"edellinen elämä", kehokuva, laihdutuskulttuuri, liikunta, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, Yleinen

Parantaako liikunta masennuksen?

Lyhyt mielipiteeni on, että ei.

Varmasti jokainen, joka on ollut masentunut tai kokenut jonkin tyyppistä ahdistusta tai alakuloisuutta, on saanut kuulla kyllästymiseen asti kehotuksia liikkua. Minun tulkintani mukaan kehotukset tuntuvat monista lähinnä ahdistavilta ja aiheuttavat vain lisää paineita liikkumisen suhteen.

Tämä aihe tuli itselläni mieleen palattuani tänä syksynä ryhmäliikuntaohjaamisen pariin. Pikku hiljaa olen löytämässä minulle tämän hetkiseen elämäntilanteeseen sopivan liikuntarytmin.

Olen voinut paremmin viimeisen muutaman viikon ajan ja liikunnalla on siihen varmasti ollut suuri vaikutus. Olen energisempi ja mieliala on pysynyt parempana pidempään. En siltikään halua tukea sitä narratiivia, että liikunta korjaisi kaiken ja parantaisi masennuksen.

Ohjaamisen pariin palaaminen oli minulle tietoinen valinta. Tiesin, että “pakotettuna” saisin paremmin liikuntarytmistä uudestaan kiinni, kuin itse asiakkaana jumppaamalla. Se johtuu siitä, että yksinkertaisesti nautin enemmän ohjaamisesta ja samalla liikkumisesta, kuin pelkästään treenaamalla itsekseni.

Tauko liikunnasta ja erityisesti ohjaamisesta on tehnyt hyvää. Katsoin juuri vuonna 2017 julkaisemani YouTube-videon, jossa kerroin ohjaavani tunteja viitenä päivänä viikossa ja suurimpana osana päivistä ohjauksia oli enemmän kuin yksi. Näiden lisäksi kerroin, että tavoitteenani oli treenata ainakin kaksi kertaa viikossa salilla tai HIIT-treenejä ohjausten lisäksi…

Tuo video muistutti minua ja avasi lisää silmiä siitä, kuinka liikkuminen oli minulle aiemmin pakonomaista. En tehnyt sitä enää terveyden vuoksi, vaan kyseessä oli pakkomielle ja halu olla entistä “paremmassa kunnossa” ulkoisesti. Soimasin itseäni, jos en jaksanut tehdä ohjausten lisäksi omia treenejä.

Tuosta ajatusmallista irtipäästäminen sekä ahdistus liikkumista kohtaan yksinkertaisesti tarvitsivat kunnon taukoa kuntosalimaailmasta. Onneksi tajusin myös lopettaa somessa sellaisten henkilöiden seuraamisen, jotka ylläpitävät epärealistista ja jopa haitallista liikuntanormia ja laihdutuskulttuuria.

Miksi sitten en halua tukea sitä hokemaa, että liikunta auttaa masennukseen, vaikka minulla se niin teki? (Fingers crossed)

Asia ei ole niin yksioikoinen. Kuten mainitsin, monille liikuntatilanne voi olla ahdistava. Olen saanut paniikkikohtauksia kesken lenkin ja kesken ohjauksen on iskenyt stressin aiheuttama migreeni, jonka seurauksena kävin oksentamassa kesken ohjauksen.

Lisäksi minä olen tämän asian suhteen etuoikeutettu; olen liikkunut ja harrastanut urheilua pienestä saakka. Se on kuulunut elämääni lähes aina ja vaikka se on myös tehnyt välillä mielelle hallaa, se on silti ollut kirjoitettuna lihasmuistiin. Minulla oli myös mahdollisuus palata ohjaamaan, mikä tarkoittaa, että minulle maksetaan liikkumisesta, eikä minun tarvitse maksaa kuntosalijäsenyyksistä.

Mitä ajatuksia teksti herätti? Onko sinua patistettu liikkumaan mielenterveysongelmien parantamisen vuoksi? Miten olet kokenut nuo kehotukset?

Olipas muuten kivaa kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Alkusyksy oli melkoista haipakkaa, mutta nyt elämä on ainakin hetken hieman rauhallisempaa.

Normaali
lääkkeet, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset

Ovatko lääkkeet hyvä apu mielenterveyshaasteisiin?

