Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?


Terapiapäiväkirja osa 1: Terapeutin valinta

Instagramin puolella jo kerroinkin, että aloitan uuden postaussarjan nimeltä terapiapäiväkirja. Sanan merkityksessä se on siis kirjaimellisesti päiväkirja terapiakäynneistä. Toki pidätän oikeudet jättää jotain kertomatta julkisesti jos esimerkiksi terapiassa keskustellaan muista henkilöistä tai jostain muusta, mitä en halua julkisesti avata… 🙂 

Aloitin siis pari viikkoa sitten terapian yli puolen vuoden tauon jälkeen. Olin aiemmin käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa, mutta nyt päädyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan.

Olin alunperin ajatellut, että ratkaisukeskeinen psykoterapia ei sopisi minulle. Kuitenkin terapiasuuntausta tärkeämpää on se, että tulee terapeutin kanssa hyvin juttuun. 

Tässä vielä tiivistetysti lyhyet kuvaukset kognitiivisesta ja ratkaisukeskeisestä psykoterapiasta:

Kognitiivinen psykoterapia tutkii hyvinvointia rajoittavia, epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja ja niiden yhteyksiä ongelmallisiin kokemuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin. Kognitiivisessa psykoterapiassa tunnistetaan vallitsevia ajattelutottumuksia, kehitetään ongelmanratkaisutaitoja ja etsitään terveempiä ajatuksia itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on asiakaskeskeinen, tavoitteellinen, tulevaisuussuuntautunut, vuorovaikutuksellinen ja voimavarakeskeinen psykoterapian muoto. Siinä etsitään ratkaisuja elämän pulmatilanteisiin luottamuksellisessa yhteistyösuhteessa asiakkaan ja psykoterapeutin välillä. Terapiassa muodostetaan mielikuva siitä, miten asiat ovat kun ne ovat hyvin. Terapiassa suunnitellaan tarvittavia askelia ja asiakas ottaa niitä kohti tuota tavoitettaan. Näin käytetään hyväksi tulevaisuuden vetovoimaa. Asiakkaiden omilla toiveilla, ideoilla ja tavoitteilla on suuri merkitys terapiassa.

Ennen terapeutin valintaa olin käynyt kahdella eri terapeutilla tutustumiskäynnillä. Toinen edusti kognitiivista suuntautumista ja toinen ratkaisukeskeistä. Valinta oli erittäin vaikea, sillä olin tutustumiskäynneillä täysin eri mielentilassa.

Ratkaisukeskeisellä terapeutilla olin hyvällä fiiliksellä. Päivä oli ollut hyvä, eikä ollut mitään sen kummempaa juuri silloin mielen päällä. Kognitiivisella terapeutilla olin puolestani väsynyt, turhautunut, surullinen ja pettynyt itseeni. Itkin lähes koko tutustumiskäynnin, mikä ei sinänsä tietenkään haittaa, mutta näistä lähtökohdista oli lähes mahdotonta valita se oikea terapeutti.

Juttelin asiasta myös työterveyslääkärini kanssa, joka sattuu olemaan myös psykoterapeutti. Olin itsekin kallistunut enemmän jo ratkaisukeskeisyyteen päin, koska ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla jotain uutta suuntausta. Lääkäri komppasi ja lisäsi, että ehkä olin jo tarpeeksi kauan tutkinut omia ajattelutapojani kognitiivisen suuntautumisen kautta, koska osaan niitä jo aika hyvin tulkita. Ratkaisukeskeisyydessä katsotaan eteenpäin, ja ehkä nyt olisi hyvä aika päästää pikku hiljaa enemmän yli menneistä.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Olisi tehnyt myös mieli käydä vielä lisää tutustumiskäynneillä tai tavata vielä kummatkin terapiakandidaatit toisen kerran ennen päätöstä. Nämä tutustumiskäynnit menevät valitettavasti kokonaan omasta pussista (noin 100 euroa per kerta), joten päätin tehdä valinnan silloin näiden kahden välillä. 

