"edellinen elämä", kehokuva, laihdutuskulttuuri, liikunta, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, Yleinen

Parantaako liikunta masennuksen?

Lyhyt mielipiteeni on, että ei.

Varmasti jokainen, joka on ollut masentunut tai kokenut jonkin tyyppistä ahdistusta tai alakuloisuutta, on saanut kuulla kyllästymiseen asti kehotuksia liikkua. Minun tulkintani mukaan kehotukset tuntuvat monista lähinnä ahdistavilta ja aiheuttavat vain lisää paineita liikkumisen suhteen.

Tämä aihe tuli itselläni mieleen palattuani tänä syksynä ryhmäliikuntaohjaamisen pariin. Pikku hiljaa olen löytämässä minulle tämän hetkiseen elämäntilanteeseen sopivan liikuntarytmin.

Olen voinut paremmin viimeisen muutaman viikon ajan ja liikunnalla on siihen varmasti ollut suuri vaikutus. Olen energisempi ja mieliala on pysynyt parempana pidempään. En siltikään halua tukea sitä narratiivia, että liikunta korjaisi kaiken ja parantaisi masennuksen.

Ohjaamisen pariin palaaminen oli minulle tietoinen valinta. Tiesin, että “pakotettuna” saisin paremmin liikuntarytmistä uudestaan kiinni, kuin itse asiakkaana jumppaamalla. Se johtuu siitä, että yksinkertaisesti nautin enemmän ohjaamisesta ja samalla liikkumisesta, kuin pelkästään treenaamalla itsekseni.

Tauko liikunnasta ja erityisesti ohjaamisesta on tehnyt hyvää. Katsoin juuri vuonna 2017 julkaisemani YouTube-videon, jossa kerroin ohjaavani tunteja viitenä päivänä viikossa ja suurimpana osana päivistä ohjauksia oli enemmän kuin yksi. Näiden lisäksi kerroin, että tavoitteenani oli treenata ainakin kaksi kertaa viikossa salilla tai HIIT-treenejä ohjausten lisäksi…

Tuo video muistutti minua ja avasi lisää silmiä siitä, kuinka liikkuminen oli minulle aiemmin pakonomaista. En tehnyt sitä enää terveyden vuoksi, vaan kyseessä oli pakkomielle ja halu olla entistä “paremmassa kunnossa” ulkoisesti. Soimasin itseäni, jos en jaksanut tehdä ohjausten lisäksi omia treenejä.

Tuosta ajatusmallista irtipäästäminen sekä ahdistus liikkumista kohtaan yksinkertaisesti tarvitsivat kunnon taukoa kuntosalimaailmasta. Onneksi tajusin myös lopettaa somessa sellaisten henkilöiden seuraamisen, jotka ylläpitävät epärealistista ja jopa haitallista liikuntanormia ja laihdutuskulttuuria.

Miksi sitten en halua tukea sitä hokemaa, että liikunta auttaa masennukseen, vaikka minulla se niin teki? (Fingers crossed)

Asia ei ole niin yksioikoinen. Kuten mainitsin, monille liikuntatilanne voi olla ahdistava. Olen saanut paniikkikohtauksia kesken lenkin ja kesken ohjauksen on iskenyt stressin aiheuttama migreeni, jonka seurauksena kävin oksentamassa kesken ohjauksen.

Lisäksi minä olen tämän asian suhteen etuoikeutettu; olen liikkunut ja harrastanut urheilua pienestä saakka. Se on kuulunut elämääni lähes aina ja vaikka se on myös tehnyt välillä mielelle hallaa, se on silti ollut kirjoitettuna lihasmuistiin. Minulla oli myös mahdollisuus palata ohjaamaan, mikä tarkoittaa, että minulle maksetaan liikkumisesta, eikä minun tarvitse maksaa kuntosalijäsenyyksistä.

Mitä ajatuksia teksti herätti? Onko sinua patistettu liikkumaan mielenterveysongelmien parantamisen vuoksi? Miten olet kokenut nuo kehotukset?

Olipas muuten kivaa kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Alkusyksy oli melkoista haipakkaa, mutta nyt elämä on ainakin hetken hieman rauhallisempaa.

