippa.

Hoitaja mainitsee myös, että lauantai on ollut kiireinen. “Pari aiempaa päivää oli niinku huopatossutehtaalla. Nyt sitten ihmiset päättivät tulla kerralla”.

Jään sänkyyn odottelemaan, enkä oikein tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin ajan kuluttua ehkä lääkäri tai ortopedi, hoitajia tai ainakin neljä ihmistä kerääntyi mun ympärille. Yksi heistä kertoo, että nilkka on vääntynyt huonoon asentoon ja pitäisi ennen kipsaamista vääntää paikoilleen. 

“Se varmaan sattuu ihan hitosti”, kysyn.

“Eiku saat suoraan suoneen tällasta huumetta. 20 minuutin pikakännit eikä tuu ees krapulaa”, lääkäri vitsailee. 

Kiva. Sitten odotellaan, että lääke vaikuttaa. En itse tunne olossa muutoksia, mutta kuulemma silmistä näki, että lääke vaikuttaa. Sitten alkoi vääntö, eikä se kyllä onneksi sattunutkaan. Kipsi laitetaan paikoilleen, ihmiset häviävät ympäriltä ja laittavat minut sänkyineen takaisin käytävän seinää vasten. Nestetipan viereen on ilmestynyt toinen pullo, ilmeisesti kipulääkettä suoraan suoneen.

Kipsaamisen jälkeen hoitajia kävi kysymässä: “Liikkuuko varpaat, onko tunto tallella?”. En halua tietää, mitä se olisi tarkoittanut jos olisin vastannut ei.

Joku muistaakseni huikkasi, että otetaan uudet röntgenkuvat. Taas oli ruuhkaa ja jouduin odottamaan sinne pääsyä. 

Oli jännää olla kärrättävänä eka kertaa elämässä sairaalan sängyssä ympäri päivystyksen käytäviä. Melkein kuin jenkkisairaalasarjoissa, paitsi että tilat on aika pienet Hollywoodiin verrattuna. Käytävällä istuu ihmisiä, jotka pitelevät kylmäpussia poskessa, toinen ranteessa ja kolmas pidättelee nenäverenvuotoa.

Röntgenin jälkeen pääsen takaisin tuttuun paikkaan odottamaan. Sängyn paikka oli numero 7.

Jonkin ajan päästä saan kuulla, että minut siirretään osastolle kymmenen ja, että leikkaus olisi luvassa seuraavana aamuna. Joku tyyppi kerää mun arvotavarat eli lompakon ja kellon suljettavaan pussiin ja riisumani vaatteet muovipussiin. “Ne odottaa sua sitten siellä osastolla”.

Tässä vaiheessa soitan työpaikan saikkuluuriin. 

“Moi, tota mä teloin mun jalan lenkillä ja oon sairaalassa. Se joudutaan leikkaamaan, enkä tiedä kuinka myöhään mulla menee. Mut olisin muutenkin tehnyt päivän etänä, niin luulisin että onnistuu huomennakin”. Miksi pitääkin olla niin jääräpää ja yrittää vakuutella olevansa työkykyinen vaikka on just katkaissut kaks luuta jalasta.

Onneksi puhelimen toisessa päässä oli joku järkevämpi ja sanoi, että olehan vaan saikulla. 

Sitten taas kärrätään ja samalla yksi hoitaja vaihtaa juosten tippaa kanyyliin.

Yö osastolla numero 10

Uudet hoitajat ottavat minut vastaan osastolla kymmenen. Minut siirretään toiseen sänkyyn. On jo pimeä ja hoitajat kyselee lie kuinka monennenko kerran allergiat ja lääkitykset. 

Hätäpäissäni menin sanomaan, että olin allerginen sitrushedelmille, vaikka en edes ole. Olen allerginen päärynälle ja omenalle. Lääkkeet sentään osasin kertoa oikein, vaikka meinasin automaatiolla siihenkin vastata, että ei ole mitään.

Osastolla kymmenen, minulle osoitetussa huoneessa on yksi potilas. Hoitaja värkkää kanyyliä. “Aa tämä olikin tämä asentotippa…”

Kun hoitaja saa hommat hoidettua, jään yksin pimeään huoneeseen. Tulee itku.

