Terapiapäiväkirja osa 3: Sopiiko ratkaisukeskeinen viitekehys terapiassa minulle?

Minulla tuli jälleen muutaman viikon tauko terapiasta sairausloman ja murtuneen jalan vuoksi, koska alkuvaiheessa en päässyt hyvin liikkumaan paikasta toiseen. Liikkumisen hieman helpottuessa, pääsin takaisin terapiavastaanotolle, kun sairauslomaa oli kulunut neljä viikkoa.

Kävimme ensin läpi, miten sairausloma on mennyt ja minkälainen fiilis sen aikana on ollut. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat sairausloman kaikkein haastavimpia, koska jalassa oli tuolloin vielä kipuja, en saanut varata painoa kipeälle jalalle ollenkaan, joten liikkuminen oli hyvin rajoittunutta. 

Ensimmäisellä viikolla olin varmasti vielä melko shokissa onnettomuudesta, leikkauksesta ja sairaalajaksosta. Oli vaikea päästää irti töistä ja ajatukset pyörivätkin siellä koko ajan. Voisinko kuitenkin tehdä töitä? Juttuideoitakin tuntui putkahtelevan sieltä sun täältä.

Aika kului toisina päivinä nopeammin kuin toisina. Yksittäisinä päivinä tunsin melko voimakasta ahdistusta. Syytin itseäni tapahtuneesta ja mietin, miten olisin voinut estää koko jupakan. Vanhoista maneereista poiketen, en enää onneksi jää kiinni noihin ajatuskeloihin niin voimakkaasti kuin ennen. 

Toiset päivät kuluivat kivasti ja nopeasti – ja löysin jostain mielen perukoilta pitkästä aikaa lukuintoa. Olen tehnyt Instagramiini Kirjakorneri-videoita IG-TV:seen lukemistani kirjoista. Jos kiinnostaa, löydät videot täältä!

Asiakaslähtöistä terapiaa

Olin itse pohtinut osittain käynnissä olevan ratkaisukeskeisen lyhytterapiakoulutuksen sekä nykyisen terapiasuuntauksen vuoksi sitä, että mahtaako ratkaisukeskeinen lähestymistapa olla sittenkään minulle se sopivin.

Epäilykset ovat heränneet koulutuksen aikana. Olen tähän mennessä lukenut jo useamman koulutukseen kuuluvan kirjan ratkaisukeskeisyydestä. Kirjoissa on runsaasti esimerkkejä, mutta minusta tuntuu, etten samaistu yhteenkään. Olen ollut myös yllättynyt, ettei yhdessäkään esimerkissä ole käsitelty (vielä) ahdistuneisuuden tai masennuksen ratkaisukeskeistä hoitoa. Toki koulutus on edelleen hyvin alkuvaiheessa, joten todennäköisesti tulen saamaan vastauksia näihin kysymyksiin myöhemmin.

Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään tulevaisuuteen ja voimavaroihin. Lisäksi mietitään, mikä oli toisin silloin, kun oireita ei vielä ollut. Itse koen, että mielenterveyshaasteeni liittyvät niin vahvasti tunnepohjaisiin juttuihin, että on vaikea sanoa mitään konkreettista mikä olisi ollut aiemmin toisin. Masennus, ahdistuneisuus ja uupumus kun muutenkin hiippailivat elämääni salakavalasti ja “ajat ennen ongelmia” olin kuitenkin menossa kohti noita romahduspisteitä.

Kun kerroin tästä epäilystäni terapeutilleni, hän sanoi, ettei meidän kannata tarttua terapiasuuntaukseen. Olemme samaa mieltä siitä, että riippumatta siitä minkä suuntauksen koulutuksen terapeutti on käynyt, terapia tulee suunnitella asiakaslähtöisesti. Emme siis ole menneet terapiassa suoraan ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan mukaan.

Kuten olen kertonut, kävin aiemmin kognitiivisessa psykoterapiassa, jossa käsitellään paljon muun muassa lapsuutta ja menneisyyttä, Pohditaan myös sitä, miten ongelmat ovat saaneet alkunsa ja mikä ne on voinut aiheuttaa. Tätä ei ratkaisukeskeisessä terapiassa tehdä. Kognitiivinen suuntautuminen aluksi oli minulle todella hyvä, koska on pystynyt alkaa näkemään jo elettyä elämää toisella tavalla ja ikäänkuin saanut selityksiä sille, miksi myöhemmin oli paha olla. Se on auttanut minua ymmärtämään paremmin ajatusmallejani.