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, jalkavamma, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, sairausloma

Yö (ja vähän enemmänkin) vuodeosastolla

Niinkuin monet mua Instagramissa seuraavat tietää, loukkasin jalkani pahasti ollessani koiran kanssa lenkillä lauantaina. Jouduin sairaalaan ja eilen jalka leikattiin eli edessä on pitkä kuntoutusjakso. Tämä postaus käsittelee sitä kaikkea tunneskaalaa, mitä olen parin viime päivän aikana kokenut ja miten olen asiaa käsitellyt.

Lauantai alkoi ihan normaalina päivänä; aloitin työt etänä kotona klo 10 ja ihmeteltiin sankkaa räntäsadetta ulkona. Päivän aikana sää parani ja aurinko paistoi. Työpäivän päätteeksi päätin lähteä viemään Varpua koirapuistoon, kun oli pari tuntia jo kinunnut huomiota ja tekemistä.

Koirapuiston jälkeen mietin, että olisi kiva vielä lenkkeillä tovi. Olinhan reilut kahdeksan tuntia vain istunut kotitoimistolla. Päätin mennä uusia reittejä Alppilaan päin. Kipusimme Linnamäen vieressä oleville kalliolle ihastelemaan auringonlaskua. Jatkoimme matkaa Leninin puistoon, jonka ohi olin mennyt aiemmin vain kerran pimeällä. Puisto vaikutti kivalta ja mietin, että sinne pitää mennä joskus kesäpäivänä hengailemaan.

Oli jotenkin rauhallinen olo niin mielessä kuin kehossa. Olin iloinen siitä, että mieliala on pysynyt vakaana useamman viikon. Mietin kesää ja sitä, että kaikkea kivaa on edessä.

Leninin puistossa menee pieniä kivistä rakennettuja polkuja. Siellä on myös kallioita, joiden päällä hengaili ihmisiä. Mietin, että pitää olla varovainen, koska kalliot ovat varmaan liukkaat aamuisen räntänäytelmän jälkeen.

Pari askelta kalliolla ja tunnen jalan luisuvan alta. Ehdin jopa ajatella, että olipa noloa pyllähtää tähän näin. 

Olisipa kaatuminen jäänyt vain pyllähtämiseksi. Kallion päällä oli sammalta ja oikea jalka tökkäsi luisuessa siihen. Muu kroppa ei pysähtynyt vaan luisuin ikään kuin koko painolla nilkan päälle ja näin, kun nilkka vääntyi ihan mullin mallin.

Mistä apua?

Sattui ihan helkatisti. Ensimmäisenä katsoin kuitenkin, että Varpun hihna oli pysynyt edelleen kädessä. Varpu oli ihmeissään ja taisi aistia, että nyt kävi jotain. 

Olin jotenkin shokissa/paniikissa tai jotain. Näin ihmisiä ympärilläni ja tiesin tarvitsevani apua päästäkseni ylös. Ääntä ei kuitenkaan lähtenyt kovin lujaa. Alan kaivaa puhelinta esille ja soitan hätäisen puhelun Waltterille, joka ei saa mitään selvää mitä sanon.

Oon loukannut vasemman nilkan kolme kertaa, mutta paljon lievemmin. Tunsin heti, että tällä kertaa tuli muuten vielä isompi tälli. Tuntui, että koko nilkka ja jalkaterä ovat irti säärestä. 

Kohta jostain putkahti pari ihmistä ja lopetan puhelun Waltterin kanssa, jotta pääsen liikkumaan läheiselle penkille. Yritän samalla rauhoitella Varpua, jolla oli joku suojelumoodi päällä, koska murisi meitä lähestyviä ihmisiä. Lopulta minut sai ylös tuntematon mies, joka talutti minut puiston penkille. Paikalla on myös nainen, joka pitää Varpua sillä aikaa. 

En pysty laskemaan painoa jalalle ollenkaan ja koukistaessa sattuu ja tuntuu, että koko jalkaterä hyllyy ilmassa.

Penkille päästessäni rauhoitun vähän ja alan selvittää omia vakuutuskuvioita. Minne edes voin mennä lääkäriin? En ollut ikinä käyttänyt julkista terveydenhuoltoa Helsingissä. Soitin johonkin päivystyksen neuvontanumeroon, josta ei vastattu. Selasin vakuutuksia ja yritin selvittää, missä lääkäriasemalla voin käydä tapaturmavakuutuksen piikkiin.