Iloitsin eräänä päivänä Instagram-stoorissani siitä, että päätimme työterveyslääkärin kanssa puolittaa toisen käyttämästäni mielialalääkkeestä. Eräs tuttavani laittoi minulle viestiä ja kysyi, että miksi lääkkeenkäytön lopettaminen on hyvä juttu? Tuo kommentti sai minut pohtimaan enemmänkin lääkkeiden käyttöä mielenterveyden ongelmien hoidossa.

Tuttavani jatkoi viestiä, jossa kertoi lopettaneensa mielialalääkkeen, mutta huomannut pian sen jälkeen ahdistuksen tulleen takaisin. Hän päätti aloittaa lääkkeet uudestaan ja olo helpottui. Osa mielenterveyshaasteiden kanssa painiskelevista joutuu ehkä syömään mielialalääkkeitä loppuelämänsä, mutta jos ne helpottavat oloa, niin onko se huono juttu?

Aloin pohtimaan itsekin, että miksi lääkkeiden vähentäminen tuntuu hyvältä? Itselläni ensimmäinen ajatus oli se, että olen askeleen lähempänä “parantumista” eli sitä, että voin pian sanoa, että en ole masentunut. Oivalsin kuitenkin sen, että vastakohta tälle ei ole se, että olisi jotenkin epäonnistunut, jos vaikka joutuisinkin aloittamaan lääkityksen uudestaan. Toisin sanoen, on hyvä, jos pystyy elämään ilman lääkkeitä, mutta ei se myöskään ole huono juttu jos niitä joutuu käyttämään helpottaakseen elämää?

Oikean lääkkeen etsiminen minulle oli todella haasteellista. Montaa eri lääkettä kokeiltiin, annosta nostettiin, sitten taas lopetettiin jos vastetta ei syntynyt. Myös vasteen arvioiminen on hankalaa, koska ilmankin lääkitystä elämässä on joskus ollut sellaisia aikoja, ettei ole ahdistanut. Johtuiko lääkkeen testijakson lievä ahdistus tai sen puute lääkkeestä vai elämästä noin muutoin? 

On siis hyvin paljon yksilöstä kiinni mikä mielialalääke antaa vastetta kellekin. Välillä se tuntuu nopan heittämiseltä, mutta kun oikea osuu kohdalle, se helpottaa elämää kummasti. Kaikille ei välttämättä löydy sitä sopivaa ollenkaan. Minulle lääkkeet mahdollistivat sen, että pystyin paremmin käsittelemään asioita terapiassa, kun ahdistus ei joka kerta vyörynyt päälle aiheuttaen paniikkikohtauksia. Ajatukset pääsivät rauhassa selkiytymään, kun ahdistus oli lievempää.

Näin minulle löydettiin oikea mielialalääkitys

Viimeisen reilun vuoden ajan olen ollut onnellisessa ja etuoikeutetussa asemassa siinä mielessä, että minulla on ollut erittäin pätevä ja suorastaan ihana työterveyslääkäri. Olen käynyt hänen vastaanotollaan reilun vuoden ajan miltei joka kuukausi. Lääkkeen vaikutusta on siis oikeasti voitu seurata ja muutoksia on voitu tehdä melko nopeastikin. 

Aiemmin tilanne oli siis se, että kävin kalliilla psykiatrilla kerran-pari vuodessa, joka määräsi lääkkeet. Tällöin lääkkeen “testijaksot” olivat paljon pidempiä eli toimimattoman lääkkeen ottaminen kesti paljon kauemmin kuin olisi tarvinnut. 

Mielialalääkkeisiin kuuluu myös joidenkin kohdalla ikäviä sivuvaikutuksia. Joskus lääkkeestä saa pelkät huonot sivuvaikutukset sen toimivuuden sijaan. Toisinaan sivuvaikutukset taas ovat hyötyjä suuremmat tai toisinpäin. Sivuvaikutukset saattavat yleensä heiketä ajanmyötä.

Minun ensimmäinen mielialalääke oli Citalopram, jonka kuuluu sitoa ahdistusta. Annosta nostettiin pikku hiljaa 10 milligrammasta aina 40 milligrammaan saakka, sillä vastetta tuosta lääkkeestä ei siihen mennessä tullut. Annoksen kasvaessa kuitenkin myös sivuvaikutukset lisääntyivät; suuri hoitoannos väsytti ja saatoin nukahtaa lyhyen työmatkan aikana bussiin. Muutenkin energia oli vähissä ja vapaa-ajan käytin lähinnä nukkumiseen. Minun kohdallani Citalopram myös nosti painoa merkittävästi ja alussa oli pahoinvointia.