Kysymys kuuluukin: Olenko sittenkään kaivellut menneitä tarpeeksi vai voinko jo katsoa tulevaisuuteen? Mistä tietää milloin mennyttä on käsitelty tarpeeksi?

Miten sinä olet löytänyt itsellesi sopivan terapiasuuntauksen?

Terapiapäiväkirja osa 2: Katse tulevaisuuteen

Toisesta terapiakerrasta alkaa olla jo sen verran aikaa, että täytyy oikein muistella, mitä silloin käsiteltiin. Terapeutillani on kuitenkin käytössä valkotaulu, johon kirjoitetaan ja piirretään käynnin aikana. Tallennan nämä kuvat aina puhelimen kameraan, niin jää jonkinlainen jälki jokaisesta käynnistä myös itselle!

Tässä terapiapäiväkirja-sarjassa kirjoitan siis terapiakäynneistä päiväkirjamaisesti sekä havaintoja käynnillä pondituista asioista jälkikäteen.

Kuten edellisessä terapiapäiväkirjamerkinnässä kerroinkin, ratkaisukeskeisessä terapiasuuntauksessa keskitytään omiin voimavaroihin ja tulevaisuuteen. Koska minulla ei ollut toisella terapiakäynnillä mitään akuuttia mielen päällä, aloimme piirtämään taululle tulevaisuutta ja tavoitteita. Lähdimme liikkeelle käymällä ensin läpi sitä, mitkä koen omiksi vahvuuksikseni.

Inhoan kysymystä siitä, mitkä koen omiksi vahvuuksiksi ja heikkouksiksi. Varsinkin omien vahvuuksien miettiminen saa minut todella epämukavaksi, koska olen pitkään ajatellut, ettei minulla ole varsinaisesti vahvuuksia. Jossain asioissa olen ihan ok, mutta niin on kaikki muutkin. Voitte kuvitella, miten paljon ponnisteluja tällaisiin kysymyksiin vastaaminen vaatii esimerkiksi työhaastatteluissa… 😀 

Masennuksen takia omat vahvuudet ja luonteenpiirteet ovat olleet muutenkin piilossa. Olen edelleen toipilas, mutta voimavarat alkavat vähitellen palata. On silti vaikea miettiä, onko enää esimerkiksi nopea oppimaan vai ei.

Vahvuuksini loppujen lopuksi listattiin muun muassa “hoksaavaisuus” eli jotain loogisen päättelykyvyn ja nopean oppimisen välimaastoa sekä kyvyn kohdata ihmisiä. Luonteenpiirteitä kuvasimme sanoilla iloinen, reipas, pärjääminen ja huumorintaju (erityisesti tilannehuumori ja kielellä tai murteilla leikittely). 

Samalla listasimme myös hieman konkreettisempia vahvuuksia, eli taitoja. Ammatin puolesta tähän kategoriaan listautuivat muun muassa valokuvaus- ja videotaidot ja esiintymistaito. Lisäksi listan nurkassa ikään kuin piilossa oli urheilullisuus. Se on ainakin toistaiseksi piilossa sen vuoksi, etten koe itseäni tällä hetkellä yhtään urheilulliseksi, mutta olen sitä näitä muutamaa vuotta lukuunottamatta aina ollut.

Urahaaveita vai jotain muuta?

Näiden listausten jälkeen pääsimme puhumaan itse tavoitteista. Osa liittyivät uraan, osa vapaa-aikaan tai muihin elämän osa-alueisiin. 

Olen pitkään ollut melko uraorientoitunut, mutta alkanut selvästi kyseenalaistaa tätä muun muassa nyt sairausloman aikana. Aloitimme kuitenkin pohtimisen urasta, jossa minulla on haaveena edetä enemmän juontajan, tuottajan tai tutkivamman journalismin pariin.

Ratkaisukeskeiseen ajatteluun kuuluu, että tavoitteita kohti ei lähdetä epärealistisen nopeasti, vaan edetään ikään kuin portaikkona ylöspäin. Välillä portaikossa voi tulla askelmia taaksepäin tai koko portaikko vaihtuu toiseen.