Vakuutussovelluksen kautta sain puolen tunnin jonotuksen jälkeen varattua ajan Munkkivuoren Pihlajalinnaan. Waltteri ajoi autolla Leninin puistoon ja talutti mut kyytiin. Vietiin Varpu kotiin ja Waltteri haki mulle lompakon ja pakasteesta vihannespussin, kun muuta kylmäpussia ei löytynyt.

Autossa mietin ensimmäisenä, miten käytännön asiat järjestetään: täytyy kysyä siskolta ja kavereilta Varpun lenkitykseen, pitääköhän jäädä sairauslomalle vai teenkö etänä hetken… Waltteri rauhoitteli ja sanoi, että katsotaan ensin miten käy.

Pihlajalinnassa pääsen miltei heti lääkärin vastaanotolle. Nilkka on turvonnut sen näköiseksi, kuin sinne olisi työnnetty kaksi tennispalloa. Naureskelen vähän näylle ja sille, että pitipä taas vähän kompuroida.

Lääkäri passitti suoraan röntgeniin ja sinnekin päästiin heti. Lääkäri avasi röntgenkuvat koneen ruudulle. Jopa minä, joka ei lääketieteestä tai fysiologiasta hirveästi tiedä, näki että nyt kyllä näyttää siltä et on vähän enemmänkin menny paikkoja rikki.

“Tämä on leikkausta vaativa trauma”, lääkäri sanoo. Hymy kasvomaskin alla alkaa hyytymään ja meinaan kysyä, että oliko se vitsi. 

Ei se voi olla, ei lääkärit voi vitsailla, eikä ollut enää edes aprillipäivä. Ei hitto.

Pihlajalinnasta sain lähetteen Töölön tapaturma-asemalle, johon ajettiin seuraavaksi. Lääkäri uumoili, että saattaisin päästä leikattavaksi jo samana iltana tai muutaman päivän sisään. 

Päivystyksessä sänkypaikka numero 7

Waltteri haki mulle sisältä pyörätuolin, jolla kärräsi mut ilmoittautumiseen. Juuri samaan aikaan paikalle oli tullut kolme ambulanssia, joten jouduin odottamaan. 

Ilmoittautumisen yhteydessä Waltterille sanottiin, että koronatilanteen vuoksi paikalla ei saa olla saattajaa, vaan hänen pitäisi lähteä. Emme siinä vaiheessa vielä tienneet, pitääkö jäädä sairaalaan vai ei tai kuinka kauan päivystyksessä menisi. Mulla ei myöskään ollut lompakon lisäksi juuri muuta tavaraa mukana.

Päivystyksessä sain sänkypaikan käytävältä. Porukkaa tuli ja meni. Yksi hoitaja auttoi mua ottamaan kaikki omat vaatteet pois päältä, jotka vaihdettiin takaa avoimeen leikkauspaitaan ja löysiin, melkein polvimittaisiin boksereihin. 

Sama hoitaja laittoi mulle kanyylin ja tipan. “Äh tämä olikin tämmönen asentotippa, vähän vaikeempi” oli lause, jonka kuulin useamman kerran vuorokauden aikana. Tippaa ei kuitenkaan vaihdettu, enkä vieläkään tiedä mikä on asentotippa.

Hoitaja mainitsee myös, että lauantai on ollut kiireinen. “Pari aiempaa päivää oli niinku huopatossutehtaalla. Nyt sitten ihmiset päättivät tulla kerralla”.

Jään sänkyyn odottelemaan, enkä oikein tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin ajan kuluttua ehkä lääkäri tai ortopedi, hoitajia tai ainakin neljä ihmistä kerääntyi mun ympärille. Yksi heistä kertoo, että nilkka on vääntynyt huonoon asentoon ja pitäisi ennen kipsaamista vääntää paikoilleen. 

“Se varmaan sattuu ihan hitosti”, kysyn.

“Eiku saat suoraan suoneen tällasta huumetta. 20 minuutin pikakännit eikä tuu ees krapulaa”, lääkäri vitsailee. 

Kiva. Sitten odotellaan, että lääke vaikuttaa. En itse tunne olossa muutoksia, mutta kuulemma silmistä näki, että lääke vaikuttaa. Sitten alkoi vääntö, eikä se kyllä onneksi sattunutkaan. Kipsi laitetaan paikoilleen, ihmiset häviävät ympäriltä ja laittavat minut sänkyineen takaisin käytävän seinää vasten. Nestetipan viereen on ilmestynyt toinen pullo, ilmeisesti kipulääkettä suoraan suoneen.