Seuraavaksi kokeilimme Brintellixiä. Sen annos oli ensin 10 mg, sitten 20 mg. Siitä ei tullut vastetta ollenkaan, joten sen käyttö lopettettiin parissa kuukaudessa. Tätä ennen edellinen lääke piti pikku hiljaa tiputtaa 10 mg kerrallaan alaspäin, joten hidasta (ja kallista) oli tämäkin kokeilu.

Kaksi edellistä lääkettä oli siis määrännyt psykiatri, jota tapasin harvoin. Tämän jälkeen otin puheeksi asian oman työterveyslääkärin kanssa, joka otti homman haltuun. Brintellix lopetettiin ja tilalle otettiin Escitalopram. Epäilin aluksi tuota lääkettä, koska siinä on sama vaikuttava aina kuin Citalopramissa. Escitalopram on kuitenkin Citalopramia tehokkaampi ja tuossa lääkkeessä 20 mg annos riitti hyvin. Luulen, että pienempi annos ei aiheuttanut niin pahoja sivuvaikutuksia, kuin Citalopram. Escitalopramia aloittaessa olin masennukseni vaikeimmassa vaiheessa.

Escitalopramin kaveriksi testasimme Voxraa, koska väsymys oli edelleen vahvasti läsnä. Aloitimme 150 mg annoksella. Voxran aloittamisen aikana olin sairauslomalla uupumuksen vuoksi ja lääkkeen aloittaminen juuri tuolloin oli myös taktinen valinta, koska lääkkeistä voi tulla sivuoireita. Sain sairausloman aikana yhden paniikkikohtauksen, mikä todennäköisesti johtui lääkkeestä. Voxralla on aktivoiva vaikutus, joten se saattoi hetkellisesti ylivirittää aivot, mikä johti paniikkikohtaukseen.

Voxran pienempi annos toimi ja koin lääkkeen nostavan minut syvimmästä masennuksen kuopasta. Testijakson jälkeen pienen annoksen teho hieman hiipui, joten otimme käyttöön tupla-annoksen, 300 mg, mikä on myös tuon lääkkeen maksimiannos. Siitä lähtien vointi onkin ollut nousujohteista.

Tällä hetkellä olen lääkkeiden suhteen sellaisessa tilanteessa, että Escitalopram on lopetettu ja olen pärjännyt hyvin. Huomasin kevään aikana, että ahdistus liittyi todella voimakkaasti PMS-oireisiin ja sen vuoksi päätimme lääkärin kanssa, että otan käyttöön Slinda -nimisen keltarauhashormoonivalmisteen. Slinda estää ovulaation ja näyttääkin lupaavalta, että PMS:n tai PMDD:n pahimmat oireet ovat lieventyneet. PMDD:stä kirjoitan vielä myöhemmin lisää! 

Haluan tähän loppuun huomauttaa, että vaikka kerronkin lääkkeistä, joita käytän tai olen käyttänyt, nämä eivät missään tapauksessa ole suosituksia. Kuten edellä mainitsinkin, mielialalääkkeet toimivat hyvin yksilöllisesti ja niiden aloittamisesta ja lopettamisesta täytyy aina keskustella lääkärin kanssa.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on ollut mielialalääkkeistä? 

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, jalkavamma, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, sairausloma

Yö (ja vähän enemmänkin) vuodeosastolla

Niinkuin monet mua Instagramissa seuraavat tietää, loukkasin jalkani pahasti ollessani koiran kanssa lenkillä lauantaina. Jouduin sairaalaan ja eilen jalka leikattiin eli edessä on pitkä kuntoutusjakso. Tämä postaus käsittelee sitä kaikkea tunneskaalaa, mitä olen parin viime päivän aikana kokenut ja miten olen asiaa käsitellyt.

Lauantai alkoi ihan normaalina päivänä; aloitin työt etänä kotona klo 10 ja ihmeteltiin sankkaa räntäsadetta ulkona. Päivän aikana sää parani ja aurinko paistoi. Työpäivän päätteeksi päätin lähteä viemään Varpua koirapuistoon, kun oli pari tuntia jo kinunnut huomiota ja tekemistä.

