Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi

Ensinnäkin kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille ja viestin lähettenäille kaikissa kanavissa. Olen otettu, kiitollinen ja jopa hämmentynyt kuinka laajalle kirjoitus lopulta levisi!

Suomessa hoitoon pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Ainakaan, jos puhutaan mielenterveyden hoitamisesta. Oma tieni hoidon piiriin oli pitkä ja kivinen. Jos se olisi sujunut nopeammin, ehkä pahimmalta oltaisiin vältytty. Jotkut eivät välttämättä saa apua koskaan.

Olin jo viikkoja miettinyt, että apua olisi haettava omaan tukalaan tilanteeseeni. Jostain syytä tuon puhelun tekeminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa.

Kun viimein sain otettua puhelimen kouraan, olin vielä opiskelija. Otin yhteyttä YTHS:ään ääni väristen ja lopulta hysteerisesti itkien. Linjan toisessa päässä oleva vastaanottovirkailija otti asiani vakavasti, mutta sain silti pettyä.

Vastaanottovirkailija oli sitä mieltä, että tilanteeni oli niin vakava, että minun pitäisi hetimmiten ottaa yhteyttä psykiatriseen päivystykseen. Heillä ei pystytä akuutteja mielenterveyskeissejä hoitamaan.

Langan toisessa päässä ollut henkilö kysyi olisiko minulla joku ystävä, jonka kanssa voisin mennä päivystykseen paikan päälle. En tainnut oikein vastata mitään. Lupasin kuitenkin hänelle meneväni päivystykseen.

No, en mennyt. Tuon puhelun tekeminen vei jo kaikki voimat siltä päivältä, joten ei tullut kuuloonkaan, että tekisin sen uudestaan, saatikka saisin itseni paikan päälle Meilahteen.

Olin taas lähtöpisteessä. En ole kertaakaan asioinut Helsingin julkisen terveydenhuollossa, joten sen kautta apua hakeminen tuntui liian vaivalloiselta. Kokopäiväisenä yrittäjänä minulla ei ollut erillistä työterveyttä, johon ottaa yhteyttä.

Viimein apua työterveydestä

Kesällä 2018 minulla oli työsopimus, johon kuului työterveys. Meni elokuulle saakka, että sain työnantajayritykseltäni kysyttyä, saisinko varata ajan psykologille. Sain myöntävän vastauksen ja kävin psykologin vastaanotolla kolme kertaa.

Nuo kolme kertaa olivat omalla kohdallani vasta alkusoittoa. Kolmen kerran jälkeen psykologi oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee varata aika psykiatrille. Psykiatrin palvelu ei kuulunut työterveyshoidon piiriin, vaan maksoin tästä lähtien kaikki käyntini itse.

Kelalla on terapiahakemusten käsittelyssä muistaakseni kolmen kuukauden ”karenssiaika”. Se tarkoittaa sitä, että ennen kuin Kela voi myöntää terapiaa tai edes käsitellä hakemusta, pitää ensimmäisestä lääkärikäynnistä olla kulunut vähintään kolme kuukautta.

Tuo olisi ollut itselleni akuuteinta aikaa, jolloin tarvitsin terapiaa. Olinhan vain muutamien viikkojen päässä lopullisesta romahtamisesta. Apua olisi voinut hakea julkiselta puolelta, mutta taas uudelle ihmiselle avautuminen ei tuntunut mieluisalta. Yksityisellä olisin joutunut maksamaan koko lystin itse.

Psykiatrin b-lausuntoa varten jouduin käymään omakustanteisesti kaksi kertaa vastaanotolla. B-lausunto tarvitaan Kelan kuntoutuspsykoterapian liitteeksi. Psykiatrikerrat kustansivat kumpikin noin 200 euroa ja b-lausunto saman verran.

Ensimmäisen psykiatrikerran jälkeen alkoi sopivan terapeutin etsintä. Otin yhteyttä kymmeniin psykoterapeutteihin pääkaupunkiseudulla, joista suurin osa ei pystynyt ottamaan vastaan uusia asiakkaita. Lopulta sain sovittua tutustumiskerrat neljän eri terapeutin kanssa, joista kustakin maksoin 90-120 euroa.

Hymyn taakse voi kätkeytyä monenlaista.

