Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?

Yö (ja vähän enemmänkin) vuodeosastolla

Niinkuin monet mua Instagramissa seuraavat tietää, loukkasin jalkani pahasti ollessani koiran kanssa lenkillä lauantaina. Jouduin sairaalaan ja eilen jalka leikattiin eli edessä on pitkä kuntoutusjakso. Tämä postaus käsittelee sitä kaikkea tunneskaalaa, mitä olen parin viime päivän aikana kokenut ja miten olen asiaa käsitellyt.

Lauantai alkoi ihan normaalina päivänä; aloitin työt etänä kotona klo 10 ja ihmeteltiin sankkaa räntäsadetta ulkona. Päivän aikana sää parani ja aurinko paistoi. Työpäivän päätteeksi päätin lähteä viemään Varpua koirapuistoon, kun oli pari tuntia jo kinunnut huomiota ja tekemistä.

Koirapuiston jälkeen mietin, että olisi kiva vielä lenkkeillä tovi. Olinhan reilut kahdeksan tuntia vain istunut kotitoimistolla. Päätin mennä uusia reittejä Alppilaan päin. Kipusimme Linnamäen vieressä oleville kalliolle ihastelemaan auringonlaskua. Jatkoimme matkaa Leninin puistoon, jonka ohi olin mennyt aiemmin vain kerran pimeällä. Puisto vaikutti kivalta ja mietin, että sinne pitää mennä joskus kesäpäivänä hengailemaan.

Oli jotenkin rauhallinen olo niin mielessä kuin kehossa. Olin iloinen siitä, että mieliala on pysynyt vakaana useamman viikon. Mietin kesää ja sitä, että kaikkea kivaa on edessä.

Leninin puistossa menee pieniä kivistä rakennettuja polkuja. Siellä on myös kallioita, joiden päällä hengaili ihmisiä. Mietin, että pitää olla varovainen, koska kalliot ovat varmaan liukkaat aamuisen räntänäytelmän jälkeen.

Pari askelta kalliolla ja tunnen jalan luisuvan alta. Ehdin jopa ajatella, että olipa noloa pyllähtää tähän näin. 

Olisipa kaatuminen jäänyt vain pyllähtämiseksi. Kallion päällä oli sammalta ja oikea jalka tökkäsi luisuessa siihen. Muu kroppa ei pysähtynyt vaan luisuin ikään kuin koko painolla nilkan päälle ja näin, kun nilkka vääntyi ihan mullin mallin.

Mistä apua?

Sattui ihan helkatisti. Ensimmäisenä katsoin kuitenkin, että Varpun hihna oli pysynyt edelleen kädessä. Varpu oli ihmeissään ja taisi aistia, että nyt kävi jotain. 

Olin jotenkin shokissa/paniikissa tai jotain. Näin ihmisiä ympärilläni ja tiesin tarvitsevani apua päästäkseni ylös. Ääntä ei kuitenkaan lähtenyt kovin lujaa. Alan kaivaa puhelinta esille ja soitan hätäisen puhelun Waltterille, joka ei saa mitään selvää mitä sanon.

Oon loukannut vasemman nilkan kolme kertaa, mutta paljon lievemmin. Tunsin heti, että tällä kertaa tuli muuten vielä isompi tälli. Tuntui, että koko nilkka ja jalkaterä ovat irti säärestä. 

Kohta jostain putkahti pari ihmistä ja lopetan puhelun Waltterin kanssa, jotta pääsen liikkumaan läheiselle penkille. Yritän samalla rauhoitella Varpua, jolla oli joku suojelumoodi päällä, koska murisi meitä lähestyviä ihmisiä. Lopulta minut sai ylös tuntematon mies, joka talutti minut puiston penkille. Paikalla on myös nainen, joka pitää Varpua sillä aikaa. 

En pysty laskemaan painoa jalalle ollenkaan ja koukistaessa sattuu ja tuntuu, että koko jalkaterä hyllyy ilmassa.

Penkille päästessäni rauhoitun vähän ja alan selvittää omia vakuutuskuvioita. Minne edes voin mennä lääkäriin? En ollut ikinä käyttänyt julkista terveydenhuoltoa Helsingissä. Soitin johonkin päivystyksen neuvontanumeroon, josta ei vastattu. Selasin vakuutuksia ja yritin selvittää, missä lääkäriasemalla voin käydä tapaturmavakuutuksen piikkiin.

Vakuutussovelluksen kautta sain puolen tunnin jonotuksen jälkeen varattua ajan Munkkivuoren Pihlajalinnaan. Waltteri ajoi autolla Leninin puistoon ja talutti mut kyytiin. Vietiin Varpu kotiin ja Waltteri haki mulle lompakon ja pakasteesta vihannespussin, kun muuta kylmäpussia ei löytynyt.