Ensimmäinen kysymys onkin: Mikä on pienin mahdollisin asia mitä voit tehdä tavoitteen saavuttamiseksi?

Omassa urahaaveessani en ole enää ihan portaikon alkupäässä, koska olen opiskellut alaa ja päässyt työpaikkaan, jossa haaveen toteuttaminen on teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä voin vaikuttaa tavoitteeseen keskustelemalla siitä esihenkilön kanssa sekä ehdottaa juttuideoita, joissa vahvuudet tulevat parhaiten esille. 

Tätä “pienintä mahdollista asiaa” puimme myös lyhytterapiakoulutuksessa. Tätä voi soveltaa melko universaalisti kaikkiin tavoitteisiin tai siihen, miten elämänlaatua voisi parantaa. Yhdellä kurssilaisella oli tavoitteena saada enemmän energiaa arkeen lisäämällä liikuntaa. Hän nimesi pienimmäksi asiaksi lyhyen kävelylenkin.

Miten sä olet lähestynyt sun tavoitteita?

Kommentti A-Studion terapiakeskustelusta – ei ole korkeastikoulutetun naisen vika, että terapiaa ei ole saatavilla köyhille

Ylen A-studiossa ja Ylen uutisartikkelissa puhuttiin psykoterapiasta; moni suomalainen sitä tarvitsee, mutta ei saa ja sen saamisen eriarvoisuudesta. Yksilöpsykoterapeuteista on pula ja Kelan kuntoutusterapiajärjestelmä on rakennettu niin, että pyritään säilyttämään ihmisen työ- tai opiskelukyky. Eniten terapiassa käyvät korkeakoulutetut naiset, kuten minä.

Jutussa tuotiin esille, että terapiaa kuitenkin tarvitsisivat eniten vähemmän koulutetut ja köyhät. Kelan kuntoutuspsykoterapiasta jää itselleen maksettavaksi noin 30-60 euroa per kerta, sillä Kela korvaa käynnistä noin 57 euroa. Kuukausittaisiksi kuluiksi on laskettu noin 120 euroa, eikä tuollaista summaa kovin monella ole mahdollista omiin terapiakuluihin laittaa. Myös alueellisia eroja on paljon.

Olen itsekin kertonut omista haasteistani löytää sopiva terapeutti. Vaikka olen korkeakoulutettu ja työssäkäyvä, ei terapia minullekaan varsinaisesti halvaksi ole tullut. Toki tunnistan tässä oman etuoikeuden; minulla on ollut edes pieni mahdollisuus taistella oman hoitoni puolesta, vaikkakin se on tehty rahalla ja muista välttämättömistä menoista on täytynyt pihistää. 

Silti, loppujen lopuksi olen päässyt terapiaan, joka on nyt siis leimattu keskiluokkaisten, korkeastikoulutettujen nuorten naisten huviksi. Nettiartikkelin otsikko on hieman leimaava ja syyttävä meitä terapiassakävijöitä kohtaan, vaikka todellisuudessa monet ovat itsekin pohtineet pitäisikö jättää hakeutumatta terapiaan, kun jonossa on niin paljon enemmän apua tarvitsevia. 

Syy ei onneksi ole meidän, vaan järjestelmän.

A-Studion keskustelussa oli hyvää se, että puheenvuoroissa keskityttiin myös ongelmanratkaisuun, ei pelkästään itse ongelmasta kertomiseen, joka me kaikki jo tiedetään; terapeutit joutuvat myymään ei oo:ta, missään ei kerrota onko terapeutilla vapaita aikoja vai ei, tutustumiskäynnit ovat hakuammuntaa ja kokonaan itse maksettavia. 

Kelan kuntoutuspsykoterapia on pitkää psykoterapiaa, jossa voidaan käydä jopa kolme vuotta. Kaikki eivät kuitenkaan näin pitkää hoitojaksoa tarvitse. Terapiaan hakeutuminen on raskas prosessi eli hoitoa tulisi tarjota matalammalla kynnyksellä, myös perusterveydenhuollossa. 

Kuntoutuspsykoterapiaan hakeudutaan usein vasta sitten, kun on pakko. Siihen mennessä mielenterveydentila on voinut mennä niin pahaksi, että kolme vuotta terapiaa on tarpeellista. Nyt olisikin aika keskittyä ennaltaehkäisyyn.