Lopulta, löydettyäni näistä terapeuteista sopivimman, aloitimme terapian jo ennen kuin virallinen hakemukseni Kelassa oli hyväksytty. Myös nämä kerrat maksoin kokonaisuudessaan itse. Psykiatri oli myös määrännyt minulle lääkkeitä, joihin tässä reilun vuoden aikana on mennyt reilut 200 euroa.

Viimein, kun Kela hyväksyi hakemukseni, sain alkaa käymään terapiassa 1-2 kertaa viikossa Kelan tukemana. Jokaisesta näistä kerrasta jää itselleni maksettavakasi 37,40 euroa.

Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa kolmeksi vuodeksi, mutta jokaisen vuoden jälkeen täytyy kuitenkin toimittaa uusi b-lausunto. Minulla oli jälleen uusi työantaja, joten jouduin taas varaamaan ajan uudelle lääkärille. Nämä käynnit onneksi kuuluvat osittain työnantajan tarjoamaan vakuutukseen, joten kävin kaksi kertaa psykiatrilla 60 eurolla. B-lausunnosta maksoin jälleen noin 200 euroa.

Lasketaanpa kustannukset seuraavaksi yhteen:

Ensimmäisen vuoden psykiatrikäynnit + b-lausunto: 600 euroa
Terapeuttien tutustumiskäynnit: 450 euroa
Omakustanteinen terapia ennen Kelan tukea: 580 euroa
Noin vuoden terapiat Kelan tukemana: 1400 euroa
Toisen vuoden psykiatrikäynnit ja b-lausunto: 260 euroa
Lääkkeet: 230 euroa

= 3 520 euroa

Vaikka tämä prosessi oli raskas ja pitkä, täytyy olla kiitollinen, että on ylipäänsä päässyt hoitoon. Ei kaikilla olisi tällaisiin hoitoihin varaa tai edes jaksamista hankkiutua niiden piiriin.

Ensimmäisestä YTHS:lle tekemästäni soitosta ensimmäiseen Kelan tukemaan terapiakäyntiin kului miltei vuosi. Toivottavasti #terapiatakuu muuttaa terapiaan pääsemistä helpommaksi.

Mitä ajatuksia kirjoitus herätti? Yllättikö kustannukset, vai olivatko ne sitä, mitä olit ajatellut?

Minun burnout-tarina

Uupumus on kyllä pirullinen vaiva. Ennen kaikkea sitä on vaikeinta hyväksyä. Se kävelee elämään salakavalasti ja ennen kuin huomaatkaan, se iskee ja romuttaa.

Minulle on aina opetettu, että elämässä täytyy tehdä töitä. Elämässä pärjäävät ne, jotka tekevät töitä. Sama viesti erilaisella kulmalla on kantanut lähes läpi koko elämän: kouluttaudu hyvin, jotta saat töitä.

Entäs sitten, kun työpaikoista on kova kilpailu? No, ”hyvät tyypit” saa aina töitä, sanottiin.

En sen kummemmin stressannut rahasta tai työllistymisestä lukiossa tai välivuotena. Luotin siihen, että siinä vaiheessa saa vielä etsiä sitä kuuluisaa omaa juttua ja se tulee vastaan jossain vaiheessa.

Noista ajoista mentaliteetti on hiukkasen muuttunut, eikä pelkästään hyvään suuntaan.

”Minusta ei ainakaan valmistu työtöntä”

Kun pääsin yliopistoon ja joka tuutista toitettiin viestiä siitä, kuinka vaikea korkeakoulutetun on nykyään työllistyä, päätin, että minä en tule kuulumaan tähän työttömänä valmistuneiden joukkoon. Teen mitä vaan, kunhan en päädy työttömäksi.

Sen sijaan heti fuksivuodesta lähtien olin aktiivinen ainejärjestötoiminnassa ja toisessa yhdistyksessä. Samaan aikaan olin myös töissä kaupan kassalla ja vuoden vaihteen jälkeen aloitin työt ryhmäliikuntaohjaajana sekä kuntosalin vastaanotossa. Myöhemmin mukaan tuli tuutorointi ja siihen vielä mallikelposet opintopistesuoritukset päälle.

