Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?


Terapiapäiväkirja osa 1: Terapeutin valinta

Instagramin puolella jo kerroinkin, että aloitan uuden postaussarjan nimeltä terapiapäiväkirja. Sanan merkityksessä se on siis kirjaimellisesti päiväkirja terapiakäynneistä. Toki pidätän oikeudet jättää jotain kertomatta julkisesti jos esimerkiksi terapiassa keskustellaan muista henkilöistä tai jostain muusta, mitä en halua julkisesti avata… 🙂 

Aloitin siis pari viikkoa sitten terapian yli puolen vuoden tauon jälkeen. Olin aiemmin käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa, mutta nyt päädyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan.

Olin alunperin ajatellut, että ratkaisukeskeinen psykoterapia ei sopisi minulle. Kuitenkin terapiasuuntausta tärkeämpää on se, että tulee terapeutin kanssa hyvin juttuun. 

Tässä vielä tiivistetysti lyhyet kuvaukset kognitiivisesta ja ratkaisukeskeisestä psykoterapiasta:

Kognitiivinen psykoterapia tutkii hyvinvointia rajoittavia, epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja ja niiden yhteyksiä ongelmallisiin kokemuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin. Kognitiivisessa psykoterapiassa tunnistetaan vallitsevia ajattelutottumuksia, kehitetään ongelmanratkaisutaitoja ja etsitään terveempiä ajatuksia itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on asiakaskeskeinen, tavoitteellinen, tulevaisuussuuntautunut, vuorovaikutuksellinen ja voimavarakeskeinen psykoterapian muoto. Siinä etsitään ratkaisuja elämän pulmatilanteisiin luottamuksellisessa yhteistyösuhteessa asiakkaan ja psykoterapeutin välillä. Terapiassa muodostetaan mielikuva siitä, miten asiat ovat kun ne ovat hyvin. Terapiassa suunnitellaan tarvittavia askelia ja asiakas ottaa niitä kohti tuota tavoitettaan. Näin käytetään hyväksi tulevaisuuden vetovoimaa. Asiakkaiden omilla toiveilla, ideoilla ja tavoitteilla on suuri merkitys terapiassa.

Ennen terapeutin valintaa olin käynyt kahdella eri terapeutilla tutustumiskäynnillä. Toinen edusti kognitiivista suuntautumista ja toinen ratkaisukeskeistä. Valinta oli erittäin vaikea, sillä olin tutustumiskäynneillä täysin eri mielentilassa.

Ratkaisukeskeisellä terapeutilla olin hyvällä fiiliksellä. Päivä oli ollut hyvä, eikä ollut mitään sen kummempaa juuri silloin mielen päällä. Kognitiivisella terapeutilla olin puolestani väsynyt, turhautunut, surullinen ja pettynyt itseeni. Itkin lähes koko tutustumiskäynnin, mikä ei sinänsä tietenkään haittaa, mutta näistä lähtökohdista oli lähes mahdotonta valita se oikea terapeutti.

Juttelin asiasta myös työterveyslääkärini kanssa, joka sattuu olemaan myös psykoterapeutti. Olin itsekin kallistunut enemmän jo ratkaisukeskeisyyteen päin, koska ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla jotain uutta suuntausta. Lääkäri komppasi ja lisäsi, että ehkä olin jo tarpeeksi kauan tutkinut omia ajattelutapojani kognitiivisen suuntautumisen kautta, koska osaan niitä jo aika hyvin tulkita. Ratkaisukeskeisyydessä katsotaan eteenpäin, ja ehkä nyt olisi hyvä aika päästää pikku hiljaa enemmän yli menneistä.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Olisi tehnyt myös mieli käydä vielä lisää tutustumiskäynneillä tai tavata vielä kummatkin terapiakandidaatit toisen kerran ennen päätöstä. Nämä tutustumiskäynnit menevät valitettavasti kokonaan omasta pussista (noin 100 euroa per kerta), joten päätin tehdä valinnan silloin näiden kahden välillä. 

Tutustumiskäynnit psykoterapeuteille ei ole mitenkään kovin helppoja. Olisin toivonut jotain manuaalia, mitä heiltä voi kysyä, kuinka paljon kerron itsestäni ja mistä tiedän sopiiko joku minulle vai ei. Terapeutin vaihto kun ei ole kovin halpaa eikä helppoa, niin on sellainen olo, että kaiken pitää mennä kerralla nappiin. 