Tutustumiskäynnit psykoterapeuteille ei ole mitenkään kovin helppoja. Olisin toivonut jotain manuaalia, mitä heiltä voi kysyä, kuinka paljon kerron itsestäni ja mistä tiedän sopiiko joku minulle vai ei. Terapeutin vaihto kun ei ole kovin halpaa eikä helppoa, niin on sellainen olo, että kaiken pitää mennä kerralla nappiin. 

Lyhyt vinkkilista psykoterapeutin tutustumiskäynteihin, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi, tai mitä ei kannata tehdä:

  • Kerro itsestäsi ja asioista, joihin haluat apua. Koeta pitää esittely kuitenkin tiiviinä. Minulle taisi käydä yhden tutustumiskäynnin kanssa niin, että kerroin lähes koko elämäntarinani, eikä sitten paljon muuta ehdittykään.
  • Kysy terapeutilta, miten hän auttaisi sinua tietyn ongelman kanssa. Toki tässä kohdassa ongelma on se, ettei itse välttämättä osaa määritellä ongelmaa. Näin ainakin oli mun kohdalla ihan alkutaipaleella ja taisinkin vain sanoa, että on ihan hirveä olo koko ajan. Siitä terapeutti sitten johdatteli eteenpäin.
  • Ota selvää eri terapiasuuntauksista, mutta ole silti avoin eri suuntauksille. Tämä voi tuntua raskaalta, mutta auttaa perkaamaan jonkin verran terapeutteja, keihin ottaa yhteyttä.
  • Käytännön asioista: Mihin aikoihin pääset terapiaan, kuinka paljon terapeutti tai sinä itse voit joustaa? Osa terapeuteista haluaa, että sitoutuu tiettyyn aikaan joka viikko, osalla ajat vaihtelevat ja ne varataan esimerkiksi kuukaudeksi kerrallaan. Eräs terapeutti, jolla kävin pari vuotta sitten tutustumiskäynnillä oli todella ehdoton siitä, että hänen terapiasta ei pidetä esimerkiksi lomaa muuta kuin silloin kun hän itse lomailee. En valinnut häntä.
  • Psykoterapiaan kannattaa sitoutua. Alkuun voi olla hyvä käydä terapeutilla kaksi kertaa viikossa. Jatkuvuus on tärkeää, joten mieti myös sitä, pystytkö sitoutumaan. Jos ei koe ongelmiaan akuuteiksi, voi odottaa elämässä parempaa ajankohtaa terapialle. Muista myös, että terapia tai terapeutti ei paranna sinua – sen teet sinä itse, jossa terapeutti sinua auttaa. 

Muut terapiassa käyneet – lisäisittekö jotain tähän vinkkilistaan?

Olen nyt siis käynyt pari kertaa uudella terapeutilla. Yhteistyö vaikuttaa lupaavalta. Kiinnostavuutta lisää myös se, että olen itse ratkaisukeskeisessä lyhytterapiakoulussa, joten terapia ja koulutus tukevat toinen toistaan.

Seuraavassa terapiapäiväkirjan postauksessa kerron ensimmäisestä “oikeasta käynnistä”, jossa puhuimme tavoitteista.

Kaipuu lapsuuden jouluun

Joulu on lähellä. Olin vielä pari vuotta sitten todellinen jouluihminen; koristelin kodin, kuuntelin joululauluja viimeistään marraskuussa ja olin muutenkin innoissani siitä, että koko perhe kokoontuu lapsuudenkotiin. Nyt tuo innostus on hieman hälvennyt, sillä joulut eivät ole enää samanlaisia kuin ennen.

Ehkä joulut vielä muutama vuosi sitten muistuttivat paljon lapsuuden joulua. Isä tapasi sanoa, että minä ja mun sisko yhdessä kotona taannutaan iässä 15 vuotta taaksepäin.. 😀

Helsinkiin muuton jälkeen joulun fiilistelystä on tullut jotenkin vaikeampaa pimeyden ja ainaisten vesisateiden takia. Parina viime vuotena matkalla burnoutiin jouluun rauhoittuminen on ollut hankalaa ja jopa ahdistavaa. Samoten masennus syö joulufiilistä.