Kipsaamisen jälkeen hoitajia kävi kysymässä: “Liikkuuko varpaat, onko tunto tallella?”. En halua tietää, mitä se olisi tarkoittanut jos olisin vastannut ei.

Joku muistaakseni huikkasi, että otetaan uudet röntgenkuvat. Taas oli ruuhkaa ja jouduin odottamaan sinne pääsyä. 

Oli jännää olla kärrättävänä eka kertaa elämässä sairaalan sängyssä ympäri päivystyksen käytäviä. Melkein kuin jenkkisairaalasarjoissa, paitsi että tilat on aika pienet Hollywoodiin verrattuna. Käytävällä istuu ihmisiä, jotka pitelevät kylmäpussia poskessa, toinen ranteessa ja kolmas pidättelee nenäverenvuotoa.

Röntgenin jälkeen pääsen takaisin tuttuun paikkaan odottamaan. Sängyn paikka oli numero 7.

Jonkin ajan päästä saan kuulla, että minut siirretään osastolle kymmenen ja, että leikkaus olisi luvassa seuraavana aamuna. Joku tyyppi kerää mun arvotavarat eli lompakon ja kellon suljettavaan pussiin ja riisumani vaatteet muovipussiin. “Ne odottaa sua sitten siellä osastolla”.

Tässä vaiheessa soitan työpaikan saikkuluuriin. 

“Moi, tota mä teloin mun jalan lenkillä ja oon sairaalassa. Se joudutaan leikkaamaan, enkä tiedä kuinka myöhään mulla menee. Mut olisin muutenkin tehnyt päivän etänä, niin luulisin että onnistuu huomennakin”. Miksi pitääkin olla niin jääräpää ja yrittää vakuutella olevansa työkykyinen vaikka on just katkaissut kaks luuta jalasta.

Onneksi puhelimen toisessa päässä oli joku järkevämpi ja sanoi, että olehan vaan saikulla. 

Sitten taas kärrätään ja samalla yksi hoitaja vaihtaa juosten tippaa kanyyliin.

Yö osastolla numero 10

Uudet hoitajat ottavat minut vastaan osastolla kymmenen. Minut siirretään toiseen sänkyyn. On jo pimeä ja hoitajat kyselee lie kuinka monennenko kerran allergiat ja lääkitykset. 

Hätäpäissäni menin sanomaan, että olin allerginen sitrushedelmille, vaikka en edes ole. Olen allerginen päärynälle ja omenalle. Lääkkeet sentään osasin kertoa oikein, vaikka meinasin automaatiolla siihenkin vastata, että ei ole mitään.

Osastolla kymmenen, minulle osoitetussa huoneessa on yksi potilas. Hoitaja värkkää kanyyliä. “Aa tämä olikin tämä asentotippa…”

Kun hoitaja saa hommat hoidettua, jään yksin pimeään huoneeseen. Tulee itku.

Harmittaa, että jalka meni. Kuntoutuksessa menee kauan. Ahdistaa, etten saa yhtään nukuttua, koska kipu, uusi paikka, sairaalan möly, ovenraosta pilkottavat valot ja äänekäs ilmastointi. Puhelimestakin loppuu akku.

Toisaalta, ei harmita niin paljon kuin viimeksi, koska silloin ohjasin vielä jumppia ja sieltä piti olla pitkään pois. Nyt ei paljon voi liikkua muutenkaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa väsynyt, yksin ja varmaan aika kipulääkkeissä. Mulla ei ole mitään tavaroita mukana, olen syönyt viimeksi lounaan alkuiltapäivästä ja juodakaan ei oikein saa, koska leikkaus oli tiedossa aamulla.

Oli yritettävä päästää irti myös minä-pärjään-kyllä-tilanteessa-kuin-tilanteessa-en-halua-olla-vaivaksi-kenellekään -mentaliteetista. Oli meinaa pissihätä, mutta kun hoitaja oli just saanut mut siihen paikoilleen. Saakohan sairaalasta hammasharjan? Tirautan pari kyyneltä lisää ja rohkenen painamaan hoitajan kutsu -nappia. Pyydän myös lisää kipulääkettä.