Lyhyt vinkkilista psykoterapeutin tutustumiskäynteihin, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi, tai mitä ei kannata tehdä:

  • Kerro itsestäsi ja asioista, joihin haluat apua. Koeta pitää esittely kuitenkin tiiviinä. Minulle taisi käydä yhden tutustumiskäynnin kanssa niin, että kerroin lähes koko elämäntarinani, eikä sitten paljon muuta ehdittykään.
  • Kysy terapeutilta, miten hän auttaisi sinua tietyn ongelman kanssa. Toki tässä kohdassa ongelma on se, ettei itse välttämättä osaa määritellä ongelmaa. Näin ainakin oli mun kohdalla ihan alkutaipaleella ja taisinkin vain sanoa, että on ihan hirveä olo koko ajan. Siitä terapeutti sitten johdatteli eteenpäin.
  • Ota selvää eri terapiasuuntauksista, mutta ole silti avoin eri suuntauksille. Tämä voi tuntua raskaalta, mutta auttaa perkaamaan jonkin verran terapeutteja, keihin ottaa yhteyttä.
  • Käytännön asioista: Mihin aikoihin pääset terapiaan, kuinka paljon terapeutti tai sinä itse voit joustaa? Osa terapeuteista haluaa, että sitoutuu tiettyyn aikaan joka viikko, osalla ajat vaihtelevat ja ne varataan esimerkiksi kuukaudeksi kerrallaan. Eräs terapeutti, jolla kävin pari vuotta sitten tutustumiskäynnillä oli todella ehdoton siitä, että hänen terapiasta ei pidetä esimerkiksi lomaa muuta kuin silloin kun hän itse lomailee. En valinnut häntä.
  • Psykoterapiaan kannattaa sitoutua. Alkuun voi olla hyvä käydä terapeutilla kaksi kertaa viikossa. Jatkuvuus on tärkeää, joten mieti myös sitä, pystytkö sitoutumaan. Jos ei koe ongelmiaan akuuteiksi, voi odottaa elämässä parempaa ajankohtaa terapialle. Muista myös, että terapia tai terapeutti ei paranna sinua – sen teet sinä itse, jossa terapeutti sinua auttaa. 

Muut terapiassa käyneet – lisäisittekö jotain tähän vinkkilistaan?

Olen nyt siis käynyt pari kertaa uudella terapeutilla. Yhteistyö vaikuttaa lupaavalta. Kiinnostavuutta lisää myös se, että olen itse ratkaisukeskeisessä lyhytterapiakoulussa, joten terapia ja koulutus tukevat toinen toistaan.

Seuraavassa terapiapäiväkirjan postauksessa kerron ensimmäisestä “oikeasta käynnistä”, jossa puhuimme tavoitteista.

Fiiliksiä kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja jatko-opintosuunnitelmat

Hyvää uutta vuotta! Kylläpäs aika on rientänyt, eikä ole niin ehtinyt tänne skriivailemaan. Kerron nyt kuitenkin fiiliksiä syksyllä suoritetusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta sekä jatko-opintosuunnitelmista. Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, mistä on kyse!

Kävin siis syksyllä Kokemustalo ry:n tuottaman ja Keravan opiston järjestämän kokemusasiantuntijakoulutuksen, jonka laajuus oli 80 tuntia. Tapaamisia oli joka toinen viikko klo 17-21.

Lähdin koulutukseen mukaan oppiakseni lisää, miten hyödyntää omaa mielenterveystaustaa ja -kokemusta auttaakseni muita ja julkisessa keskustelussa. Halusin lisää kontakteja, jotta voisin esimerkiksi puhua kokemuksestani erilaisissa tilaisuuksissa.

Koulutuksen paras anti oli loppujen lopuksi kuulla kaikkien muiden ryhmälaisten tarinat. Niitä en tässä sen tarkemmin vaitiolovelvollisuuden nimissä avaa, mutta voin kertoa niiden laajentaneen maailmankuvaani ja ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka ovat erilaisista lähtökohdista kuin minä. Toisaalta tarinat tarjosivat paljon myös samaistumispintaa.

Koulutuksen aikana otin yhteyttä muun muassa Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsinkin vieraaksi pariin podcastiin sekä nuorille aikuisille suunnatun verkkokurssin materiaalin kuvauksiin.