Harmittaa, että jalka meni. Kuntoutuksessa menee kauan. Ahdistaa, etten saa yhtään nukuttua, koska kipu, uusi paikka, sairaalan möly, ovenraosta pilkottavat valot ja äänekäs ilmastointi. Puhelimestakin loppuu akku.

Toisaalta, ei harmita niin paljon kuin viimeksi, koska silloin ohjasin vielä jumppia ja sieltä piti olla pitkään pois. Nyt ei paljon voi liikkua muutenkaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa väsynyt, yksin ja varmaan aika kipulääkkeissä. Mulla ei ole mitään tavaroita mukana, olen syönyt viimeksi lounaan alkuiltapäivästä ja juodakaan ei oikein saa, koska leikkaus oli tiedossa aamulla.

Oli yritettävä päästää irti myös minä-pärjään-kyllä-tilanteessa-kuin-tilanteessa-en-halua-olla-vaivaksi-kenellekään -mentaliteetista. Oli meinaa pissihätä, mutta kun hoitaja oli just saanut mut siihen paikoilleen. Saakohan sairaalasta hammasharjan? Tirautan pari kyyneltä lisää ja rohkenen painamaan hoitajan kutsu -nappia. Pyydän myös lisää kipulääkettä.

Mielessäni käy myös ajatus, joka on hyvin tuttu masennus- ja burnoutajoilta. Ehkä olen ansainnut tämän tapaturman? Meni mielialan kanssa hyvin muutama viikko, joten jotain oli tapahduttava. Tuntui oudolta, että se tapahtui juuri nyt, kun olin vielä miettinyt pitkään menenkö koirapuiston jälkeen lenkille vai en. Ilmassa oli ollut rauhallinen kevään tunnelma.

Oli ilo huomata, että tuo ajatusketju katkesi tuohon kertaan. Vielä vuosi-pari sitten olisin jatkanut tuolta ajatuskelaa paniikkikohtaukseen asti.

Olin yllättynyt tuosta yöllisestä tunnepurkauksesta, mutta kun kelaa näitä tapahtumia, niin onko ihmekään. En tiedä mitä tapahtuu ja mua kärrätään paikasta toiseen. En tiedä, oliko tästä postauksesta iloa kenellekään, mutta oli kiva käsitellä tää tälleen kirjoittamalla.

Leikkaus oli siis tänään ja se meni hyvin. Mun Instagramin highlighteista löytyy tarinaa leikkauksen etenemisestä.

Onko sulla kokemuksia päivystyksestä ja sairaalaan jäämisestä?

Kiitos teille tuntemattomille avunantajille Leninin puistossa. ❤

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, joulu, masennus, mielenterveys

Kaipuu lapsuuden jouluun

Joulu on lähellä. Olin vielä pari vuotta sitten todellinen jouluihminen; koristelin kodin, kuuntelin joululauluja viimeistään marraskuussa ja olin muutenkin innoissani siitä, että koko perhe kokoontuu lapsuudenkotiin. Nyt tuo innostus on hieman hälvennyt, sillä joulut eivät ole enää samanlaisia kuin ennen.

Ehkä joulut vielä muutama vuosi sitten muistuttivat paljon lapsuuden joulua. Isä tapasi sanoa, että minä ja mun sisko yhdessä kotona taannutaan iässä 15 vuotta taaksepäin.. 😀

Helsinkiin muuton jälkeen joulun fiilistelystä on tullut jotenkin vaikeampaa pimeyden ja ainaisten vesisateiden takia. Parina viime vuotena matkalla burnoutiin jouluun rauhoittuminen on ollut hankalaa ja jopa ahdistavaa. Samoten masennus syö joulufiilistä.