Lyhytterapeuttiopiskelijana olin iloinen siitä, että keskustelussa viitattiin myös lyhytterapiaan. Ruotsissa ja Iso-Britanniassa on käytössä niin sanottu kaksiportainen terapeuttien koulutusjärjestelmä. Lyhyemmän koulutuksen käyneet voivat hoitaa lieviä ja keskivaikeita mielenterveyden ongelmia ja useimmille riittäisikin noin 10-20 kerran lyhytterapia. Tällä hetkellä lyhytterapiaan ei voi saada Kelan kuntoutustukea.

Toivon, että Terapiatakuu-hanke toteutuu ennemmin kuin myöhemmin ja myös maksuton psykoterapeuttikoulutus on tarpeen. Tällä hetkellä koulutus on Helsingin yliopistossa lisäkoulutus -kategoriassa. Olisi hyvä, että terapiatakuuseen sisältyisi myös kaksiportaisen terapiakoulutuksen malli.

Mieli ry:n kehitysjohtajan A-Studiossa esittämät säästölukemat olivat sadan miljoonan luokkaa. 

On oikeastaan aika hullunkurista, ettei tähän asiaan ole tartuttu aiemmin. Mielenterveyden ongelmat ovat suurin syy sairauseläkkeelle jäämisessä. Miksei asialle ole tehty aiemmin mitään, vaikka tämä tilasto onkin puhunut jo puolestaan kauan? Onko edelleen niin, ettemme ota mielenterveyden ongelmia tarpeeksi vakavasti? 


Terapiapäiväkirja osa 1: Terapeutin valinta

Instagramin puolella jo kerroinkin, että aloitan uuden postaussarjan nimeltä terapiapäiväkirja. Sanan merkityksessä se on siis kirjaimellisesti päiväkirja terapiakäynneistä. Toki pidätän oikeudet jättää jotain kertomatta julkisesti jos esimerkiksi terapiassa keskustellaan muista henkilöistä tai jostain muusta, mitä en halua julkisesti avata… 🙂 

Aloitin siis pari viikkoa sitten terapian yli puolen vuoden tauon jälkeen. Olin aiemmin käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa, mutta nyt päädyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan.

Olin alunperin ajatellut, että ratkaisukeskeinen psykoterapia ei sopisi minulle. Kuitenkin terapiasuuntausta tärkeämpää on se, että tulee terapeutin kanssa hyvin juttuun. 

Tässä vielä tiivistetysti lyhyet kuvaukset kognitiivisesta ja ratkaisukeskeisestä psykoterapiasta:

Kognitiivinen psykoterapia tutkii hyvinvointia rajoittavia, epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja ja niiden yhteyksiä ongelmallisiin kokemuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin. Kognitiivisessa psykoterapiassa tunnistetaan vallitsevia ajattelutottumuksia, kehitetään ongelmanratkaisutaitoja ja etsitään terveempiä ajatuksia itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on asiakaskeskeinen, tavoitteellinen, tulevaisuussuuntautunut, vuorovaikutuksellinen ja voimavarakeskeinen psykoterapian muoto. Siinä etsitään ratkaisuja elämän pulmatilanteisiin luottamuksellisessa yhteistyösuhteessa asiakkaan ja psykoterapeutin välillä. Terapiassa muodostetaan mielikuva siitä, miten asiat ovat kun ne ovat hyvin. Terapiassa suunnitellaan tarvittavia askelia ja asiakas ottaa niitä kohti tuota tavoitettaan. Näin käytetään hyväksi tulevaisuuden vetovoimaa. Asiakkaiden omilla toiveilla, ideoilla ja tavoitteilla on suuri merkitys terapiassa.

Ennen terapeutin valintaa olin käynyt kahdella eri terapeutilla tutustumiskäynnillä. Toinen edusti kognitiivista suuntautumista ja toinen ratkaisukeskeistä. Valinta oli erittäin vaikea, sillä olin tutustumiskäynneillä täysin eri mielentilassa.

Ratkaisukeskeisellä terapeutilla olin hyvällä fiiliksellä. Päivä oli ollut hyvä, eikä ollut mitään sen kummempaa juuri silloin mielen päällä. Kognitiivisella terapeutilla olin puolestani väsynyt, turhautunut, surullinen ja pettynyt itseeni. Itkin lähes koko tutustumiskäynnin, mikä ei sinänsä tietenkään haittaa, mutta näistä lähtökohdista oli lähes mahdotonta valita se oikea terapeutti.