Tällaista työtä haluan keikkapohjaisesti tehdä lisää ja laajentaa pikkuhiljaa omankin materiaalin tuottamiseen. Olisi mahtavaa myös kouluttaa ja rohkaista muita kokemusasiantuntijoita kertomaan kokemuksistaan julkisesti esimerkiksi somessa – tällainen ”kansantason” vaikuttaminen on tehokasta ja helpoin tapa levittää tietoa kokemusasiantuntijuudesta.

Koulutuksessa minulle uutta oli se, kuinka laajasti kokemusasiantuntijoita voidaan hyödyntää myös terveydenhuollossa. Sitä kautta sain perusoppia myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Koulutus ei työllistänyt liikaa vapaa-ajalla. Yliopiston käyneenä olen tottunut akateemiseen koulutukseen, ja kokemusasiantuntijakoulutus oli miltei sen vastakohta, mikä ei toki ole huono asia. Huomasin vain itse asennoituneeni koulutukseen eri tavalla, niin että opiskellaan toden teolla ja luetaan vaikkapa tutkimuksia kokemusasiantuntijuudesta. Tämä jäänee vapaa-ajan tehtäväksi.

Jos joku kurssikaveri lukee tätä tekstiä, niin kiitos, kun sain olla kuulemassa tarinaasi ja sinä kuuntelit minun! ❤

Jatko-opinnot: Minusta tulee lyhytterapeutti!

Kokemusasiantuntijakoulutuksen päättyessä minulle oli selvää, että haluan kouluttautua lisää ja edistää mielenterveysasioita jollain tavalla. Yksi tuttuni kertoa Instagram-kommentissa olevansa lyhytterapeuttikoulutuksessa ja päätin ottaa aiheesta selvää.

Uudenvuoden aatonaattona täytin Helsingin psykoterapiainstituutin hakulomakkeen ja jo seuraavana päivänä sainkin kutsun haastatteluun, joka oli parisen viikkoa sitten. Pääsin koulutukseen ja se alkaa ensi viikolla.

Koulutus kestää kaksi vuotta ja valmentaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Koulutus on myös omakustanteinen. Olin luullut aiemmin, ettei minun pohjakoulutuksellani (filosofian maisteri viestinnän pääaineesta) ole mahdollisuutta kouluttautua minkäänlaiseksi terapeutiksi, mutta onnekseni tähän pääsin. Olin myös harkinnut hakevani opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta niin raskas koulurupeama kaikkine yliopiston säätöinen ja graduineen ei tällä hetkellä houkuttele.

Kerron tännekin kuulumisia koulutuksen kulusta ja varmasti saan ammennettua kivasti uutta sisältöä blogiinikin koulutuksen kautta! Voin ainakin alkaa parin vuoden päästä kutsumaan itseäni edes jonkin tason mielenterveyden ammattilaiseksi!

Miten teillä menee? ❤

Kaipuu lapsuuden jouluun

Joulu on lähellä. Olin vielä pari vuotta sitten todellinen jouluihminen; koristelin kodin, kuuntelin joululauluja viimeistään marraskuussa ja olin muutenkin innoissani siitä, että koko perhe kokoontuu lapsuudenkotiin. Nyt tuo innostus on hieman hälvennyt, sillä joulut eivät ole enää samanlaisia kuin ennen.

Ehkä joulut vielä muutama vuosi sitten muistuttivat paljon lapsuuden joulua. Isä tapasi sanoa, että minä ja mun sisko yhdessä kotona taannutaan iässä 15 vuotta taaksepäin.. 😀

Helsinkiin muuton jälkeen joulun fiilistelystä on tullut jotenkin vaikeampaa pimeyden ja ainaisten vesisateiden takia. Parina viime vuotena matkalla burnoutiin jouluun rauhoittuminen on ollut hankalaa ja jopa ahdistavaa. Samoten masennus syö joulufiilistä.

Nykyään joulu on pirstaleinen. Vaikka haluan nähdä ja tavata isovanhemmat, poikaystävän perhettä, omaa perhettä, kummipoikaa ja serkkuja, tämän rumban miettiminen muutamalla päivälle vie mehut jo alkuunsa. Varsinkin, kun itse asuu Helsingissä, seuraava etappi on sadan kilometrin päässä ja sitä seuraava 600 kilometrin päässä. Joulun kohokohta oli aiemmin aina jouluaatto. Nyt jouluaattoa toistellaan jokaisessa etapissa, koska lahjoja annetaan kaikille. Tänä vuonna taitaa tulla kolme ”jouluaattoa”.