Mielessäni käy myös ajatus, joka on hyvin tuttu masennus- ja burnoutajoilta. Ehkä olen ansainnut tämän tapaturman? Meni mielialan kanssa hyvin muutama viikko, joten jotain oli tapahduttava. Tuntui oudolta, että se tapahtui juuri nyt, kun olin vielä miettinyt pitkään menenkö koirapuiston jälkeen lenkille vai en. Ilmassa oli ollut rauhallinen kevään tunnelma.

Oli ilo huomata, että tuo ajatusketju katkesi tuohon kertaan. Vielä vuosi-pari sitten olisin jatkanut tuolta ajatuskelaa paniikkikohtaukseen asti.

Olin yllättynyt tuosta yöllisestä tunnepurkauksesta, mutta kun kelaa näitä tapahtumia, niin onko ihmekään. En tiedä mitä tapahtuu ja mua kärrätään paikasta toiseen. En tiedä, oliko tästä postauksesta iloa kenellekään, mutta oli kiva käsitellä tää tälleen kirjoittamalla.

Leikkaus oli siis tänään ja se meni hyvin. Mun Instagramin highlighteista löytyy tarinaa leikkauksen etenemisestä.

Onko sulla kokemuksia päivystyksestä ja sairaalaan jäämisestä?

Kiitos teille tuntemattomille avunantajille Leninin puistossa. ❤

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, joulu, masennus, mielenterveys

Kaipuu lapsuuden jouluun

Joulu on lähellä. Olin vielä pari vuotta sitten todellinen jouluihminen; koristelin kodin, kuuntelin joululauluja viimeistään marraskuussa ja olin muutenkin innoissani siitä, että koko perhe kokoontuu lapsuudenkotiin. Nyt tuo innostus on hieman hälvennyt, sillä joulut eivät ole enää samanlaisia kuin ennen.

Ehkä joulut vielä muutama vuosi sitten muistuttivat paljon lapsuuden joulua. Isä tapasi sanoa, että minä ja mun sisko yhdessä kotona taannutaan iässä 15 vuotta taaksepäin.. 😀

Helsinkiin muuton jälkeen joulun fiilistelystä on tullut jotenkin vaikeampaa pimeyden ja ainaisten vesisateiden takia. Parina viime vuotena matkalla burnoutiin jouluun rauhoittuminen on ollut hankalaa ja jopa ahdistavaa. Samoten masennus syö joulufiilistä.

Nykyään joulu on pirstaleinen. Vaikka haluan nähdä ja tavata isovanhemmat, poikaystävän perhettä, omaa perhettä, kummipoikaa ja serkkuja, tämän rumban miettiminen muutamalla päivälle vie mehut jo alkuunsa. Varsinkin, kun itse asuu Helsingissä, seuraava etappi on sadan kilometrin päässä ja sitä seuraava 600 kilometrin päässä. Joulun kohokohta oli aiemmin aina jouluaatto. Nyt jouluaattoa toistellaan jokaisessa etapissa, koska lahjoja annetaan kaikille. Tänä vuonna taitaa tulla kolme ”jouluaattoa”.

Varpu on nykyisin meidän pieni joulutonttu. ❤

Välimatkat ovat pitkiä, eikä päiviä loppujen lopuksi niin montaa. Lisäksi olisi mukavaa rauhoittua ja tehdä asioita, joista tykkää. Joudutaan arpomaan sitä, että kumman vanhempien luona vietetään joulu, miten saamme aikataulut sovitettua yhteen sisarusten kanssa, jotta näkisi kotikotona heitäkin. Myös ystäviä olisi kiva moikata, kun kaikki ovat kerrankin kotipaikkakunnalla.

Entäpä uusi vuosi? Siihenkin liittyy odotuksia, mutta toisaalta pitää jo valua pikkuhiljaa kotiin päin, koska työt jatkuvat. Viime vuonna olin niin väsynyt joulurumbasta, että nukahdin ennen puolta yötä ja vuoden vaihdetta.

Lapsena ja nuorempana näitä ongelmia ei ollut. Joulua vietettiin rennosti ja silti tuli nähtyä kaikki ne ihmiset, joita halusi. Toki ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja lapsuuden joulumuistot on koristeltu kultakimalteella. Joulusta voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa, mutta huono omatunto kolkuttelisi liikaa, jos tekisin ”itsekkäitä” päätöksiä.