Nykyään joulu on pirstaleinen. Vaikka haluan nähdä ja tavata isovanhemmat, poikaystävän perhettä, omaa perhettä, kummipoikaa ja serkkuja, tämän rumban miettiminen muutamalla päivälle vie mehut jo alkuunsa. Varsinkin, kun itse asuu Helsingissä, seuraava etappi on sadan kilometrin päässä ja sitä seuraava 600 kilometrin päässä. Joulun kohokohta oli aiemmin aina jouluaatto. Nyt jouluaattoa toistellaan jokaisessa etapissa, koska lahjoja annetaan kaikille. Tänä vuonna taitaa tulla kolme ”jouluaattoa”.

Varpu on nykyisin meidän pieni joulutonttu. ❤

Välimatkat ovat pitkiä, eikä päiviä loppujen lopuksi niin montaa. Lisäksi olisi mukavaa rauhoittua ja tehdä asioita, joista tykkää. Joudutaan arpomaan sitä, että kumman vanhempien luona vietetään joulu, miten saamme aikataulut sovitettua yhteen sisarusten kanssa, jotta näkisi kotikotona heitäkin. Myös ystäviä olisi kiva moikata, kun kaikki ovat kerrankin kotipaikkakunnalla.

Entäpä uusi vuosi? Siihenkin liittyy odotuksia, mutta toisaalta pitää jo valua pikkuhiljaa kotiin päin, koska työt jatkuvat. Viime vuonna olin niin väsynyt joulurumbasta, että nukahdin ennen puolta yötä ja vuoden vaihdetta.

Lapsena ja nuorempana näitä ongelmia ei ollut. Joulua vietettiin rennosti ja silti tuli nähtyä kaikki ne ihmiset, joita halusi. Toki ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja lapsuuden joulumuistot on koristeltu kultakimalteella. Joulusta voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa, mutta huono omatunto kolkuttelisi liikaa, jos tekisin ”itsekkäitä” päätöksiä.

Tämän tekstin ei ole tarkoitus syyllistää ketään perheestäni tai ystävistäni. Luulen, että moni samankaltaisessa elämäntilanteessa samaistuu ajatuksiini. Joulusta on tullut suorittamista.

Ehkäpä jonain päivänä olemme poikaystävän kanssa ne, jotka hostaavat joulun ja kaikki kerääntyy meille. ❤

Kuulostaako tutulta?

Kaksi vuotta sitten romahdin valmistujaispäivästä – näin yhdestä elämän kohokohdasta tuli painajaista

Instagram muistutteli eilen, että yliopistosta valmistumisestani oli kulunut tasan kaksi vuotta. Olin julkaissut paikalta yhden väkisin väännetyn IG-stoorin. Näin jälkikäteen tuosta stoorista huokuu epävarmuus, eikä se ole kovin aito. Suorastaan jopa apaattinen ilmoitus valmistumisesta. Vain muutama tunti tuon IG-stoorin jälkeen koin mieleenpainuvimman romahduspisteeni.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen kokonainen vuosi täysipäiväisenä yrittäjänä. Päädyin yrittäjäksi osittain “pakon” sanelemana, sillä määräaikainen työsuhde päättyi, mutta työpaikalta ilmoitettiin, että voisivat silti ostaa palveluitani. Olin tehnyt paljon valo- ja videokuvausta, joten minulla oli kuitenkin selkeä tuote, jota lähteä myymään. Silti koin epäonnistuneeni, kun työsopimusta ei jatkettu, vaikka sillä ei ollut tekemistä ammattitaitoni kanssa.

Olin kuitenkin jo valmiiksi väsynyt, loppu ja epävarma ja itsetunto työnhakuun oli nollassa. Päätin hypätä yksinyrittäjän saappaisiin, vaikka se pelotti. Olin siitä haaveillut, mutta en ehkä tuossa vaiheessa elämää, kun koulukin oli vielä kesken. 