Varpu on nykyisin meidän pieni joulutonttu. ❤

Välimatkat ovat pitkiä, eikä päiviä loppujen lopuksi niin montaa. Lisäksi olisi mukavaa rauhoittua ja tehdä asioita, joista tykkää. Joudutaan arpomaan sitä, että kumman vanhempien luona vietetään joulu, miten saamme aikataulut sovitettua yhteen sisarusten kanssa, jotta näkisi kotikotona heitäkin. Myös ystäviä olisi kiva moikata, kun kaikki ovat kerrankin kotipaikkakunnalla.

Entäpä uusi vuosi? Siihenkin liittyy odotuksia, mutta toisaalta pitää jo valua pikkuhiljaa kotiin päin, koska työt jatkuvat. Viime vuonna olin niin väsynyt joulurumbasta, että nukahdin ennen puolta yötä ja vuoden vaihdetta.

Lapsena ja nuorempana näitä ongelmia ei ollut. Joulua vietettiin rennosti ja silti tuli nähtyä kaikki ne ihmiset, joita halusi. Toki ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja lapsuuden joulumuistot on koristeltu kultakimalteella. Joulusta voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa, mutta huono omatunto kolkuttelisi liikaa, jos tekisin ”itsekkäitä” päätöksiä.

Tämän tekstin ei ole tarkoitus syyllistää ketään perheestäni tai ystävistäni. Luulen, että moni samankaltaisessa elämäntilanteessa samaistuu ajatuksiini. Joulusta on tullut suorittamista.

Ehkäpä jonain päivänä olemme poikaystävän kanssa ne, jotka hostaavat joulun ja kaikki kerääntyy meille. ❤

Kuulostaako tutulta?

Kaksi vuotta sitten romahdin valmistujaispäivästä – näin yhdestä elämän kohokohdasta tuli painajaista

Instagram muistutteli eilen, että yliopistosta valmistumisestani oli kulunut tasan kaksi vuotta. Olin julkaissut paikalta yhden väkisin väännetyn IG-stoorin. Näin jälkikäteen tuosta stoorista huokuu epävarmuus, eikä se ole kovin aito. Suorastaan jopa apaattinen ilmoitus valmistumisesta. Vain muutama tunti tuon IG-stoorin jälkeen koin mieleenpainuvimman romahduspisteeni.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen kokonainen vuosi täysipäiväisenä yrittäjänä. Päädyin yrittäjäksi osittain “pakon” sanelemana, sillä määräaikainen työsuhde päättyi, mutta työpaikalta ilmoitettiin, että voisivat silti ostaa palveluitani. Olin tehnyt paljon valo- ja videokuvausta, joten minulla oli kuitenkin selkeä tuote, jota lähteä myymään. Silti koin epäonnistuneeni, kun työsopimusta ei jatkettu, vaikka sillä ei ollut tekemistä ammattitaitoni kanssa.

Olin kuitenkin jo valmiiksi väsynyt, loppu ja epävarma ja itsetunto työnhakuun oli nollassa. Päätin hypätä yksinyrittäjän saappaisiin, vaikka se pelotti. Olin siitä haaveillut, mutta en ehkä tuossa vaiheessa elämää, kun koulukin oli vielä kesken. 

Myös gradun suhteen olin ihan hirvittävän epävarma. Jokainen seminaari ahdisti ja tuntui, ettei oman työn kanssa etene minnekään. Minulla oli myös huonoja kokemuksia kandiseminaarista, sillä purskahdin minun työn opponoinnin kesken itkuun, koska lunta tuli tupaan ja paljon.

Tämänkin kuvan ja hymyn taakse sisältyy aika paljon asioita, joita ei päälle päin arvaisi.

Kuten moni tietääkin, ajauduin jo ensimmäisenä yrittäjävuotenani burnoutiin. Viikot tein töitä, viikonloppuisin gradua. Ei vapaapäiviä. Pitkät päivät ilman vapaata ovat sinäänsä lyhyinä pätkinä ihan ok, mutta epävarmuus ja olematon itseluottamus raastavat mieltä paljon enemmän kuin itse työn määrä. 