Juttelin asiasta myös työterveyslääkärini kanssa, joka sattuu olemaan myös psykoterapeutti. Olin itsekin kallistunut enemmän jo ratkaisukeskeisyyteen päin, koska ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla jotain uutta suuntausta. Lääkäri komppasi ja lisäsi, että ehkä olin jo tarpeeksi kauan tutkinut omia ajattelutapojani kognitiivisen suuntautumisen kautta, koska osaan niitä jo aika hyvin tulkita. Ratkaisukeskeisyydessä katsotaan eteenpäin, ja ehkä nyt olisi hyvä aika päästää pikku hiljaa enemmän yli menneistä.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Olisi tehnyt myös mieli käydä vielä lisää tutustumiskäynneillä tai tavata vielä kummatkin terapiakandidaatit toisen kerran ennen päätöstä. Nämä tutustumiskäynnit menevät valitettavasti kokonaan omasta pussista (noin 100 euroa per kerta), joten päätin tehdä valinnan silloin näiden kahden välillä. 

Tutustumiskäynnit psykoterapeuteille ei ole mitenkään kovin helppoja. Olisin toivonut jotain manuaalia, mitä heiltä voi kysyä, kuinka paljon kerron itsestäni ja mistä tiedän sopiiko joku minulle vai ei. Terapeutin vaihto kun ei ole kovin halpaa eikä helppoa, niin on sellainen olo, että kaiken pitää mennä kerralla nappiin. 

Lyhyt vinkkilista psykoterapeutin tutustumiskäynteihin, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi, tai mitä ei kannata tehdä:

  • Kerro itsestäsi ja asioista, joihin haluat apua. Koeta pitää esittely kuitenkin tiiviinä. Minulle taisi käydä yhden tutustumiskäynnin kanssa niin, että kerroin lähes koko elämäntarinani, eikä sitten paljon muuta ehdittykään.
  • Kysy terapeutilta, miten hän auttaisi sinua tietyn ongelman kanssa. Toki tässä kohdassa ongelma on se, ettei itse välttämättä osaa määritellä ongelmaa. Näin ainakin oli mun kohdalla ihan alkutaipaleella ja taisinkin vain sanoa, että on ihan hirveä olo koko ajan. Siitä terapeutti sitten johdatteli eteenpäin.
  • Ota selvää eri terapiasuuntauksista, mutta ole silti avoin eri suuntauksille. Tämä voi tuntua raskaalta, mutta auttaa perkaamaan jonkin verran terapeutteja, keihin ottaa yhteyttä.
  • Käytännön asioista: Mihin aikoihin pääset terapiaan, kuinka paljon terapeutti tai sinä itse voit joustaa? Osa terapeuteista haluaa, että sitoutuu tiettyyn aikaan joka viikko, osalla ajat vaihtelevat ja ne varataan esimerkiksi kuukaudeksi kerrallaan. Eräs terapeutti, jolla kävin pari vuotta sitten tutustumiskäynnillä oli todella ehdoton siitä, että hänen terapiasta ei pidetä esimerkiksi lomaa muuta kuin silloin kun hän itse lomailee. En valinnut häntä.
  • Psykoterapiaan kannattaa sitoutua. Alkuun voi olla hyvä käydä terapeutilla kaksi kertaa viikossa. Jatkuvuus on tärkeää, joten mieti myös sitä, pystytkö sitoutumaan. Jos ei koe ongelmiaan akuuteiksi, voi odottaa elämässä parempaa ajankohtaa terapialle. Muista myös, että terapia tai terapeutti ei paranna sinua – sen teet sinä itse, jossa terapeutti sinua auttaa. 

Muut terapiassa käyneet – lisäisittekö jotain tähän vinkkilistaan?

Olen nyt siis käynyt pari kertaa uudella terapeutilla. Yhteistyö vaikuttaa lupaavalta. Kiinnostavuutta lisää myös se, että olen itse ratkaisukeskeisessä lyhytterapiakoulussa, joten terapia ja koulutus tukevat toinen toistaan.

Seuraavassa terapiapäiväkirjan postauksessa kerron ensimmäisestä “oikeasta käynnistä”, jossa puhuimme tavoitteista.