Nykyään joulu on pirstaleinen. Vaikka haluan nähdä ja tavata isovanhemmat, poikaystävän perhettä, omaa perhettä, kummipoikaa ja serkkuja, tämän rumban miettiminen muutamalla päivälle vie mehut jo alkuunsa. Varsinkin, kun itse asuu Helsingissä, seuraava etappi on sadan kilometrin päässä ja sitä seuraava 600 kilometrin päässä. Joulun kohokohta oli aiemmin aina jouluaatto. Nyt jouluaattoa toistellaan jokaisessa etapissa, koska lahjoja annetaan kaikille. Tänä vuonna taitaa tulla kolme ”jouluaattoa”.

Varpu on nykyisin meidän pieni joulutonttu. ❤

Välimatkat ovat pitkiä, eikä päiviä loppujen lopuksi niin montaa. Lisäksi olisi mukavaa rauhoittua ja tehdä asioita, joista tykkää. Joudutaan arpomaan sitä, että kumman vanhempien luona vietetään joulu, miten saamme aikataulut sovitettua yhteen sisarusten kanssa, jotta näkisi kotikotona heitäkin. Myös ystäviä olisi kiva moikata, kun kaikki ovat kerrankin kotipaikkakunnalla.

Entäpä uusi vuosi? Siihenkin liittyy odotuksia, mutta toisaalta pitää jo valua pikkuhiljaa kotiin päin, koska työt jatkuvat. Viime vuonna olin niin väsynyt joulurumbasta, että nukahdin ennen puolta yötä ja vuoden vaihdetta.

Lapsena ja nuorempana näitä ongelmia ei ollut. Joulua vietettiin rennosti ja silti tuli nähtyä kaikki ne ihmiset, joita halusi. Toki ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja lapsuuden joulumuistot on koristeltu kultakimalteella. Joulusta voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa, mutta huono omatunto kolkuttelisi liikaa, jos tekisin ”itsekkäitä” päätöksiä.

Tämän tekstin ei ole tarkoitus syyllistää ketään perheestäni tai ystävistäni. Luulen, että moni samankaltaisessa elämäntilanteessa samaistuu ajatuksiini. Joulusta on tullut suorittamista.

Ehkäpä jonain päivänä olemme poikaystävän kanssa ne, jotka hostaavat joulun ja kaikki kerääntyy meille. ❤

Kuulostaako tutulta?

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, burnout, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, vääristyneet ajatusmallit

Kaksi vuotta sitten romahdin valmistujaispäivästä – näin yhdestä elämän kohokohdasta tuli painajaista

Instagram muistutteli eilen, että yliopistosta valmistumisestani oli kulunut tasan kaksi vuotta. Olin julkaissut paikalta yhden väkisin väännetyn IG-stoorin. Näin jälkikäteen tuosta stoorista huokuu epävarmuus, eikä se ole kovin aito. Suorastaan jopa apaattinen ilmoitus valmistumisesta. Vain muutama tunti tuon IG-stoorin jälkeen koin mieleenpainuvimman romahduspisteeni.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen kokonainen vuosi täysipäiväisenä yrittäjänä. Päädyin yrittäjäksi osittain “pakon” sanelemana, sillä määräaikainen työsuhde päättyi, mutta työpaikalta ilmoitettiin, että voisivat silti ostaa palveluitani. Olin tehnyt paljon valo- ja videokuvausta, joten minulla oli kuitenkin selkeä tuote, jota lähteä myymään. Silti koin epäonnistuneeni, kun työsopimusta ei jatkettu, vaikka sillä ei ollut tekemistä ammattitaitoni kanssa.

Olin kuitenkin jo valmiiksi väsynyt, loppu ja epävarma ja itsetunto työnhakuun oli nollassa. Päätin hypätä yksinyrittäjän saappaisiin, vaikka se pelotti. Olin siitä haaveillut, mutta en ehkä tuossa vaiheessa elämää, kun koulukin oli vielä kesken. 

Myös gradun suhteen olin ihan hirvittävän epävarma. Jokainen seminaari ahdisti ja tuntui, ettei oman työn kanssa etene minnekään. Minulla oli myös huonoja kokemuksia kandiseminaarista, sillä purskahdin minun työn opponoinnin kesken itkuun, koska lunta tuli tupaan ja paljon.

Tämänkin kuvan ja hymyn taakse sisältyy aika paljon asioita, joita ei päälle päin arvaisi.