Myös gradun suhteen olin ihan hirvittävän epävarma. Jokainen seminaari ahdisti ja tuntui, ettei oman työn kanssa etene minnekään. Minulla oli myös huonoja kokemuksia kandiseminaarista, sillä purskahdin minun työn opponoinnin kesken itkuun, koska lunta tuli tupaan ja paljon.

Tämänkin kuvan ja hymyn taakse sisältyy aika paljon asioita, joita ei päälle päin arvaisi.

Kuten moni tietääkin, ajauduin jo ensimmäisenä yrittäjävuotenani burnoutiin. Viikot tein töitä, viikonloppuisin gradua. Ei vapaapäiviä. Pitkät päivät ilman vapaata ovat sinäänsä lyhyinä pätkinä ihan ok, mutta epävarmuus ja olematon itseluottamus raastavat mieltä paljon enemmän kuin itse työn määrä. 

Pää oli täynnä katastrofiajatuksia, jotka jankuttivat etten pärjää ja olen huono. Yritin helpottaa näitä ajatuksia tekemällä lisää työtä ja suorittamalla lisää. Tämä toimintatapa vei vointiani vain entistäkin huonommaksi. Pian alkoivat myös fyysiset väsymysoireet, voimakkaat paniikkikohtaukset ja epänormaali hajamielisyys.

Koko vuoden väsymys kulminoitui tuohon valmistujaispäivään. Istuin yliopiston suurimmassa luentosalissa ahdistuneena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ansaitse valmistua. Pidätin itkua eturivissä.

Vanhempani olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja menin heidän kanssaan kotikotiin viettämään joulua tilaisuuden jälkeen.

Illalla keittiönpöydän ääressä iski valtava tunteiden purkaus. Itkin hysteerisesti, ja ensimmäistä kertaa sanoin ja myönsin “En jaksa enää”.

Tuosta lähti liikkeelle pitkä ja kivinen tie kohti eheämpää elämää ja oman mielen sopukoita. Vielä kaksi vuotta myöhemminkin matka jatkuu edelleen. Välillä taistelen edelleen tismalleen samanlaisten ajatusten kanssa kuin tuolloin kaksi vuotta sitten. Paljon edistystäkin on tapahtunut, mutta tie ei ole ollut lineaarinen eteenpäin.

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Uusi oivallus oman masennuksen suhteen – tämän takia haikailen ”entistä” elämääni

Moni, joka on mua kauemmin seurannut vaikkapa Instagramissa, tietää, että tein videoita Youtubeen vielä reilut pari vuotta sitten. Olin tällä viikolla pari päivää kuumeessa kotona (koronatesti oli negatiivinen, huh!) ja kun Netflix, Disney+ ja muut alkoivat kyllästyttää, päätin katsoa muutaman vanhan Youtube-videoni. Ne löytyvät edelleen kanavaltani piilotettuina. Nyt oli hyvä palata siihen.

Moni masentunut miettii kuumeisesti, miksi on masentunut. Tai ainakin minä. Syitä siihen on monia, ja vaikka olen jo hieman päässyt jyvälle sen taustoista, varmasti piilossa on vielä saman verran asiaa. Viime viikolla oivalsin yhden syyn lisää.

Elämäni oli hyvin erilaista vielä pari-kolme vuotta sitten. Olin opiskelija, mutta olin juuri muuttanut Helsinkiin. Sain vuonna 2017 kesätyöstä jatkosopimuksen syksylle ja pystyin jatkamaan samaa duunia Helsingissä. Samoihin aikoihin perustin toiminimen ja vuoden 2018 alusta olin kokopäiväinen yrittäjä, kun määräaikainen työsopimus loppui. En myöskään seurustellut (tosin, en vaihtaisi nykyistä parisuhdetta sinkkuuteen mistään hinnasta).

Ikävä matkustamista. Tässä olen Pohjois-Irlannissa Giant’s Causewayllä. Toki muistan myös, että tuolla reissulla ahdistus oli läsnä ja paljon.