Koirapuiston jälkeen mietin, että olisi kiva vielä lenkkeillä tovi. Olinhan reilut kahdeksan tuntia vain istunut kotitoimistolla. Päätin mennä uusia reittejä Alppilaan päin. Kipusimme Linnamäen vieressä oleville kalliolle ihastelemaan auringonlaskua. Jatkoimme matkaa Leninin puistoon, jonka ohi olin mennyt aiemmin vain kerran pimeällä. Puisto vaikutti kivalta ja mietin, että sinne pitää mennä joskus kesäpäivänä hengailemaan.

Oli jotenkin rauhallinen olo niin mielessä kuin kehossa. Olin iloinen siitä, että mieliala on pysynyt vakaana useamman viikon. Mietin kesää ja sitä, että kaikkea kivaa on edessä.

Leninin puistossa menee pieniä kivistä rakennettuja polkuja. Siellä on myös kallioita, joiden päällä hengaili ihmisiä. Mietin, että pitää olla varovainen, koska kalliot ovat varmaan liukkaat aamuisen räntänäytelmän jälkeen.

Pari askelta kalliolla ja tunnen jalan luisuvan alta. Ehdin jopa ajatella, että olipa noloa pyllähtää tähän näin. 

Olisipa kaatuminen jäänyt vain pyllähtämiseksi. Kallion päällä oli sammalta ja oikea jalka tökkäsi luisuessa siihen. Muu kroppa ei pysähtynyt vaan luisuin ikään kuin koko painolla nilkan päälle ja näin, kun nilkka vääntyi ihan mullin mallin.

Mistä apua?

Sattui ihan helkatisti. Ensimmäisenä katsoin kuitenkin, että Varpun hihna oli pysynyt edelleen kädessä. Varpu oli ihmeissään ja taisi aistia, että nyt kävi jotain. 

Olin jotenkin shokissa/paniikissa tai jotain. Näin ihmisiä ympärilläni ja tiesin tarvitsevani apua päästäkseni ylös. Ääntä ei kuitenkaan lähtenyt kovin lujaa. Alan kaivaa puhelinta esille ja soitan hätäisen puhelun Waltterille, joka ei saa mitään selvää mitä sanon.

Oon loukannut vasemman nilkan kolme kertaa, mutta paljon lievemmin. Tunsin heti, että tällä kertaa tuli muuten vielä isompi tälli. Tuntui, että koko nilkka ja jalkaterä ovat irti säärestä. 

Kohta jostain putkahti pari ihmistä ja lopetan puhelun Waltterin kanssa, jotta pääsen liikkumaan läheiselle penkille. Yritän samalla rauhoitella Varpua, jolla oli joku suojelumoodi päällä, koska murisi meitä lähestyviä ihmisiä. Lopulta minut sai ylös tuntematon mies, joka talutti minut puiston penkille. Paikalla on myös nainen, joka pitää Varpua sillä aikaa. 

En pysty laskemaan painoa jalalle ollenkaan ja koukistaessa sattuu ja tuntuu, että koko jalkaterä hyllyy ilmassa.

Penkille päästessäni rauhoitun vähän ja alan selvittää omia vakuutuskuvioita. Minne edes voin mennä lääkäriin? En ollut ikinä käyttänyt julkista terveydenhuoltoa Helsingissä. Soitin johonkin päivystyksen neuvontanumeroon, josta ei vastattu. Selasin vakuutuksia ja yritin selvittää, missä lääkäriasemalla voin käydä tapaturmavakuutuksen piikkiin.

Vakuutussovelluksen kautta sain puolen tunnin jonotuksen jälkeen varattua ajan Munkkivuoren Pihlajalinnaan. Waltteri ajoi autolla Leninin puistoon ja talutti mut kyytiin. Vietiin Varpu kotiin ja Waltteri haki mulle lompakon ja pakasteesta vihannespussin, kun muuta kylmäpussia ei löytynyt.

Autossa mietin ensimmäisenä, miten käytännön asiat järjestetään: täytyy kysyä siskolta ja kavereilta Varpun lenkitykseen, pitääköhän jäädä sairauslomalle vai teenkö etänä hetken… Waltteri rauhoitteli ja sanoi, että katsotaan ensin miten käy.

Pihlajalinnassa pääsen miltei heti lääkärin vastaanotolle. Nilkka on turvonnut sen näköiseksi, kuin sinne olisi työnnetty kaksi tennispalloa. Naureskelen vähän näylle ja sille, että pitipä taas vähän kompuroida.

