Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Nyt menee oikeastaan aika hyvin – pieni erävoitto masennusta vastaan

Edelliset blogipostaukseni ovat surua ja ahdistusta täynnä, mutta (ehkä yllättävää kyllä) tämä postaus ei sitä ole. Kerroin muutama viikko sitten olleeni sairauslomalla kaksi viikkoa, jonka aikana lääkitystäni muutettiin jälleen. Tähän asti olen ollut melko skeptinen mielialalääkkeiden suhteen, mutta tällä kertaa arpa taisi osua kohdalle.

Energiataso on noussut kohisemalla ylöspäin. Omaan väsymykseen on toki eniten vaikuttanut masennus, mutta myös alhainen ferritiiniarvo, eli varastorauta. Olen nyt ottanut päivittäin rautalisää miltei vuoden päivät ja se on saanut rauta-arvoni nousemaan. 

Nyt viimeisen käänteen tekevä muutos oli aloittaa Voxra-lääkitys. Aloitin 150 mg annoksella, joka vielä tuplattiin noin viikko sitten 300 mg:aan. Lopetin aiemman Brintellix-lääkityksen ja Voxran rinnalle aloitettiin vielä 5 mg Escitalopram. Voi olla että tuosta viimeisimmästä luovutaan jo melko pian, koska ahdistuneisuus on myös miltei kadonnut.

Mielialalääkkeistä on paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Joillekin ainakin osa lääkkeistä voi aiheuttaa riippuvuutta, mikä voi koitua vuosien mittaisiksi vaivaksi. Lääkkeet eivät koskaan ole mielenterveyden ainoa hoitokeino, enkä suostuisi ottamaan pelkkiä lääkkeitä ilman terapiahoitoa. 

Kuten minunkin postauksista on voinut lukea, parin vuoden aikana ollaan kokeiltu monia lääkkeitä, joista osa on toiminut paremmin kuin toiset, osalla on ollut enemmän sivuvaikutuksia kuin toisilla. Mielialalääkkeet toimivat myös hyvin yksilöllisesti, mikä on sinällään harmi, että oikeaa lääkityskomboa voi joutua etsimään pitkäänkin. Rahaa kuluu ja kaapissa lojuu vajaita lääkepurkkeja ja -liuskoja. Uuden mielialalääkkeen aloittaminen tuntuukin välillä arpapeliltä, jossa toivotaan osuvan oikeaan.

Voxran kohdallakaan en täysin välttynyt sivuvaikutuksilta ja niitä varten oikeastaan sairausloma olikin osittain määrätty. Ensimmäisellä viikolla kärsin melko pahoista mielialavaihteluista, mutta ne menivät onneksi ohi melko nopeasti. 

Elämänlaatuni on muutaman viikon aikana kohonnut valtavasti. Vuosi sitten raudanpuutteen, uupumuksen ja masennuksen vuoksi olin niin väsynyt, että nukahtelin työmatkabussiin, töistä tullessa oli pakko ottaa useamman tunnin päikkärit ja silti piti nukkua 10 tunnin yöunet. Epäilen erityisesti raudanpuutteen vaikuttaneen siihen, että olo oli myös fyysisesti heikko. Pienikin kävely tai ylämäki saattoi nostaa sykkeen korkeaksi ja työpäivän jälkeen kaupassa saattoi alkaa pyörryttää ja sattumaan.

Nyt pärjään jo melko normaaleilla 8-9 tunnin yöunilla ja vaikka en edelleenkään pidä aamuherätyksistä, ei sängystä nouseminen ole enää täyttä tuskaa. Vielä keväälläkin minusta saattoi koko päivä tuntua väsyneeltä, enkä ikinä ollut virkeä edes iltapäivään mennessä. Nyt tilanne on toinen, sillä olo ei ole enää kuin haudasta nousseella kun sängystä on päässyt ylös. 

Pitkästä aikaa olen myös jaksanut nähdä kavereita ja tehdä asioita enemmän. Työtkin sujuvat huomattavasti paremmin ja stressittömästi. 

Vaikka suurimmaksi osaksi olenkin pystynyt nauttimaan tästä uudesta, energisemmästä olosta, takaraivossa piilee silti pieni pelko; tämä kaikki voidaan ottaa minulta pois, kuin matto vedettäisiin jalkojen alta.

Nautin silti tästä erävoitosta masennusta vastaan.

Suurehkoja elämänmuutoksia – jäin sairauslomalle ja lopetin ryhmäliikuntaohjaamisen

Olen onnekas, kun minulla on vihdoin hyvä työterveyslääkäri. Se ei ole itsestäänselvyys, kuten Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi -postauksesta pystyi päättelemään. Olen käynyt työterveyslääkärin vastaanotolla kevään aikana muutaman kerran. On helpottavaa, kun on vihdoin joku, joka pysyy hieman kärryillä mun terveydentilasta, eikä tarvitse joka kerta selittää koko elämäntarinaa uudelle lääkärille uudestaan.