Kuten moni tietääkin, ajauduin jo ensimmäisenä yrittäjävuotenani burnoutiin. Viikot tein töitä, viikonloppuisin gradua. Ei vapaapäiviä. Pitkät päivät ilman vapaata ovat sinäänsä lyhyinä pätkinä ihan ok, mutta epävarmuus ja olematon itseluottamus raastavat mieltä paljon enemmän kuin itse työn määrä. 

Pää oli täynnä katastrofiajatuksia, jotka jankuttivat etten pärjää ja olen huono. Yritin helpottaa näitä ajatuksia tekemällä lisää työtä ja suorittamalla lisää. Tämä toimintatapa vei vointiani vain entistäkin huonommaksi. Pian alkoivat myös fyysiset väsymysoireet, voimakkaat paniikkikohtaukset ja epänormaali hajamielisyys.

Koko vuoden väsymys kulminoitui tuohon valmistujaispäivään. Istuin yliopiston suurimmassa luentosalissa ahdistuneena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ansaitse valmistua. Pidätin itkua eturivissä.

Vanhempani olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja menin heidän kanssaan kotikotiin viettämään joulua tilaisuuden jälkeen.

Illalla keittiönpöydän ääressä iski valtava tunteiden purkaus. Itkin hysteerisesti, ja ensimmäistä kertaa sanoin ja myönsin “En jaksa enää”.

Tuosta lähti liikkeelle pitkä ja kivinen tie kohti eheämpää elämää ja oman mielen sopukoita. Vielä kaksi vuotta myöhemminkin matka jatkuu edelleen. Välillä taistelen edelleen tismalleen samanlaisten ajatusten kanssa kuin tuolloin kaksi vuotta sitten. Paljon edistystäkin on tapahtunut, mutta tie ei ole ollut lineaarinen eteenpäin.

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, burnout, lääkkeet, masennus, mielenterveys, sairausloma, terapia, Yleinen

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, masennus, matkustaminen, mielenterveys, Yleinen

Uusi oivallus oman masennuksen suhteen – tämän takia haikailen ”entistä” elämääni

Moni, joka on mua kauemmin seurannut vaikkapa Instagramissa, tietää, että tein videoita Youtubeen vielä reilut pari vuotta sitten. Olin tällä viikolla pari päivää kuumeessa kotona (koronatesti oli negatiivinen, huh!) ja kun Netflix, Disney+ ja muut alkoivat kyllästyttää, päätin katsoa muutaman vanhan Youtube-videoni. Ne löytyvät edelleen kanavaltani piilotettuina. Nyt oli hyvä palata siihen.

Moni masentunut miettii kuumeisesti, miksi on masentunut. Tai ainakin minä. Syitä siihen on monia, ja vaikka olen jo hieman päässyt jyvälle sen taustoista, varmasti piilossa on vielä saman verran asiaa. Viime viikolla oivalsin yhden syyn lisää.

Elämäni oli hyvin erilaista vielä pari-kolme vuotta sitten. Olin opiskelija, mutta olin juuri muuttanut Helsinkiin. Sain vuonna 2017 kesätyöstä jatkosopimuksen syksylle ja pystyin jatkamaan samaa duunia Helsingissä. Samoihin aikoihin perustin toiminimen ja vuoden 2018 alusta olin kokopäiväinen yrittäjä, kun määräaikainen työsopimus loppui. En myöskään seurustellut (tosin, en vaihtaisi nykyistä parisuhdetta sinkkuuteen mistään hinnasta).

Ikävä matkustamista. Tässä olen Pohjois-Irlannissa Giant’s Causewayllä. Toki muistan myös, että tuolla reissulla ahdistus oli läsnä ja paljon.

Yrittäjyys mahdollisti positiivisesti monenlaista: sain matkustaa paljon. Vuoden 2019 aikana kävin pari viikkoa sekä Sri Lankassa että Yhdysvalloissa. Syksyllä kävin Briteissä ja vuoden 2018 matkakohteisiin kuuluivat muun muassa Irlanti, Kroatia, Norja, Belgia & Hollanti, Lontoo ja Barcelona. Toki tänä vuonna matkakohteiden vähyys johtuu myös koronasta, mutta silti en samalla pääsisi palkka- ja vuorotyön vuoksi matkustamaan.