Tämän tekstin ei ole tarkoitus syyllistää ketään perheestäni tai ystävistäni. Luulen, että moni samankaltaisessa elämäntilanteessa samaistuu ajatuksiini. Joulusta on tullut suorittamista.

Ehkäpä jonain päivänä olemme poikaystävän kanssa ne, jotka hostaavat joulun ja kaikki kerääntyy meille. ❤

Kuulostaako tutulta?

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, burnout, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, vääristyneet ajatusmallit

Kaksi vuotta sitten romahdin valmistujaispäivästä – näin yhdestä elämän kohokohdasta tuli painajaista

Instagram muistutteli eilen, että yliopistosta valmistumisestani oli kulunut tasan kaksi vuotta. Olin julkaissut paikalta yhden väkisin väännetyn IG-stoorin. Näin jälkikäteen tuosta stoorista huokuu epävarmuus, eikä se ole kovin aito. Suorastaan jopa apaattinen ilmoitus valmistumisesta. Vain muutama tunti tuon IG-stoorin jälkeen koin mieleenpainuvimman romahduspisteeni.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen kokonainen vuosi täysipäiväisenä yrittäjänä. Päädyin yrittäjäksi osittain “pakon” sanelemana, sillä määräaikainen työsuhde päättyi, mutta työpaikalta ilmoitettiin, että voisivat silti ostaa palveluitani. Olin tehnyt paljon valo- ja videokuvausta, joten minulla oli kuitenkin selkeä tuote, jota lähteä myymään. Silti koin epäonnistuneeni, kun työsopimusta ei jatkettu, vaikka sillä ei ollut tekemistä ammattitaitoni kanssa.

Olin kuitenkin jo valmiiksi väsynyt, loppu ja epävarma ja itsetunto työnhakuun oli nollassa. Päätin hypätä yksinyrittäjän saappaisiin, vaikka se pelotti. Olin siitä haaveillut, mutta en ehkä tuossa vaiheessa elämää, kun koulukin oli vielä kesken. 

Myös gradun suhteen olin ihan hirvittävän epävarma. Jokainen seminaari ahdisti ja tuntui, ettei oman työn kanssa etene minnekään. Minulla oli myös huonoja kokemuksia kandiseminaarista, sillä purskahdin minun työn opponoinnin kesken itkuun, koska lunta tuli tupaan ja paljon.

Tämänkin kuvan ja hymyn taakse sisältyy aika paljon asioita, joita ei päälle päin arvaisi.

Kuten moni tietääkin, ajauduin jo ensimmäisenä yrittäjävuotenani burnoutiin. Viikot tein töitä, viikonloppuisin gradua. Ei vapaapäiviä. Pitkät päivät ilman vapaata ovat sinäänsä lyhyinä pätkinä ihan ok, mutta epävarmuus ja olematon itseluottamus raastavat mieltä paljon enemmän kuin itse työn määrä. 

Pää oli täynnä katastrofiajatuksia, jotka jankuttivat etten pärjää ja olen huono. Yritin helpottaa näitä ajatuksia tekemällä lisää työtä ja suorittamalla lisää. Tämä toimintatapa vei vointiani vain entistäkin huonommaksi. Pian alkoivat myös fyysiset väsymysoireet, voimakkaat paniikkikohtaukset ja epänormaali hajamielisyys.

Koko vuoden väsymys kulminoitui tuohon valmistujaispäivään. Istuin yliopiston suurimmassa luentosalissa ahdistuneena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ansaitse valmistua. Pidätin itkua eturivissä.

Vanhempani olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja menin heidän kanssaan kotikotiin viettämään joulua tilaisuuden jälkeen.

Illalla keittiönpöydän ääressä iski valtava tunteiden purkaus. Itkin hysteerisesti, ja ensimmäistä kertaa sanoin ja myönsin “En jaksa enää”.

Tuosta lähti liikkeelle pitkä ja kivinen tie kohti eheämpää elämää ja oman mielen sopukoita. Vielä kaksi vuotta myöhemminkin matka jatkuu edelleen. Välillä taistelen edelleen tismalleen samanlaisten ajatusten kanssa kuin tuolloin kaksi vuotta sitten. Paljon edistystäkin on tapahtunut, mutta tie ei ole ollut lineaarinen eteenpäin.