Pää oli täynnä katastrofiajatuksia, jotka jankuttivat etten pärjää ja olen huono. Yritin helpottaa näitä ajatuksia tekemällä lisää työtä ja suorittamalla lisää. Tämä toimintatapa vei vointiani vain entistäkin huonommaksi. Pian alkoivat myös fyysiset väsymysoireet, voimakkaat paniikkikohtaukset ja epänormaali hajamielisyys.

Koko vuoden väsymys kulminoitui tuohon valmistujaispäivään. Istuin yliopiston suurimmassa luentosalissa ahdistuneena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ansaitse valmistua. Pidätin itkua eturivissä.

Vanhempani olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja menin heidän kanssaan kotikotiin viettämään joulua tilaisuuden jälkeen.

Illalla keittiönpöydän ääressä iski valtava tunteiden purkaus. Itkin hysteerisesti, ja ensimmäistä kertaa sanoin ja myönsin “En jaksa enää”.

Tuosta lähti liikkeelle pitkä ja kivinen tie kohti eheämpää elämää ja oman mielen sopukoita. Vielä kaksi vuotta myöhemminkin matka jatkuu edelleen. Välillä taistelen edelleen tismalleen samanlaisten ajatusten kanssa kuin tuolloin kaksi vuotta sitten. Paljon edistystäkin on tapahtunut, mutta tie ei ole ollut lineaarinen eteenpäin.

Kun asenne ei ratkaise kaikkea – tämän takia toksinen positiivisuus ei ole hyvä juttu

Tuleeko sullakin korvista ulos jatkuvat tsemppilauseet, kuten

  • Asenne ratkaisee!
  • Posin kautta eteenpäin!
  • You can do it!!
  • Kyllä se siitä!

…mulla ainakin.

Olen itsekin joskus yrittänyt elää elämää, jossa yritän väkisin täyttää mieleni positiivisista ajatuksista. Tsemppilauseet voivat auttaa yli tiukasta tilanteesta, mutta pidemmän päälle puhutaan toksisesta positiivisuudesta.

Toksinen positiivisuus tarkoittaa sitä, että kaikki negatiiviset tunteet tukahdutetaan positiivisuudella. Ihminen ei ilmaise muita kuin positiivisia tunteitaan ja voi myös vältellä ja mitätöidä muiden tunteita.

Opin kantapään kautta mitä tapahtuu, kun negatiivisten ajatusten ja tunteiden käsittelyä lykkää jatkuvasti eteenpäin: pikkuhiljaa positiivisuuden seinä murtuu ja samalla ihminen sen mukana.

Toksista positiivisuutta viljellään valtavasti sosiaalisessa mediassa. Onnistumiset ja muut hyvät asiat saavat paljon huomiota ja harva näyttää todellisia tunteitaan tai muita elämän kääntöpuolia.

Erityisen huolestuttavaa on mun mielestä se, kuinka paljon työelämässä tai niihin liittyvillä sosiaalisen median tileillä näitä korulauseita viljellään. Burnout-kokemuksista tehdään sankaritarinoita, joista pääsee yli noin vaan, kunhan vähän lepää niin kyllä se siitä. Sitten sama ralli päälle vaan. ”Jaksaa, jaksaa!” kertoo siitä, että painetaan jo ehkä liian kovaa, mutta asialle ei aiota työpaikalla mitään tehdä.

Ennen pitkää nämä tsemppilauseet voivat lamauttaa ja aiheuttaa huonommuuden tunnetta. ”Tunnin treeni on vain 4% sun päivästä – jokaisella on aikaa treenata” kuuluu monen personal trainerin suusta. ”Mieti, et sulla on saman verran tunteja päivässä kuin Beyoncella” kuuluu startup-yrittäjän instastoorissa. Ihmisillä on niin erilaisia elämäntilanteita, että ne päivän prosentit kuluvat helposti moneen muuhun. Veikkaanpa myös, että Beyoncella elämä on joltain osin helpompaa kuin tavallisella tallaajalla.

Monet masentuneet ja muista mielenterveysongelmista kärsivät kohtaavat ulkopuolelta näitä tsemppilauseita jatkuvasti. Niiden sanoja ei varmasti tarkoita pahaa, mutta masennusta ei valitettavasti voiteta pelkällä positiivisella ajattelulla ja asenteella tai muilla korulauseilla. Jatkuva positiivisuus on myös kuluttavaa.

Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja niiden pitää saada näkyä ulos. Koko ajan ei tarvitse olla Positive vibes only. Ennemminkin All feelings allowed.

Mitä fiiliksiä toksinen positiivisuus sussa herättää?

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Uusi oivallus oman masennuksen suhteen – tämän takia haikailen ”entistä” elämääni

Moni, joka on mua kauemmin seurannut vaikkapa Instagramissa, tietää, että tein videoita Youtubeen vielä reilut pari vuotta sitten. Olin tällä viikolla pari päivää kuumeessa kotona (koronatesti oli negatiivinen, huh!) ja kun Netflix, Disney+ ja muut alkoivat kyllästyttää, päätin katsoa muutaman vanhan Youtube-videoni. Ne löytyvät edelleen kanavaltani piilotettuina. Nyt oli hyvä palata siihen.

Moni masentunut miettii kuumeisesti, miksi on masentunut. Tai ainakin minä. Syitä siihen on monia, ja vaikka olen jo hieman päässyt jyvälle sen taustoista, varmasti piilossa on vielä saman verran asiaa. Viime viikolla oivalsin yhden syyn lisää.

Elämäni oli hyvin erilaista vielä pari-kolme vuotta sitten. Olin opiskelija, mutta olin juuri muuttanut Helsinkiin. Sain vuonna 2017 kesätyöstä jatkosopimuksen syksylle ja pystyin jatkamaan samaa duunia Helsingissä. Samoihin aikoihin perustin toiminimen ja vuoden 2018 alusta olin kokopäiväinen yrittäjä, kun määräaikainen työsopimus loppui. En myöskään seurustellut (tosin, en vaihtaisi nykyistä parisuhdetta sinkkuuteen mistään hinnasta).

Ikävä matkustamista. Tässä olen Pohjois-Irlannissa Giant’s Causewayllä. Toki muistan myös, että tuolla reissulla ahdistus oli läsnä ja paljon.

Yrittäjyys mahdollisti positiivisesti monenlaista: sain matkustaa paljon. Vuoden 2019 aikana kävin pari viikkoa sekä Sri Lankassa että Yhdysvalloissa. Syksyllä kävin Briteissä ja vuoden 2018 matkakohteisiin kuuluivat muun muassa Irlanti, Kroatia, Norja, Belgia & Hollanti, Lontoo ja Barcelona. Toki tänä vuonna matkakohteiden vähyys johtuu myös koronasta, mutta silti en samalla pääsisi palkka- ja vuorotyön vuoksi matkustamaan.

Elämässäni oli enemmän tietynlaista vapautta. Vaikka videoilla on enimmäkseen näytetty vaan kaikki positiiviset jutut elämästä, tajusin silti, että jollain tavalla kaipaan “vanhaa” elämääni. Videoiden perusteella sosiaalista elämää ja -tapahtumia oli paljon enemmän, jaksoin liikkua ja harrastaa. Toki, täytyy muistaa, että noilla videoilla nimenomaan on näytetty niitä kuuluisia kohokohtia, ja tuo elämäntyyli lopulta uuvutti minut kokonaan.

Toisin sanoen, elämäni on muuttunut nopeasti niin paljon, että mieli ei ole sitä ehtinyt kunnolla käsitellä. Tuo muutos opiskelijasta ja yrittäjyydestä vaihtui melko yhtäkkiä toisenlaiseksi arjeksi, jossa osa aiempaan arkeen kuuluvista asioista eivät ole enää mahdollisia. Luulen, että muutos itsessään on yksi masennuksen syy, vaikka nykyinen elämä onkin sellainen, mikä juuri nyt on minulle parhain.

Juttelin tästä aiheesta myös työterveyslääkärillä. Tulimme siihen tulokseen, että se elämä mikä oli hyvää vaikkapa viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole hyvää juuri nyt. Hyvä elämä voi olla eri vaiheissa elämää erilaista. Tällä hetkellä vakituinen työ tuo turvaa taloudellisesti ja pääsen toimittajan urallani eteenpäin – voin palata yrittäjäksi joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu. Vakituinen työ antaa myös tilaa mielenterveysongelmista parantumiselle.

Oletko kokenut, että muutokset elämässä voisivat olla osasyitä mielenterveysongelmien taustalla?