Elämässäni oli enemmän tietynlaista vapautta. Vaikka videoilla on enimmäkseen näytetty vaan kaikki positiiviset jutut elämästä, tajusin silti, että jollain tavalla kaipaan “vanhaa” elämääni. Videoiden perusteella sosiaalista elämää ja -tapahtumia oli paljon enemmän, jaksoin liikkua ja harrastaa. Toki, täytyy muistaa, että noilla videoilla nimenomaan on näytetty niitä kuuluisia kohokohtia, ja tuo elämäntyyli lopulta uuvutti minut kokonaan.

Toisin sanoen, elämäni on muuttunut nopeasti niin paljon, että mieli ei ole sitä ehtinyt kunnolla käsitellä. Tuo muutos opiskelijasta ja yrittäjyydestä vaihtui melko yhtäkkiä toisenlaiseksi arjeksi, jossa osa aiempaan arkeen kuuluvista asioista eivät ole enää mahdollisia. Luulen, että muutos itsessään on yksi masennuksen syy, vaikka nykyinen elämä onkin sellainen, mikä juuri nyt on minulle parhain.

Juttelin tästä aiheesta myös työterveyslääkärillä. Tulimme siihen tulokseen, että se elämä mikä oli hyvää vaikkapa viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole hyvää juuri nyt. Hyvä elämä voi olla eri vaiheissa elämää erilaista. Tällä hetkellä vakituinen työ tuo turvaa taloudellisesti ja pääsen toimittajan urallani eteenpäin – voin palata yrittäjäksi joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu. Vakituinen työ antaa myös tilaa mielenterveysongelmista parantumiselle.

Oletko kokenut, että muutokset elämässä voisivat olla osasyitä mielenterveysongelmien taustalla?

Normaali
ahdistus, kehokuva, masennus, mielenterveys, riittämättömyyden tunne, syyllisyyden tunne, vääristyneet ajatusmallit, Yleinen

Ahdistus iski jälleen ja pettymys jumppatunnilla – riittämättömyyden kehä on valmis

Tämä postaus on sarjassa sellainen, jonka julkaisusta olen epävarma. Olen somessa tuonut viime aikoina paljon esille sitä, että nyt menee paljon paremmin. Olen jopa miettinyt, että olenkohan enää edes masentunut, kunnes ahdistus ja alakulo hyppäävät nenän eteen taas nurkan takaa. Tällaisten ahdistusasioiden pohdinta blogissa saa mut jotenkin tuntemaan itseni valittavaksi rääpäleeksi, joka ulisee turhasta. Toisaalta, juuri näitä aitoja tunteita ja syitä niiden takia haluan tuoda esille, jos vaikka joku samaistuu niihin. Joten antaa mennä.

Tämän kertainen ahdistusaihe liittyy kehoahdistukseen. Se velloo säännöllisesti aika ajoin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on kuitenkin sellainen aihe, joka aina palaa ja vaikuttaa elämääni negatiivisesti kerta toisensa jälkeen. 

Aloin tällä viikolla itkemään kesken jumppatunnin. “Onneksi” oli meneillään punnerrusbiisi, joten kukaan ei nähnyt, kun naamat olivat kohti lattiaa. 

Fakta on se, että kuntoni on huonontunut ja ulkomuotoni muuttunut. Tämä on mulle erittäin vaikeaa hyväksyä, vaikka en todellakaan arvota muita ihmisiä heidän ulkomuodon tai kunnon perusteella. 

Olin sellaisella tunnilla, jota itse ohjasin vielä alle vuosi sitten. Tiedän, että ohjaaja tarkoitti vain hyvää, eikä hän tehnyt mitään väärää eikä tietenkään voinut tietää tilannettani tai tunteitani. Silti, kun jouduin sykehuippuosuudessa ottamaan käyttöön kevyemmän vaihtoehdon, ja ohjaaja näytti minulle peukkua, näyttäen samalla hetkellä kyseisen vaihtoehdon, osoitti minua ja sanoi “hyvä”. 