Lääkäri passitti suoraan röntgeniin ja sinnekin päästiin heti. Lääkäri avasi röntgenkuvat koneen ruudulle. Jopa minä, joka ei lääketieteestä tai fysiologiasta hirveästi tiedä, näki että nyt kyllä näyttää siltä et on vähän enemmänkin menny paikkoja rikki.

“Tämä on leikkausta vaativa trauma”, lääkäri sanoo. Hymy kasvomaskin alla alkaa hyytymään ja meinaan kysyä, että oliko se vitsi. 

Ei se voi olla, ei lääkärit voi vitsailla, eikä ollut enää edes aprillipäivä. Ei hitto.

Pihlajalinnasta sain lähetteen Töölön tapaturma-asemalle, johon ajettiin seuraavaksi. Lääkäri uumoili, että saattaisin päästä leikattavaksi jo samana iltana tai muutaman päivän sisään. 

Päivystyksessä sänkypaikka numero 7

Waltteri haki mulle sisältä pyörätuolin, jolla kärräsi mut ilmoittautumiseen. Juuri samaan aikaan paikalle oli tullut kolme ambulanssia, joten jouduin odottamaan. 

Ilmoittautumisen yhteydessä Waltterille sanottiin, että koronatilanteen vuoksi paikalla ei saa olla saattajaa, vaan hänen pitäisi lähteä. Emme siinä vaiheessa vielä tienneet, pitääkö jäädä sairaalaan vai ei tai kuinka kauan päivystyksessä menisi. Mulla ei myöskään ollut lompakon lisäksi juuri muuta tavaraa mukana.

Päivystyksessä sain sänkypaikan käytävältä. Porukkaa tuli ja meni. Yksi hoitaja auttoi mua ottamaan kaikki omat vaatteet pois päältä, jotka vaihdettiin takaa avoimeen leikkauspaitaan ja löysiin, melkein polvimittaisiin boksereihin. 

Sama hoitaja laittoi mulle kanyylin ja tipan. “Äh tämä olikin tämmönen asentotippa, vähän vaikeempi” oli lause, jonka kuulin useamman kerran vuorokauden aikana. Tippaa ei kuitenkaan vaihdettu, enkä vieläkään tiedä mikä on asentotippa.

Hoitaja mainitsee myös, että lauantai on ollut kiireinen. “Pari aiempaa päivää oli niinku huopatossutehtaalla. Nyt sitten ihmiset päättivät tulla kerralla”.

Jään sänkyyn odottelemaan, enkä oikein tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin ajan kuluttua ehkä lääkäri tai ortopedi, hoitajia tai ainakin neljä ihmistä kerääntyi mun ympärille. Yksi heistä kertoo, että nilkka on vääntynyt huonoon asentoon ja pitäisi ennen kipsaamista vääntää paikoilleen. 

“Se varmaan sattuu ihan hitosti”, kysyn.

“Eiku saat suoraan suoneen tällasta huumetta. 20 minuutin pikakännit eikä tuu ees krapulaa”, lääkäri vitsailee. 

Kiva. Sitten odotellaan, että lääke vaikuttaa. En itse tunne olossa muutoksia, mutta kuulemma silmistä näki, että lääke vaikuttaa. Sitten alkoi vääntö, eikä se kyllä onneksi sattunutkaan. Kipsi laitetaan paikoilleen, ihmiset häviävät ympäriltä ja laittavat minut sänkyineen takaisin käytävän seinää vasten. Nestetipan viereen on ilmestynyt toinen pullo, ilmeisesti kipulääkettä suoraan suoneen.

Kipsaamisen jälkeen hoitajia kävi kysymässä: “Liikkuuko varpaat, onko tunto tallella?”. En halua tietää, mitä se olisi tarkoittanut jos olisin vastannut ei.

Joku muistaakseni huikkasi, että otetaan uudet röntgenkuvat. Taas oli ruuhkaa ja jouduin odottamaan sinne pääsyä. 

Oli jännää olla kärrättävänä eka kertaa elämässä sairaalan sängyssä ympäri päivystyksen käytäviä. Melkein kuin jenkkisairaalasarjoissa, paitsi että tilat on aika pienet Hollywoodiin verrattuna. Käytävällä istuu ihmisiä, jotka pitelevät kylmäpussia poskessa, toinen ranteessa ja kolmas pidättelee nenäverenvuotoa.

Röntgenin jälkeen pääsen takaisin tuttuun paikkaan odottamaan. Sängyn paikka oli numero 7.