Ahdistus iski jälleen ja pettymys jumppatunnilla – riittämättömyyden kehä on valmis

Tämä postaus on sarjassa sellainen, jonka julkaisusta olen epävarma. Olen somessa tuonut viime aikoina paljon esille sitä, että nyt menee paljon paremmin. Olen jopa miettinyt, että olenkohan enää edes masentunut, kunnes ahdistus ja alakulo hyppäävät nenän eteen taas nurkan takaa. Tällaisten ahdistusasioiden pohdinta blogissa saa mut jotenkin tuntemaan itseni valittavaksi rääpäleeksi, joka ulisee turhasta. Toisaalta, juuri näitä aitoja tunteita ja syitä niiden takia haluan tuoda esille, jos vaikka joku samaistuu niihin. Joten antaa mennä.

Tämän kertainen ahdistusaihe liittyy kehoahdistukseen. Se velloo säännöllisesti aika ajoin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on kuitenkin sellainen aihe, joka aina palaa ja vaikuttaa elämääni negatiivisesti kerta toisensa jälkeen. 

Aloin tällä viikolla itkemään kesken jumppatunnin. “Onneksi” oli meneillään punnerrusbiisi, joten kukaan ei nähnyt, kun naamat olivat kohti lattiaa. 

Fakta on se, että kuntoni on huonontunut ja ulkomuotoni muuttunut. Tämä on mulle erittäin vaikeaa hyväksyä, vaikka en todellakaan arvota muita ihmisiä heidän ulkomuodon tai kunnon perusteella. 

Olin sellaisella tunnilla, jota itse ohjasin vielä alle vuosi sitten. Tiedän, että ohjaaja tarkoitti vain hyvää, eikä hän tehnyt mitään väärää eikä tietenkään voinut tietää tilannettani tai tunteitani. Silti, kun jouduin sykehuippuosuudessa ottamaan käyttöön kevyemmän vaihtoehdon, ja ohjaaja näytti minulle peukkua, näyttäen samalla hetkellä kyseisen vaihtoehdon, osoitti minua ja sanoi “hyvä”. 

Tuossa hetkessä ensimmäinen tunne oli armoton vitutus ja häpeä. Vielä muutamia kuukausia sitten minä olin se, joka näytti esimerkkiä, en tarvinnut kevyempiä vaihtoehtoja. Tämä menee varmasti ylianalysoinnin puolelle, mutta hetkestä jäi sellainen olo, että nyt ohjaaja tsemppaa huonokuntoista eteenpäin, joka ei jaksa tehdä täysillä. Häpesin, että ohjaaja luulee minua joksikin aloittelijaksi vaikka todellisuudessa olen ohjannut lajia monta vuotta. 

Tiedän, että tämä on ihan naurettava ajatuskehä, koska itse ohjaajana tein ihan samalla tavalla, eikä ohjeet ole ikinä tarkoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, enkä ajattele yksittäisten asiakkaiden kuntoa tai ulkonäköä ohjatessani. Minun päässäni nämä kehät ovat kuitenkin todellisuutta. 

Kehoahdistus tulee kuitenkin ilmi paljon muuallakin kuin treenaamassa. Kun se oikein iskee, se lamauttaa. Tunnen olevani maailman ällöttävin ihminen. Vielä hetki sitten jalassa olevat housut tuntuivat ihan hyvältä, mutta askel askeleelta eteenpäin lyllertäessäni ne tuntuvat puristavan enemmän ja enemmän. Ahdistaa. Kaiken lisäksi olin tämän ajatuskehän aikana menossa vaihtamaan paria ostamaani vaatetta, koska ne osoittautuivat liian pieniksi. En koe, että mikään vaate näyttäisi päälläni hyvältä.

Samalla olen pettynyt itseeni kahdesta syystä. Ensinnäkin, miksi olen vuosia sitten ollessani oikeasti aika kovassa kunnossa, ollut samanlainen itseäni kohtaan kuin nyt. Äärimmäisen vaativa, joka vaatii koko ajan lisää omalta keholta ja kunnolta, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Juuri tämä kehä on varmasti osittain vaikuttanut kunnon laskuun, koska fiilis on ollut “ihan sama, mitä teen, olen kuitenkin paska ja läski”.

Toiseksi. Kyseenalaistan omaa vointiani viimeisen parin vuoden aikana, kun painoa on tullut lisää. Olinko oikeasti niin väsynyt, että en jaksanut liikkua tarpeeksi? Vaikka vastaus on kyllä, sillä saatoin nukahtaa istuma-asentoon ja pelkkä seisominen sattui, piiska itseäni kohtaan ei ota laantuakseen. Vaikka tiedostan tämän ajatuskehän, se vain jatkuu ja jatkuu. Olen epäonnistunut.

