"edellinen elämä", kehokuva, laihdutuskulttuuri, liikunta, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, Yleinen

Parantaako liikunta masennuksen?

Lyhyt mielipiteeni on, että ei.

Varmasti jokainen, joka on ollut masentunut tai kokenut jonkin tyyppistä ahdistusta tai alakuloisuutta, on saanut kuulla kyllästymiseen asti kehotuksia liikkua. Minun tulkintani mukaan kehotukset tuntuvat monista lähinnä ahdistavilta ja aiheuttavat vain lisää paineita liikkumisen suhteen.

Tämä aihe tuli itselläni mieleen palattuani tänä syksynä ryhmäliikuntaohjaamisen pariin. Pikku hiljaa olen löytämässä minulle tämän hetkiseen elämäntilanteeseen sopivan liikuntarytmin.

Olen voinut paremmin viimeisen muutaman viikon ajan ja liikunnalla on siihen varmasti ollut suuri vaikutus. Olen energisempi ja mieliala on pysynyt parempana pidempään. En siltikään halua tukea sitä narratiivia, että liikunta korjaisi kaiken ja parantaisi masennuksen.

Ohjaamisen pariin palaaminen oli minulle tietoinen valinta. Tiesin, että “pakotettuna” saisin paremmin liikuntarytmistä uudestaan kiinni, kuin itse asiakkaana jumppaamalla. Se johtuu siitä, että yksinkertaisesti nautin enemmän ohjaamisesta ja samalla liikkumisesta, kuin pelkästään treenaamalla itsekseni.

Tauko liikunnasta ja erityisesti ohjaamisesta on tehnyt hyvää. Katsoin juuri vuonna 2017 julkaisemani YouTube-videon, jossa kerroin ohjaavani tunteja viitenä päivänä viikossa ja suurimpana osana päivistä ohjauksia oli enemmän kuin yksi. Näiden lisäksi kerroin, että tavoitteenani oli treenata ainakin kaksi kertaa viikossa salilla tai HIIT-treenejä ohjausten lisäksi…

Tuo video muistutti minua ja avasi lisää silmiä siitä, kuinka liikkuminen oli minulle aiemmin pakonomaista. En tehnyt sitä enää terveyden vuoksi, vaan kyseessä oli pakkomielle ja halu olla entistä “paremmassa kunnossa” ulkoisesti. Soimasin itseäni, jos en jaksanut tehdä ohjausten lisäksi omia treenejä.

Tuosta ajatusmallista irtipäästäminen sekä ahdistus liikkumista kohtaan yksinkertaisesti tarvitsivat kunnon taukoa kuntosalimaailmasta. Onneksi tajusin myös lopettaa somessa sellaisten henkilöiden seuraamisen, jotka ylläpitävät epärealistista ja jopa haitallista liikuntanormia ja laihdutuskulttuuria.

Miksi sitten en halua tukea sitä hokemaa, että liikunta auttaa masennukseen, vaikka minulla se niin teki? (Fingers crossed)

Asia ei ole niin yksioikoinen. Kuten mainitsin, monille liikuntatilanne voi olla ahdistava. Olen saanut paniikkikohtauksia kesken lenkin ja kesken ohjauksen on iskenyt stressin aiheuttama migreeni, jonka seurauksena kävin oksentamassa kesken ohjauksen.

Lisäksi minä olen tämän asian suhteen etuoikeutettu; olen liikkunut ja harrastanut urheilua pienestä saakka. Se on kuulunut elämääni lähes aina ja vaikka se on myös tehnyt välillä mielelle hallaa, se on silti ollut kirjoitettuna lihasmuistiin. Minulla oli myös mahdollisuus palata ohjaamaan, mikä tarkoittaa, että minulle maksetaan liikkumisesta, eikä minun tarvitse maksaa kuntosalijäsenyyksistä.

Mitä ajatuksia teksti herätti? Onko sinua patistettu liikkumaan mielenterveysongelmien parantamisen vuoksi? Miten olet kokenut nuo kehotukset?

Olipas muuten kivaa kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Alkusyksy oli melkoista haipakkaa, mutta nyt elämä on ainakin hetken hieman rauhallisempaa.

Normaali
ahdistus, Älä laihduta -päivä, jalkavamma, kehokuva, laihdutuskulttuuri, liikunta, masennus, mielenterveys, vääristyneet ajatusmallit

Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?

Normaali