Jonkin ajan päästä saan kuulla, että minut siirretään osastolle kymmenen ja, että leikkaus olisi luvassa seuraavana aamuna. Joku tyyppi kerää mun arvotavarat eli lompakon ja kellon suljettavaan pussiin ja riisumani vaatteet muovipussiin. “Ne odottaa sua sitten siellä osastolla”.

Tässä vaiheessa soitan työpaikan saikkuluuriin. 

“Moi, tota mä teloin mun jalan lenkillä ja oon sairaalassa. Se joudutaan leikkaamaan, enkä tiedä kuinka myöhään mulla menee. Mut olisin muutenkin tehnyt päivän etänä, niin luulisin että onnistuu huomennakin”. Miksi pitääkin olla niin jääräpää ja yrittää vakuutella olevansa työkykyinen vaikka on just katkaissut kaks luuta jalasta.

Onneksi puhelimen toisessa päässä oli joku järkevämpi ja sanoi, että olehan vaan saikulla. 

Sitten taas kärrätään ja samalla yksi hoitaja vaihtaa juosten tippaa kanyyliin.

Yö osastolla numero 10

Uudet hoitajat ottavat minut vastaan osastolla kymmenen. Minut siirretään toiseen sänkyyn. On jo pimeä ja hoitajat kyselee lie kuinka monennenko kerran allergiat ja lääkitykset. 

Hätäpäissäni menin sanomaan, että olin allerginen sitrushedelmille, vaikka en edes ole. Olen allerginen päärynälle ja omenalle. Lääkkeet sentään osasin kertoa oikein, vaikka meinasin automaatiolla siihenkin vastata, että ei ole mitään.

Osastolla kymmenen, minulle osoitetussa huoneessa on yksi potilas. Hoitaja värkkää kanyyliä. “Aa tämä olikin tämä asentotippa…”

Kun hoitaja saa hommat hoidettua, jään yksin pimeään huoneeseen. Tulee itku.

Harmittaa, että jalka meni. Kuntoutuksessa menee kauan. Ahdistaa, etten saa yhtään nukuttua, koska kipu, uusi paikka, sairaalan möly, ovenraosta pilkottavat valot ja äänekäs ilmastointi. Puhelimestakin loppuu akku.

Toisaalta, ei harmita niin paljon kuin viimeksi, koska silloin ohjasin vielä jumppia ja sieltä piti olla pitkään pois. Nyt ei paljon voi liikkua muutenkaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa väsynyt, yksin ja varmaan aika kipulääkkeissä. Mulla ei ole mitään tavaroita mukana, olen syönyt viimeksi lounaan alkuiltapäivästä ja juodakaan ei oikein saa, koska leikkaus oli tiedossa aamulla.

Oli yritettävä päästää irti myös minä-pärjään-kyllä-tilanteessa-kuin-tilanteessa-en-halua-olla-vaivaksi-kenellekään -mentaliteetista. Oli meinaa pissihätä, mutta kun hoitaja oli just saanut mut siihen paikoilleen. Saakohan sairaalasta hammasharjan? Tirautan pari kyyneltä lisää ja rohkenen painamaan hoitajan kutsu -nappia. Pyydän myös lisää kipulääkettä.

Mielessäni käy myös ajatus, joka on hyvin tuttu masennus- ja burnoutajoilta. Ehkä olen ansainnut tämän tapaturman? Meni mielialan kanssa hyvin muutama viikko, joten jotain oli tapahduttava. Tuntui oudolta, että se tapahtui juuri nyt, kun olin vielä miettinyt pitkään menenkö koirapuiston jälkeen lenkille vai en. Ilmassa oli ollut rauhallinen kevään tunnelma.

Oli ilo huomata, että tuo ajatusketju katkesi tuohon kertaan. Vielä vuosi-pari sitten olisin jatkanut tuolta ajatuskelaa paniikkikohtaukseen asti.

Olin yllättynyt tuosta yöllisestä tunnepurkauksesta, mutta kun kelaa näitä tapahtumia, niin onko ihmekään. En tiedä mitä tapahtuu ja mua kärrätään paikasta toiseen. En tiedä, oliko tästä postauksesta iloa kenellekään, mutta oli kiva käsitellä tää tälleen kirjoittamalla.

Leikkaus oli siis tänään ja se meni hyvin. Mun Instagramin highlighteista löytyy tarinaa leikkauksen etenemisestä.

Onko sulla kokemuksia päivystyksestä ja sairaalaan jäämisestä?