Bonus pettymyksenä tulee kaupan päälle vielä se, että miksi tämä vaativuuden kehä vain jatkuu, miksen saa sitä lopetettua? Ensimmäisessä kohdassa olin pettynyt siihen, että en hyvässäkään kunnossa ollut tyytyväinen itseeni, mutta tyytymättömyys tulee tätä rataa jatkumaan niin kauan kuin ajatusmallit oikeasti muuttuvat. Miksi en ole onnistunut vielä tässä(kään)?

Olen tiedostanut dieettikulttuurin ongelmallisuuden ja sen, kuinka fucked up meidän kehonkuvat ovat. Harmittelen niiden lukuisten naisten puolesta, jotka painivat ulkonäköpaineiden kanssa ja turhaudun, kun hyväkuntoiset naiset valittavat ulkonäöstään. 

Silti olen itse samanlainen, I should know better than that? 

Someuupumus ja Instagramin shadowbannit – miten tehdä mielenterveysaktivismia uupumatta?

Törmäsin muutamaan keskusteluun somessa someuupumuksesta. Olen käynyt someuupumuksen läpi niin sanotusti kantapään kautta, sillä tein vielä pari vuotta sitten melko aktiivisesti sisältöä YouTubeen, mutta se alkoi ahdistaa ja päätin pistää koko kanavan säppiin ja poistaa koko kanavan sisällön. Koin jotenkin epäonnistuneeni ja nyt alan huomaamaan hieman samoja merkkejä ilmassa.

Kun aloitin tekemään mielenterveyteen liittyviä postauksia, halusin olla avoin rikkoakseni mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja häpeää. Olin valmis antamaan kasvoni somessa mielenterveyden puolestapuhujaksi, mutta viime aikoina päässä on paljon vellonut ajatus – kiinnostaako ketään? Onko tämä edes tärkeää, vai pidänkö vain minä tätä tärkeänä?

Olen tuntenut postauksista ja some-sisällöstä riittämättömyyttä; en halua tykittää raskasta asiaa päivästä toiseen, mutta on hankala tehdä väliin myöskään “höttöä”. Monet mielenterveysongelmista somessa puhuvat tuntuvat keksivän jatkuvasti uusia kulmia tuoda mielenterveyttä ilmi, eikä aina niin raskaasti. Alkoi hävettää, että pitääkö kaikkia mua ihan nolona kun huutelen tällaisia asioita julkisesti. Varsinkin kun niiden toisten seuraajamäärät kasvavat paljon nopeammin kuin omani.

Vaikka en tavoittele mitään miljoonayleisöä Instagramissa tai täällä blogissa, kyllä se silti vähän kirpaisee kun huomaat Instagramin kuuluisaksi tulleen shadowbannin iskeneen myös omiin postauksiin. Ilmeisesti olen käyttänyt postauksissani liikaa #masennus tai #mielenterveys. En tarkalleen ole opiskellut Instagramin nykyisiä algoritmikäytäntöjä, kun nekin muuttuvat jatkuvasti. 

On vaan uuvuttavaa yrittää saada sisältötulvasta omaa ääntä esille, (minulle?) tärkeän aiheen vuoksi. Varsinkin, kun itse alusta voi yhtäkkiä päättää, että no eipä näytetäkään tätä postausta kellekään, kjehkjeh. Tätä on tullut esille myös muiden mielenterveysaktivistien tileillä. Mut kiitti Instagram et sulle kelpaa noi sporttikatalogista tutut sixpack-muidut ja -jäbät.

Noh, onneksi en vielä ainakaan ole tuossa pisteessä että haluaisin poistaa kaikki some-kanavat ja vain hävitä näkyvistä. Kyllä minä tiedän, että some on kuitenkin vain pala sitä, mitä ihmiset haluavat meidän näkevän, eikä välttämättä todellisuus. Silti on hankala taistella tällaisia ajatuksia ja vaikutteita vastaan. 

Pitäisi ehkä alkaa merkkaamaan kalenteriin some-ajat, jolloin somea saa tehdä ja milloin seurata. Ja pitää ne muulloin kiinni.

Minkälaiset sometekniikat teille toimii?