Yrittäjyys mahdollisti positiivisesti monenlaista: sain matkustaa paljon. Vuoden 2019 aikana kävin pari viikkoa sekä Sri Lankassa että Yhdysvalloissa. Syksyllä kävin Briteissä ja vuoden 2018 matkakohteisiin kuuluivat muun muassa Irlanti, Kroatia, Norja, Belgia & Hollanti, Lontoo ja Barcelona. Toki tänä vuonna matkakohteiden vähyys johtuu myös koronasta, mutta silti en samalla pääsisi palkka- ja vuorotyön vuoksi matkustamaan.

Elämässäni oli enemmän tietynlaista vapautta. Vaikka videoilla on enimmäkseen näytetty vaan kaikki positiiviset jutut elämästä, tajusin silti, että jollain tavalla kaipaan “vanhaa” elämääni. Videoiden perusteella sosiaalista elämää ja -tapahtumia oli paljon enemmän, jaksoin liikkua ja harrastaa. Toki, täytyy muistaa, että noilla videoilla nimenomaan on näytetty niitä kuuluisia kohokohtia, ja tuo elämäntyyli lopulta uuvutti minut kokonaan.

Toisin sanoen, elämäni on muuttunut nopeasti niin paljon, että mieli ei ole sitä ehtinyt kunnolla käsitellä. Tuo muutos opiskelijasta ja yrittäjyydestä vaihtui melko yhtäkkiä toisenlaiseksi arjeksi, jossa osa aiempaan arkeen kuuluvista asioista eivät ole enää mahdollisia. Luulen, että muutos itsessään on yksi masennuksen syy, vaikka nykyinen elämä onkin sellainen, mikä juuri nyt on minulle parhain.

Juttelin tästä aiheesta myös työterveyslääkärillä. Tulimme siihen tulokseen, että se elämä mikä oli hyvää vaikkapa viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole hyvää juuri nyt. Hyvä elämä voi olla eri vaiheissa elämää erilaista. Tällä hetkellä vakituinen työ tuo turvaa taloudellisesti ja pääsen toimittajan urallani eteenpäin – voin palata yrittäjäksi joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu. Vakituinen työ antaa myös tilaa mielenterveysongelmista parantumiselle.

Oletko kokenut, että muutokset elämässä voisivat olla osasyitä mielenterveysongelmien taustalla?

Ahdistus iski jälleen ja pettymys jumppatunnilla – riittämättömyyden kehä on valmis

Tämä postaus on sarjassa sellainen, jonka julkaisusta olen epävarma. Olen somessa tuonut viime aikoina paljon esille sitä, että nyt menee paljon paremmin. Olen jopa miettinyt, että olenkohan enää edes masentunut, kunnes ahdistus ja alakulo hyppäävät nenän eteen taas nurkan takaa. Tällaisten ahdistusasioiden pohdinta blogissa saa mut jotenkin tuntemaan itseni valittavaksi rääpäleeksi, joka ulisee turhasta. Toisaalta, juuri näitä aitoja tunteita ja syitä niiden takia haluan tuoda esille, jos vaikka joku samaistuu niihin. Joten antaa mennä.

Tämän kertainen ahdistusaihe liittyy kehoahdistukseen. Se velloo säännöllisesti aika ajoin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on kuitenkin sellainen aihe, joka aina palaa ja vaikuttaa elämääni negatiivisesti kerta toisensa jälkeen. 

Aloin tällä viikolla itkemään kesken jumppatunnin. “Onneksi” oli meneillään punnerrusbiisi, joten kukaan ei nähnyt, kun naamat olivat kohti lattiaa. 

Fakta on se, että kuntoni on huonontunut ja ulkomuotoni muuttunut. Tämä on mulle erittäin vaikeaa hyväksyä, vaikka en todellakaan arvota muita ihmisiä heidän ulkomuodon tai kunnon perusteella. 

Olin sellaisella tunnilla, jota itse ohjasin vielä alle vuosi sitten. Tiedän, että ohjaaja tarkoitti vain hyvää, eikä hän tehnyt mitään väärää eikä tietenkään voinut tietää tilannettani tai tunteitani. Silti, kun jouduin sykehuippuosuudessa ottamaan käyttöön kevyemmän vaihtoehdon, ja ohjaaja näytti minulle peukkua, näyttäen samalla hetkellä kyseisen vaihtoehdon, osoitti minua ja sanoi “hyvä”. 