Autossa mietin ensimmäisenä, miten käytännön asiat järjestetään: täytyy kysyä siskolta ja kavereilta Varpun lenkitykseen, pitääköhän jäädä sairauslomalle vai teenkö etänä hetken… Waltteri rauhoitteli ja sanoi, että katsotaan ensin miten käy.

Pihlajalinnassa pääsen miltei heti lääkärin vastaanotolle. Nilkka on turvonnut sen näköiseksi, kuin sinne olisi työnnetty kaksi tennispalloa. Naureskelen vähän näylle ja sille, että pitipä taas vähän kompuroida.

Lääkäri passitti suoraan röntgeniin ja sinnekin päästiin heti. Lääkäri avasi röntgenkuvat koneen ruudulle. Jopa minä, joka ei lääketieteestä tai fysiologiasta hirveästi tiedä, näki että nyt kyllä näyttää siltä et on vähän enemmänkin menny paikkoja rikki.

“Tämä on leikkausta vaativa trauma”, lääkäri sanoo. Hymy kasvomaskin alla alkaa hyytymään ja meinaan kysyä, että oliko se vitsi. 

Ei se voi olla, ei lääkärit voi vitsailla, eikä ollut enää edes aprillipäivä. Ei hitto.

Pihlajalinnasta sain lähetteen Töölön tapaturma-asemalle, johon ajettiin seuraavaksi. Lääkäri uumoili, että saattaisin päästä leikattavaksi jo samana iltana tai muutaman päivän sisään. 

Päivystyksessä sänkypaikka numero 7

Waltteri haki mulle sisältä pyörätuolin, jolla kärräsi mut ilmoittautumiseen. Juuri samaan aikaan paikalle oli tullut kolme ambulanssia, joten jouduin odottamaan. 

Ilmoittautumisen yhteydessä Waltterille sanottiin, että koronatilanteen vuoksi paikalla ei saa olla saattajaa, vaan hänen pitäisi lähteä. Emme siinä vaiheessa vielä tienneet, pitääkö jäädä sairaalaan vai ei tai kuinka kauan päivystyksessä menisi. Mulla ei myöskään ollut lompakon lisäksi juuri muuta tavaraa mukana.

Päivystyksessä sain sänkypaikan käytävältä. Porukkaa tuli ja meni. Yksi hoitaja auttoi mua ottamaan kaikki omat vaatteet pois päältä, jotka vaihdettiin takaa avoimeen leikkauspaitaan ja löysiin, melkein polvimittaisiin boksereihin. 

Sama hoitaja laittoi mulle kanyylin ja tipan. “Äh tämä olikin tämmönen asentotippa, vähän vaikeempi” oli lause, jonka kuulin useamman kerran vuorokauden aikana. Tippaa ei kuitenkaan vaihdettu, enkä vieläkään tiedä mikä on asentotippa.

Hoitaja mainitsee myös, että lauantai on ollut kiireinen. “Pari aiempaa päivää oli niinku huopatossutehtaalla. Nyt sitten ihmiset päättivät tulla kerralla”.

Jään sänkyyn odottelemaan, enkä oikein tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin ajan kuluttua ehkä lääkäri tai ortopedi, hoitajia tai ainakin neljä ihmistä kerääntyi mun ympärille. Yksi heistä kertoo, että nilkka on vääntynyt huonoon asentoon ja pitäisi ennen kipsaamista vääntää paikoilleen. 

“Se varmaan sattuu ihan hitosti”, kysyn.

“Eiku saat suoraan suoneen tällasta huumetta. 20 minuutin pikakännit eikä tuu ees krapulaa”, lääkäri vitsailee. 

Kiva. Sitten odotellaan, että lääke vaikuttaa. En itse tunne olossa muutoksia, mutta kuulemma silmistä näki, että lääke vaikuttaa. Sitten alkoi vääntö, eikä se kyllä onneksi sattunutkaan. Kipsi laitetaan paikoilleen, ihmiset häviävät ympäriltä ja laittavat minut sänkyineen takaisin käytävän seinää vasten. Nestetipan viereen on ilmestynyt toinen pullo, ilmeisesti kipulääkettä suoraan suoneen.

Kipsaamisen jälkeen hoitajia kävi kysymässä: “Liikkuuko varpaat, onko tunto tallella?”. En halua tietää, mitä se olisi tarkoittanut jos olisin vastannut ei.

Joku muistaakseni huikkasi, että otetaan uudet röntgenkuvat. Taas oli ruuhkaa ja jouduin odottamaan sinne pääsyä. 

Oli jännää olla kärrättävänä eka kertaa elämässä sairaalan sängyssä ympäri päivystyksen käytäviä. Melkein kuin jenkkisairaalasarjoissa, paitsi että tilat on aika pienet Hollywoodiin verrattuna. Käytävällä istuu ihmisiä, jotka pitelevät kylmäpussia poskessa, toinen ranteessa ja kolmas pidättelee nenäverenvuotoa.