Toisena opiskeluvuonna päätin pistää kaasua ja ampaisin pelkästään kevätlukukaudella kasaan 90 opintopistettä. Koko lukuvuoden opintopistetavoite on muistaakseni noin 60 opintopistettä ja Kela vaatii täysiin opintotukiin 45 opintopistettä.

Tuona vuonna sain palkkaa muistaakseni kuudesta eri paikasta, joista yksi oli oman alan harjoittelupaikka, toinen paikallislehti, johon kirjoitin juttuja ja kolmas pieni lehti kotikunnassani Kempeleessä, johon kirjoitin kolumneja. Lisäksi olin ainejärjestön puheenjohtaja.

Tuo kiihtyvä tahti onneksi katkesi hetkeksi viiden kuukauden vaihto-opinnoilla Bangkokissa. Toki vaihdossakin piti aloittaa jokin uusi projekti ja kuvioihin tuli YouTube.

”Höyryt on mun juttu”

Vaihdon jälkeen asuin kesän Oulussa ja olin työskentelin markkinoinnin harjoittelijana. Päätin jatkaa YouTubea myös Suomessa ja päätin tehdä videon vähintään kerran viikossa. Jos näin ei tapahtunut, koin syyllisyyttä ja olevani laiska. Ei minusta ikinä voisi tulla mitään, jos en pysty pysymään tavoitteessani.

Olin siis jo tottunut siihen, että monta rautaa on tulessa koko ajan ja uutta projektia pukkaa jatkuvasti. Tapasinkin sanoa, että tykkään pitää itseni kiireisenä. Podin huonoa omaatuntoa, jos en tehnyt vapaa-ajallani jotain ”hyödyllistä”. Kuten arvata saattaa, kunnollista lomaa en ole vieläkään viettänyt käytännössä ikinä.

Pari vuotta meni tiiviisti tasapainotellen enemmän tai vähemmän opintojen, töiden ja YouTuben parissa. Haukuin itseäni, koska en saanut kanavaani niin suureen nousuun kuin olisin halunnut. Nyt voin myötää myös tunteneeni kateutta niitä kohtaan, jotka kanavan samoihin aikoihin perustaneet alkoivat menestyä minua paremmin. Se söi motivaatiota ja jopa häpesin omaa kanavaani.

Suurin käännekohta viimeiseen romahtamiseen liittyy aikaan, jolloin muut opinnot gradua lukuunottamatta oli suoritettu. Muutin pois Vaasasta ja pääsin kivaan duuniin kesäksi Ouluun ja jatkoin samassa työpaikassa kesän jälkeen Helsingissä.

No, kivassa duunissa oli myös varjopuolensa. Tein töitä kesän ensin yhden konsulttifirman kautta. Syksyllä minut siirrettiin toiseen. Töitä olisi ollut tehtäväksi vaikka 24/7. Tein töitä paljon erilaisissa projekteissa, eikä minulla ollut sellaista esimiestä, jolla olisi ollut kokonaiskuva työtehtävistäni. Optimistisena sanoin kaikkeen aina kyllä. Pakotin itsestäni nauttimaan loputtomasta työstä. ”Höyryt” oli mun juttu.

Yrittäjän päivänä vuonna 2018 poseerasin OP Kevytyrittäjän metroaseman mainoksessa. Hymyn taakse voi kätkeytyä melko monta asiaa.

”Tarvittais tää heti”, ”OK.” Tiukkojen projektien parissa työpäivät venyivät kellon ympäri. Tein töitä viikonloppuisin, kun arkipäivät eivät riittäneet. Pikku hiljaa pitkät työpäivät olivat ennemminkin sääntö eikä poikkeus. Ja tämän päälle kuin syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että en tehnyt gradua jäljelle jääneillä tunneilla.

Vaikka töitä oli paljon ja vähemmälläkin olisi pärjännyt, koin, että nuorena työntekijänä minun täytyy koko ajan antaa itsestäni 150%. Virheisiin ei olisi juuri varaa ja jos sainkin jostain edes hieman omassa päässäni negatiiviselta kuulostavaa palautetta, saatoin itkeä vartin työpaikan vessassa. Olin mielestäni surkimus ja epäonnistunut.