Tuossa hetkessä ensimmäinen tunne oli armoton vitutus ja häpeä. Vielä muutamia kuukausia sitten minä olin se, joka näytti esimerkkiä, en tarvinnut kevyempiä vaihtoehtoja. Tämä menee varmasti ylianalysoinnin puolelle, mutta hetkestä jäi sellainen olo, että nyt ohjaaja tsemppaa huonokuntoista eteenpäin, joka ei jaksa tehdä täysillä. Häpesin, että ohjaaja luulee minua joksikin aloittelijaksi vaikka todellisuudessa olen ohjannut lajia monta vuotta. 

Tiedän, että tämä on ihan naurettava ajatuskehä, koska itse ohjaajana tein ihan samalla tavalla, eikä ohjeet ole ikinä tarkoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, enkä ajattele yksittäisten asiakkaiden kuntoa tai ulkonäköä ohjatessani. Minun päässäni nämä kehät ovat kuitenkin todellisuutta. 

Kehoahdistus tulee kuitenkin ilmi paljon muuallakin kuin treenaamassa. Kun se oikein iskee, se lamauttaa. Tunnen olevani maailman ällöttävin ihminen. Vielä hetki sitten jalassa olevat housut tuntuivat ihan hyvältä, mutta askel askeleelta eteenpäin lyllertäessäni ne tuntuvat puristavan enemmän ja enemmän. Ahdistaa. Kaiken lisäksi olin tämän ajatuskehän aikana menossa vaihtamaan paria ostamaani vaatetta, koska ne osoittautuivat liian pieniksi. En koe, että mikään vaate näyttäisi päälläni hyvältä.

Samalla olen pettynyt itseeni kahdesta syystä. Ensinnäkin, miksi olen vuosia sitten ollessani oikeasti aika kovassa kunnossa, ollut samanlainen itseäni kohtaan kuin nyt. Äärimmäisen vaativa, joka vaatii koko ajan lisää omalta keholta ja kunnolta, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Juuri tämä kehä on varmasti osittain vaikuttanut kunnon laskuun, koska fiilis on ollut “ihan sama, mitä teen, olen kuitenkin paska ja läski”.

Toiseksi. Kyseenalaistan omaa vointiani viimeisen parin vuoden aikana, kun painoa on tullut lisää. Olinko oikeasti niin väsynyt, että en jaksanut liikkua tarpeeksi? Vaikka vastaus on kyllä, sillä saatoin nukahtaa istuma-asentoon ja pelkkä seisominen sattui, piiska itseäni kohtaan ei ota laantuakseen. Vaikka tiedostan tämän ajatuskehän, se vain jatkuu ja jatkuu. Olen epäonnistunut.

Bonus pettymyksenä tulee kaupan päälle vielä se, että miksi tämä vaativuuden kehä vain jatkuu, miksen saa sitä lopetettua? Ensimmäisessä kohdassa olin pettynyt siihen, että en hyvässäkään kunnossa ollut tyytyväinen itseeni, mutta tyytymättömyys tulee tätä rataa jatkumaan niin kauan kuin ajatusmallit oikeasti muuttuvat. Miksi en ole onnistunut vielä tässä(kään)?

Olen tiedostanut dieettikulttuurin ongelmallisuuden ja sen, kuinka fucked up meidän kehonkuvat ovat. Harmittelen niiden lukuisten naisten puolesta, jotka painivat ulkonäköpaineiden kanssa ja turhaudun, kun hyväkuntoiset naiset valittavat ulkonäöstään. 

Silti olen itse samanlainen, I should know better than that? 

Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Nyt menee oikeastaan aika hyvin – pieni erävoitto masennusta vastaan

Edelliset blogipostaukseni ovat surua ja ahdistusta täynnä, mutta (ehkä yllättävää kyllä) tämä postaus ei sitä ole. Kerroin muutama viikko sitten olleeni sairauslomalla kaksi viikkoa, jonka aikana lääkitystäni muutettiin jälleen. Tähän asti olen ollut melko skeptinen mielialalääkkeiden suhteen, mutta tällä kertaa arpa taisi osua kohdalle.