Röntgenin jälkeen pääsen takaisin tuttuun paikkaan odottamaan. Sängyn paikka oli numero 7.

Jonkin ajan päästä saan kuulla, että minut siirretään osastolle kymmenen ja, että leikkaus olisi luvassa seuraavana aamuna. Joku tyyppi kerää mun arvotavarat eli lompakon ja kellon suljettavaan pussiin ja riisumani vaatteet muovipussiin. “Ne odottaa sua sitten siellä osastolla”.

Tässä vaiheessa soitan työpaikan saikkuluuriin. 

“Moi, tota mä teloin mun jalan lenkillä ja oon sairaalassa. Se joudutaan leikkaamaan, enkä tiedä kuinka myöhään mulla menee. Mut olisin muutenkin tehnyt päivän etänä, niin luulisin että onnistuu huomennakin”. Miksi pitääkin olla niin jääräpää ja yrittää vakuutella olevansa työkykyinen vaikka on just katkaissut kaks luuta jalasta.

Onneksi puhelimen toisessa päässä oli joku järkevämpi ja sanoi, että olehan vaan saikulla. 

Sitten taas kärrätään ja samalla yksi hoitaja vaihtaa juosten tippaa kanyyliin.

Yö osastolla numero 10

Uudet hoitajat ottavat minut vastaan osastolla kymmenen. Minut siirretään toiseen sänkyyn. On jo pimeä ja hoitajat kyselee lie kuinka monennenko kerran allergiat ja lääkitykset. 

Hätäpäissäni menin sanomaan, että olin allerginen sitrushedelmille, vaikka en edes ole. Olen allerginen päärynälle ja omenalle. Lääkkeet sentään osasin kertoa oikein, vaikka meinasin automaatiolla siihenkin vastata, että ei ole mitään.

Osastolla kymmenen, minulle osoitetussa huoneessa on yksi potilas. Hoitaja värkkää kanyyliä. “Aa tämä olikin tämä asentotippa…”

Kun hoitaja saa hommat hoidettua, jään yksin pimeään huoneeseen. Tulee itku.

Harmittaa, että jalka meni. Kuntoutuksessa menee kauan. Ahdistaa, etten saa yhtään nukuttua, koska kipu, uusi paikka, sairaalan möly, ovenraosta pilkottavat valot ja äänekäs ilmastointi. Puhelimestakin loppuu akku.

Toisaalta, ei harmita niin paljon kuin viimeksi, koska silloin ohjasin vielä jumppia ja sieltä piti olla pitkään pois. Nyt ei paljon voi liikkua muutenkaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa väsynyt, yksin ja varmaan aika kipulääkkeissä. Mulla ei ole mitään tavaroita mukana, olen syönyt viimeksi lounaan alkuiltapäivästä ja juodakaan ei oikein saa, koska leikkaus oli tiedossa aamulla.

Oli yritettävä päästää irti myös minä-pärjään-kyllä-tilanteessa-kuin-tilanteessa-en-halua-olla-vaivaksi-kenellekään -mentaliteetista. Oli meinaa pissihätä, mutta kun hoitaja oli just saanut mut siihen paikoilleen. Saakohan sairaalasta hammasharjan? Tirautan pari kyyneltä lisää ja rohkenen painamaan hoitajan kutsu -nappia. Pyydän myös lisää kipulääkettä.

Mielessäni käy myös ajatus, joka on hyvin tuttu masennus- ja burnoutajoilta. Ehkä olen ansainnut tämän tapaturman? Meni mielialan kanssa hyvin muutama viikko, joten jotain oli tapahduttava. Tuntui oudolta, että se tapahtui juuri nyt, kun olin vielä miettinyt pitkään menenkö koirapuiston jälkeen lenkille vai en. Ilmassa oli ollut rauhallinen kevään tunnelma.

Oli ilo huomata, että tuo ajatusketju katkesi tuohon kertaan. Vielä vuosi-pari sitten olisin jatkanut tuolta ajatuskelaa paniikkikohtaukseen asti.

Olin yllättynyt tuosta yöllisestä tunnepurkauksesta, mutta kun kelaa näitä tapahtumia, niin onko ihmekään. En tiedä mitä tapahtuu ja mua kärrätään paikasta toiseen. En tiedä, oliko tästä postauksesta iloa kenellekään, mutta oli kiva käsitellä tää tälleen kirjoittamalla.

Leikkaus oli siis tänään ja se meni hyvin. Mun Instagramin highlighteista löytyy tarinaa leikkauksen etenemisestä.

Onko sulla kokemuksia päivystyksestä ja sairaalaan jäämisestä?

Kiitos teille tuntemattomille avunantajille Leninin puistossa. ❤