Tuossa hetkessä ensimmäinen tunne oli armoton vitutus ja häpeä. Vielä muutamia kuukausia sitten minä olin se, joka näytti esimerkkiä, en tarvinnut kevyempiä vaihtoehtoja. Tämä menee varmasti ylianalysoinnin puolelle, mutta hetkestä jäi sellainen olo, että nyt ohjaaja tsemppaa huonokuntoista eteenpäin, joka ei jaksa tehdä täysillä. Häpesin, että ohjaaja luulee minua joksikin aloittelijaksi vaikka todellisuudessa olen ohjannut lajia monta vuotta. 

Tiedän, että tämä on ihan naurettava ajatuskehä, koska itse ohjaajana tein ihan samalla tavalla, eikä ohjeet ole ikinä tarkoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, enkä ajattele yksittäisten asiakkaiden kuntoa tai ulkonäköä ohjatessani. Minun päässäni nämä kehät ovat kuitenkin todellisuutta. 

Kehoahdistus tulee kuitenkin ilmi paljon muuallakin kuin treenaamassa. Kun se oikein iskee, se lamauttaa. Tunnen olevani maailman ällöttävin ihminen. Vielä hetki sitten jalassa olevat housut tuntuivat ihan hyvältä, mutta askel askeleelta eteenpäin lyllertäessäni ne tuntuvat puristavan enemmän ja enemmän. Ahdistaa. Kaiken lisäksi olin tämän ajatuskehän aikana menossa vaihtamaan paria ostamaani vaatetta, koska ne osoittautuivat liian pieniksi. En koe, että mikään vaate näyttäisi päälläni hyvältä.

Samalla olen pettynyt itseeni kahdesta syystä. Ensinnäkin, miksi olen vuosia sitten ollessani oikeasti aika kovassa kunnossa, ollut samanlainen itseäni kohtaan kuin nyt. Äärimmäisen vaativa, joka vaatii koko ajan lisää omalta keholta ja kunnolta, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Juuri tämä kehä on varmasti osittain vaikuttanut kunnon laskuun, koska fiilis on ollut “ihan sama, mitä teen, olen kuitenkin paska ja läski”.

Toiseksi. Kyseenalaistan omaa vointiani viimeisen parin vuoden aikana, kun painoa on tullut lisää. Olinko oikeasti niin väsynyt, että en jaksanut liikkua tarpeeksi? Vaikka vastaus on kyllä, sillä saatoin nukahtaa istuma-asentoon ja pelkkä seisominen sattui, piiska itseäni kohtaan ei ota laantuakseen. Vaikka tiedostan tämän ajatuskehän, se vain jatkuu ja jatkuu. Olen epäonnistunut.

Bonus pettymyksenä tulee kaupan päälle vielä se, että miksi tämä vaativuuden kehä vain jatkuu, miksen saa sitä lopetettua? Ensimmäisessä kohdassa olin pettynyt siihen, että en hyvässäkään kunnossa ollut tyytyväinen itseeni, mutta tyytymättömyys tulee tätä rataa jatkumaan niin kauan kuin ajatusmallit oikeasti muuttuvat. Miksi en ole onnistunut vielä tässä(kään)?

Olen tiedostanut dieettikulttuurin ongelmallisuuden ja sen, kuinka fucked up meidän kehonkuvat ovat. Harmittelen niiden lukuisten naisten puolesta, jotka painivat ulkonäköpaineiden kanssa ja turhaudun, kun hyväkuntoiset naiset valittavat ulkonäöstään. 

Silti olen itse samanlainen, I should know better than that? 

Normaali
ahdistus, kehokuva, lääkkeet, masennus, paniikkikohtaukset, syyllisyyden tunne, vääristyneet ajatusmallit, Yleinen

Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?

Normaali
ahdistus, burnout, koulukiusaaminen, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, seksuaalinen hyväksikäyttö, terapia, vääristyneet ajatusmallit

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Normaali