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, burnout, lääkkeet, masennus, mielenterveys, sairausloma, terapia, Yleinen

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, masennus, matkustaminen, mielenterveys, Yleinen

Uusi oivallus oman masennuksen suhteen – tämän takia haikailen ”entistä” elämääni

Moni, joka on mua kauemmin seurannut vaikkapa Instagramissa, tietää, että tein videoita Youtubeen vielä reilut pari vuotta sitten. Olin tällä viikolla pari päivää kuumeessa kotona (koronatesti oli negatiivinen, huh!) ja kun Netflix, Disney+ ja muut alkoivat kyllästyttää, päätin katsoa muutaman vanhan Youtube-videoni. Ne löytyvät edelleen kanavaltani piilotettuina. Nyt oli hyvä palata siihen.

Moni masentunut miettii kuumeisesti, miksi on masentunut. Tai ainakin minä. Syitä siihen on monia, ja vaikka olen jo hieman päässyt jyvälle sen taustoista, varmasti piilossa on vielä saman verran asiaa. Viime viikolla oivalsin yhden syyn lisää.

Elämäni oli hyvin erilaista vielä pari-kolme vuotta sitten. Olin opiskelija, mutta olin juuri muuttanut Helsinkiin. Sain vuonna 2017 kesätyöstä jatkosopimuksen syksylle ja pystyin jatkamaan samaa duunia Helsingissä. Samoihin aikoihin perustin toiminimen ja vuoden 2018 alusta olin kokopäiväinen yrittäjä, kun määräaikainen työsopimus loppui. En myöskään seurustellut (tosin, en vaihtaisi nykyistä parisuhdetta sinkkuuteen mistään hinnasta).

Ikävä matkustamista. Tässä olen Pohjois-Irlannissa Giant’s Causewayllä. Toki muistan myös, että tuolla reissulla ahdistus oli läsnä ja paljon.

Yrittäjyys mahdollisti positiivisesti monenlaista: sain matkustaa paljon. Vuoden 2019 aikana kävin pari viikkoa sekä Sri Lankassa että Yhdysvalloissa. Syksyllä kävin Briteissä ja vuoden 2018 matkakohteisiin kuuluivat muun muassa Irlanti, Kroatia, Norja, Belgia & Hollanti, Lontoo ja Barcelona. Toki tänä vuonna matkakohteiden vähyys johtuu myös koronasta, mutta silti en samalla pääsisi palkka- ja vuorotyön vuoksi matkustamaan.

Elämässäni oli enemmän tietynlaista vapautta. Vaikka videoilla on enimmäkseen näytetty vaan kaikki positiiviset jutut elämästä, tajusin silti, että jollain tavalla kaipaan “vanhaa” elämääni. Videoiden perusteella sosiaalista elämää ja -tapahtumia oli paljon enemmän, jaksoin liikkua ja harrastaa. Toki, täytyy muistaa, että noilla videoilla nimenomaan on näytetty niitä kuuluisia kohokohtia, ja tuo elämäntyyli lopulta uuvutti minut kokonaan.

Toisin sanoen, elämäni on muuttunut nopeasti niin paljon, että mieli ei ole sitä ehtinyt kunnolla käsitellä. Tuo muutos opiskelijasta ja yrittäjyydestä vaihtui melko yhtäkkiä toisenlaiseksi arjeksi, jossa osa aiempaan arkeen kuuluvista asioista eivät ole enää mahdollisia. Luulen, että muutos itsessään on yksi masennuksen syy, vaikka nykyinen elämä onkin sellainen, mikä juuri nyt on minulle parhain.

Juttelin tästä aiheesta myös työterveyslääkärillä. Tulimme siihen tulokseen, että se elämä mikä oli hyvää vaikkapa viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole hyvää juuri nyt. Hyvä elämä voi olla eri vaiheissa elämää erilaista. Tällä hetkellä vakituinen työ tuo turvaa taloudellisesti ja pääsen toimittajan urallani eteenpäin – voin palata yrittäjäksi joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu. Vakituinen työ antaa myös tilaa mielenterveysongelmista parantumiselle.

Oletko kokenut, että muutokset elämässä voisivat olla osasyitä mielenterveysongelmien taustalla?

Normaali