Pelkäsin koko ajan työpaikan menettämistä. Ja pahin toteutui, tavallaan. Projekteja järjestettiin työpaikalla uudestaan, eikä siitä paletista enää löytynyt minulle työntekijänä paikkaa.

Menin rikki. Sain siihen mennessä elämäni pahimman paniikkikohtauksen, jonka aikana minulla on mennyt muisti muutamiksi minuuteiksi. Tätä ei moni tiedä, mutta pahimpien paniikkikohtausten aikana löin itseäni.

Yrittäjyys lyö lisää vettä myllyyn

Silloin syntyi yritykseni, eloisa visuals. Ulospäin näytin aivan jeejee tää on niin siistii -yrittäjältä. Kyllähän se tavallaan olikin, sillä olin ajatellut yrittäjäksi ryhtymistä jonain päivänä, mutta en näin pian. Gradukin pitäisi saada valmiiksi. En kokenut olevani valmis. Toisaalta, koin myös, että ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tässä vaiheessa luovuin YouTubesta. ”Luovuttaminen”, se jos joku hävetti vielä enemmän kuin se, että en saanut kerättyä satoja tuhansia seuraajia. Koin koko homman olleen täysi farssi. Samalla lopetin myös lähes kaikkien some-vaikuttajien seuraamisen kaikissa kanavissa. Joskus käyn jotain vanhan, kivan vaikuttajan postauksia kattomassa, mutta nykyään aika harvoin, koska se ahdistaa ja muistuttaa tuosta epäonnistumisesta.

Yrittäjyys toi mukanaan omat riskit. En tiennyt, miten hinnoitella työtäni ja usein laskutusvaiheessa saatoin häpeän nimissä laskuttaa vähemmän, kuin mitä olin alunperin laskenut.

Ahdistus alkoi kasvaa. Tein edelleen suurimman osan töistäni edelliseen työpaikkaani, tällä kertaa vain itse laskuttaen. Silti olin epärealistisen peloissani siitä, että seuraavassa kuussa minulla ei olisi töitä ollenkaan tai, että olisin täysin rahaton ja joudun kodittomaksi sillan alle. Ja tämä ei ole yhtään liioittelua, vaan pelkäsin näin aidosti.

Kuten arvata saattaa, kävi päinvastoin. Työmäärä ja projektit vaan lisääntyivät silmissä. Lomaa en silti uskaltanut pitää. Luottamus oman työn jatkumiseen tai osaamiseen oli miltei nollassa.

Osallistuin YouTube-videolla Momondon Open World (tms.) -kilpailuun ja pääsin finaaliin. Kolmen parhaan joukkoon en päässyt. Häpesin.

Monen vuoden ylisuorittaminen alkoi pikku hiljaa näkyä. Aina väsytti. Unohtelin tavaroita. Unohdin ottaa kameran mukaan kuvauksiin. Nämä keissit alkoivat yleistyä. Haukuin itseäni, olin epäonnistunut. Itkin, kun yritin tehdä gradua. Yritin mennä kävelylle saadakseni ajatukset muualle, sain paniikkikohtauksen keskellä Eiran rantaa. Mistään ei meinannut tulla mitään.

Unohduksista ja epäonnistumisen pelosta johtuen työkeikat alkoivat ahdistaa. Vielä nykyäänkin välttelen kameralaukun pakkaamista viimeiseen asti, koska se tuntuu epämiellyttävältä.

Kesällä 2018 olin jälkeen vanhassa työpaikassani konsulttina, siis työntekijä. Tämä oli jo kolmas erillinen työsopimus samaan paikkaan, mutta syksyllä jatkoin taas kokopäiväisenä yrittäjänä.

Tuon kuuman kesän viikonloput käytin gradun tekemiseen kirjastossa. What a fun summer, they said.

Jollain ihmeen kaupalla tsemppasin ja puristin gradun valmiiksi syksyllä 2018 ja valmistuin joulukuussa. Valmistujaistilaisuudessa pidätin epäonnistuneesti itkua, koska koin etten ansainnut valmistua.

Äiti ja isä olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja lähdin heidän kyydillä viettämään joulua pohjoiseen.

Kun pääsin kotiin, romahdin keittiöön, purskahdin hysteeriseen itkuun ja sanoin:

”En jaksa enää”.