Energiataso on noussut kohisemalla ylöspäin. Omaan väsymykseen on toki eniten vaikuttanut masennus, mutta myös alhainen ferritiiniarvo, eli varastorauta. Olen nyt ottanut päivittäin rautalisää miltei vuoden päivät ja se on saanut rauta-arvoni nousemaan. 

Nyt viimeisen käänteen tekevä muutos oli aloittaa Voxra-lääkitys. Aloitin 150 mg annoksella, joka vielä tuplattiin noin viikko sitten 300 mg:aan. Lopetin aiemman Brintellix-lääkityksen ja Voxran rinnalle aloitettiin vielä 5 mg Escitalopram. Voi olla että tuosta viimeisimmästä luovutaan jo melko pian, koska ahdistuneisuus on myös miltei kadonnut.

Mielialalääkkeistä on paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Joillekin ainakin osa lääkkeistä voi aiheuttaa riippuvuutta, mikä voi koitua vuosien mittaisiksi vaivaksi. Lääkkeet eivät koskaan ole mielenterveyden ainoa hoitokeino, enkä suostuisi ottamaan pelkkiä lääkkeitä ilman terapiahoitoa. 

Kuten minunkin postauksista on voinut lukea, parin vuoden aikana ollaan kokeiltu monia lääkkeitä, joista osa on toiminut paremmin kuin toiset, osalla on ollut enemmän sivuvaikutuksia kuin toisilla. Mielialalääkkeet toimivat myös hyvin yksilöllisesti, mikä on sinällään harmi, että oikeaa lääkityskomboa voi joutua etsimään pitkäänkin. Rahaa kuluu ja kaapissa lojuu vajaita lääkepurkkeja ja -liuskoja. Uuden mielialalääkkeen aloittaminen tuntuukin välillä arpapeliltä, jossa toivotaan osuvan oikeaan.

Voxran kohdallakaan en täysin välttynyt sivuvaikutuksilta ja niitä varten oikeastaan sairausloma olikin osittain määrätty. Ensimmäisellä viikolla kärsin melko pahoista mielialavaihteluista, mutta ne menivät onneksi ohi melko nopeasti. 

Elämänlaatuni on muutaman viikon aikana kohonnut valtavasti. Vuosi sitten raudanpuutteen, uupumuksen ja masennuksen vuoksi olin niin väsynyt, että nukahtelin työmatkabussiin, töistä tullessa oli pakko ottaa useamman tunnin päikkärit ja silti piti nukkua 10 tunnin yöunet. Epäilen erityisesti raudanpuutteen vaikuttaneen siihen, että olo oli myös fyysisesti heikko. Pienikin kävely tai ylämäki saattoi nostaa sykkeen korkeaksi ja työpäivän jälkeen kaupassa saattoi alkaa pyörryttää ja sattumaan.

Nyt pärjään jo melko normaaleilla 8-9 tunnin yöunilla ja vaikka en edelleenkään pidä aamuherätyksistä, ei sängystä nouseminen ole enää täyttä tuskaa. Vielä keväälläkin minusta saattoi koko päivä tuntua väsyneeltä, enkä ikinä ollut virkeä edes iltapäivään mennessä. Nyt tilanne on toinen, sillä olo ei ole enää kuin haudasta nousseella kun sängystä on päässyt ylös. 

Pitkästä aikaa olen myös jaksanut nähdä kavereita ja tehdä asioita enemmän. Työtkin sujuvat huomattavasti paremmin ja stressittömästi. 

Vaikka suurimmaksi osaksi olenkin pystynyt nauttimaan tästä uudesta, energisemmästä olosta, takaraivossa piilee silti pieni pelko; tämä kaikki voidaan ottaa minulta pois, kuin matto vedettäisiin jalkojen alta.

Nautin silti tästä erävoitosta masennusta vastaan.