Kiitos teille tuntemattomille avunantajille Leninin puistossa. ❤

Normaali
"edellinen elämä", ahdistus, burnout, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, vääristyneet ajatusmallit

Kaksi vuotta sitten romahdin valmistujaispäivästä – näin yhdestä elämän kohokohdasta tuli painajaista

Instagram muistutteli eilen, että yliopistosta valmistumisestani oli kulunut tasan kaksi vuotta. Olin julkaissut paikalta yhden väkisin väännetyn IG-stoorin. Näin jälkikäteen tuosta stoorista huokuu epävarmuus, eikä se ole kovin aito. Suorastaan jopa apaattinen ilmoitus valmistumisesta. Vain muutama tunti tuon IG-stoorin jälkeen koin mieleenpainuvimman romahduspisteeni.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen kokonainen vuosi täysipäiväisenä yrittäjänä. Päädyin yrittäjäksi osittain “pakon” sanelemana, sillä määräaikainen työsuhde päättyi, mutta työpaikalta ilmoitettiin, että voisivat silti ostaa palveluitani. Olin tehnyt paljon valo- ja videokuvausta, joten minulla oli kuitenkin selkeä tuote, jota lähteä myymään. Silti koin epäonnistuneeni, kun työsopimusta ei jatkettu, vaikka sillä ei ollut tekemistä ammattitaitoni kanssa.

Olin kuitenkin jo valmiiksi väsynyt, loppu ja epävarma ja itsetunto työnhakuun oli nollassa. Päätin hypätä yksinyrittäjän saappaisiin, vaikka se pelotti. Olin siitä haaveillut, mutta en ehkä tuossa vaiheessa elämää, kun koulukin oli vielä kesken. 

Myös gradun suhteen olin ihan hirvittävän epävarma. Jokainen seminaari ahdisti ja tuntui, ettei oman työn kanssa etene minnekään. Minulla oli myös huonoja kokemuksia kandiseminaarista, sillä purskahdin minun työn opponoinnin kesken itkuun, koska lunta tuli tupaan ja paljon.

Tämänkin kuvan ja hymyn taakse sisältyy aika paljon asioita, joita ei päälle päin arvaisi.

Kuten moni tietääkin, ajauduin jo ensimmäisenä yrittäjävuotenani burnoutiin. Viikot tein töitä, viikonloppuisin gradua. Ei vapaapäiviä. Pitkät päivät ilman vapaata ovat sinäänsä lyhyinä pätkinä ihan ok, mutta epävarmuus ja olematon itseluottamus raastavat mieltä paljon enemmän kuin itse työn määrä. 

Pää oli täynnä katastrofiajatuksia, jotka jankuttivat etten pärjää ja olen huono. Yritin helpottaa näitä ajatuksia tekemällä lisää työtä ja suorittamalla lisää. Tämä toimintatapa vei vointiani vain entistäkin huonommaksi. Pian alkoivat myös fyysiset väsymysoireet, voimakkaat paniikkikohtaukset ja epänormaali hajamielisyys.

Koko vuoden väsymys kulminoitui tuohon valmistujaispäivään. Istuin yliopiston suurimmassa luentosalissa ahdistuneena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ansaitse valmistua. Pidätin itkua eturivissä.

Vanhempani olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja menin heidän kanssaan kotikotiin viettämään joulua tilaisuuden jälkeen.

Illalla keittiönpöydän ääressä iski valtava tunteiden purkaus. Itkin hysteerisesti, ja ensimmäistä kertaa sanoin ja myönsin “En jaksa enää”.

Tuosta lähti liikkeelle pitkä ja kivinen tie kohti eheämpää elämää ja oman mielen sopukoita. Vielä kaksi vuotta myöhemminkin matka jatkuu edelleen. Välillä taistelen edelleen tismalleen samanlaisten ajatusten kanssa kuin tuolloin kaksi vuotta sitten. Paljon edistystäkin on tapahtunut, mutta tie ei ole ollut lineaarinen eteenpäin.

Normaali
ahdistus, kehokuva, lääkkeet, masennus, paniikkikohtaukset, syyllisyyden tunne, vääristyneet ajatusmallit, Yleinen

Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?

Normaali
ahdistus, burnout, koulukiusaaminen, masennus, mielenterveys, paniikkikohtaukset, seksuaalinen hyväksikäyttö, terapia, vääristyneet ajatusmallit

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Normaali