Olimme pohtineet parina viime tapaamisellani sairausloman vaihtoehtoa. Vaikka tykkään työstäni, ei energiaa ole jäänyt juurikaan mihinkään muuhun työn lisäksi. Oli siis aika luottaa ammattilaiseen, joka kannusti sairauslomaan ja kertoi, ettei todellakaan kirjoita sairauslomia potilailleen turhaan. En itse osannut tehdä päätöstä asian suhteen, koska liian moni asia pelotti. Tai no, pelottaa edelleen. Nyt parin viikon sairauslomasta on takana viisi päivää.

Olen siis tällä hetkellä töissä määräaikaisella työsopimuksella. Yksi syy sille, miksi en ole itse halunnut tehdä päätöstä jäädä sairauslomalle, on se, että pelottaa voiko pitkähkö sairausloma vaikuttaa työsopimuksen jatkoon. Virallisesti tietenkään tällainen ei saisi vaikuttaa, mutta jokaisella meistä on varmasti kokemusta epävarmasta työelämästä. 

Toisaalta tämä pelko on ristiriitainen, koska en varmasti kokisi pelkoa samalla tavalla jos olisin sairauslomalla vaikkapa selkäongelmien tai koronan takia. Kaksi viikkoa saattaa sairausloman aikana ja sitä ennen tuntua pitkältä ajalta, mutta kokonaiskuvassa se ei (toivottavasti) ole maailmaa kaatava. 

Syyt sairausloman takana

Toki sairausloma ei aina ole masennukseen paras mahdollinen hoitokeino. Sen vuoksi sairausloma on vain pari viikkoa, eikä montaa kuukautta. Monta kuukautta kotona tekemättä mitään voi sairastuttaa vain enemmän. Yhtenä painavana tekijänä tilanteessani on toki burnout-tausta sekä se fakta, ettei minulla ole ollut virallista lomaa sitten yläasteen.

Osittain sairausloman ajankohta liittyy lääkkeen vaihtoon. Edellisestä lääkkeestäni (Brintellix 20mg) ei tuntunut olevan vaikutusta suuntaan eikä toiseen, joten olen jälleen vaihtamassa lääkettä. Tällä kertaa Voxraan 150 mg annostuksella. Voxralla pitäisi olla aktivoiva vaikutus ja olisi mahtavaa saada viimeinkin tämä ainainen väsymys nitistettyä.

Sairausloma itsessään on aiheuttanut muitakin ristiriitaisia tunteita. Lääkäri kehotti tekemään kivoja asioita, liikkumaan rennosti ja tapaamaan energiaa tuovia ihmisiä. Samalla käyn sisäistä taistelua siitä, ansaitsenko pitää “lomaa”. Useaan otteeseen olen myös yllättänyt itseni oudosta ahdistavasta tilasta, joka ei anna mielen rauhoittua, vaan koko ajan pitäisi tehdä jotain “hyödyllistä”. Yksi ajattelutavoistani, joka on myös ajanut itseni burnoutiin.

Miksi päätin lopettaa työn ryhmäliikuntaohjaanana?

Tein viime viikolla myös raskaan päätöksen luopua kokonaan ryhmäliikuntaohjaajan työstä. Se on ollut osana elämääni jo miltei vuosikymmenen, mutta nyt viimein oli nostettava punainen lippu ilmaan ja myöntää, ettei vuorotyön lisäksi energiaa (ainakaan toistaiseksi) riitä toiseen työhön, joka sitoo joka viikko samaan aikaan.

Koko kevään ohjaukset ovat tuntuneet ahdistavilta. Kyllästyin ainaiseen ahdistuksen tunteeseen, vaikka tunnit olisivatkin menneet hyvin ja tunnin jälkeen fiilis olisi hyvä. Ahdistus ennen tunteja pilasi koko kokemuksen, koska se palasi joka viikko. Jumppa-ahdistus on aiheuttanut myös fyysisiä oireita, kuten migreeniä, jonka vuoksi olen jo melkein parin vuoden ajan joutunut perumaan ohjauksia melko viime tingassa. Sijaisten etsiminen ja muu aikataulusäätö kävi liian raskaaksi.

Harmittaa. Syyllisyyden tunne on kaivautunut jälleen esiin.

Ärsyttää, että ohjaamisesta jää nyt tällainen negatiivinen tunnelma. Suurimmaksi osaksi näiden vuosien ajan ohjaaminen on kuitenkin ollut hauskaa ja antoisaa. Nyt niistä jää kuitenkin paha maku suuhun. Harmittaa myös, että en ole pystynyt päästämään irti miellyttäjäminästä, vaan suostunut esimerkiksi ohjaaman tunteja, joita en oikeasti edes haluaisi ohjata.

Ainahan voin palata ohjaajan työhön, mutta kynnys sille ainakin tämän hetkisten fiilisten suhteen tulee olemaan vaikeaa.

Oletko sinä jäänyt sairauslomalle jonkun mielenterveydellisen syyn vuoksi? Kuulostaako pohdintani sairaulomasta tutulta? Kommentoi!

Kotona on nyt toinenkin toipilas, mutta onneksi tuemme toisia. ❤ Varpun Instagram: instagram.com/rescuedoggovarpu