Fiiliksiä kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja jatko-opintosuunnitelmat

Hyvää uutta vuotta! Kylläpäs aika on rientänyt, eikä ole niin ehtinyt tänne skriivailemaan. Kerron nyt kuitenkin fiiliksiä syksyllä suoritetusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta sekä jatko-opintosuunnitelmista. Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, mistä on kyse!

Kävin siis syksyllä Kokemustalo ry:n tuottaman ja Keravan opiston järjestämän kokemusasiantuntijakoulutuksen, jonka laajuus oli 80 tuntia. Tapaamisia oli joka toinen viikko klo 17-21.

Lähdin koulutukseen mukaan oppiakseni lisää, miten hyödyntää omaa mielenterveystaustaa ja -kokemusta auttaakseni muita ja julkisessa keskustelussa. Halusin lisää kontakteja, jotta voisin esimerkiksi puhua kokemuksestani erilaisissa tilaisuuksissa.

Koulutuksen paras anti oli loppujen lopuksi kuulla kaikkien muiden ryhmälaisten tarinat. Niitä en tässä sen tarkemmin vaitiolovelvollisuuden nimissä avaa, mutta voin kertoa niiden laajentaneen maailmankuvaani ja ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka ovat erilaisista lähtökohdista kuin minä. Toisaalta tarinat tarjosivat paljon myös samaistumispintaa.

Koulutuksen aikana otin yhteyttä muun muassa Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsinkin vieraaksi pariin podcastiin sekä nuorille aikuisille suunnatun verkkokurssin materiaalin kuvauksiin.

Tällaista työtä haluan keikkapohjaisesti tehdä lisää ja laajentaa pikkuhiljaa omankin materiaalin tuottamiseen. Olisi mahtavaa myös kouluttaa ja rohkaista muita kokemusasiantuntijoita kertomaan kokemuksistaan julkisesti esimerkiksi somessa – tällainen ”kansantason” vaikuttaminen on tehokasta ja helpoin tapa levittää tietoa kokemusasiantuntijuudesta.

Koulutuksessa minulle uutta oli se, kuinka laajasti kokemusasiantuntijoita voidaan hyödyntää myös terveydenhuollossa. Sitä kautta sain perusoppia myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Koulutus ei työllistänyt liikaa vapaa-ajalla. Yliopiston käyneenä olen tottunut akateemiseen koulutukseen, ja kokemusasiantuntijakoulutus oli miltei sen vastakohta, mikä ei toki ole huono asia. Huomasin vain itse asennoituneeni koulutukseen eri tavalla, niin että opiskellaan toden teolla ja luetaan vaikkapa tutkimuksia kokemusasiantuntijuudesta. Tämä jäänee vapaa-ajan tehtäväksi.

Jos joku kurssikaveri lukee tätä tekstiä, niin kiitos, kun sain olla kuulemassa tarinaasi ja sinä kuuntelit minun! ❤

Jatko-opinnot: Minusta tulee lyhytterapeutti!

Kokemusasiantuntijakoulutuksen päättyessä minulle oli selvää, että haluan kouluttautua lisää ja edistää mielenterveysasioita jollain tavalla. Yksi tuttuni kertoa Instagram-kommentissa olevansa lyhytterapeuttikoulutuksessa ja päätin ottaa aiheesta selvää.

Uudenvuoden aatonaattona täytin Helsingin psykoterapiainstituutin hakulomakkeen ja jo seuraavana päivänä sainkin kutsun haastatteluun, joka oli parisen viikkoa sitten. Pääsin koulutukseen ja se alkaa ensi viikolla.

Koulutus kestää kaksi vuotta ja valmentaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Koulutus on myös omakustanteinen. Olin luullut aiemmin, ettei minun pohjakoulutuksellani (filosofian maisteri viestinnän pääaineesta) ole mahdollisuutta kouluttautua minkäänlaiseksi terapeutiksi, mutta onnekseni tähän pääsin. Olin myös harkinnut hakevani opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta niin raskas koulurupeama kaikkine yliopiston säätöinen ja graduineen ei tällä hetkellä houkuttele.

Kerron tännekin kuulumisia koulutuksen kulusta ja varmasti saan ammennettua kivasti uutta sisältöä blogiinikin koulutuksen kautta! Voin ainakin alkaa parin vuoden päästä kutsumaan itseäni edes jonkin tason mielenterveyden ammattilaiseksi!

Miten teillä menee? ❤