Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?

Kun asenne ei ratkaise kaikkea – tämän takia toksinen positiivisuus ei ole hyvä juttu

Tuleeko sullakin korvista ulos jatkuvat tsemppilauseet, kuten

  • Asenne ratkaisee!
  • Posin kautta eteenpäin!
  • You can do it!!
  • Kyllä se siitä!

…mulla ainakin.

Olen itsekin joskus yrittänyt elää elämää, jossa yritän väkisin täyttää mieleni positiivisista ajatuksista. Tsemppilauseet voivat auttaa yli tiukasta tilanteesta, mutta pidemmän päälle puhutaan toksisesta positiivisuudesta.

Toksinen positiivisuus tarkoittaa sitä, että kaikki negatiiviset tunteet tukahdutetaan positiivisuudella. Ihminen ei ilmaise muita kuin positiivisia tunteitaan ja voi myös vältellä ja mitätöidä muiden tunteita.

Opin kantapään kautta mitä tapahtuu, kun negatiivisten ajatusten ja tunteiden käsittelyä lykkää jatkuvasti eteenpäin: pikkuhiljaa positiivisuuden seinä murtuu ja samalla ihminen sen mukana.

Toksista positiivisuutta viljellään valtavasti sosiaalisessa mediassa. Onnistumiset ja muut hyvät asiat saavat paljon huomiota ja harva näyttää todellisia tunteitaan tai muita elämän kääntöpuolia.

Erityisen huolestuttavaa on mun mielestä se, kuinka paljon työelämässä tai niihin liittyvillä sosiaalisen median tileillä näitä korulauseita viljellään. Burnout-kokemuksista tehdään sankaritarinoita, joista pääsee yli noin vaan, kunhan vähän lepää niin kyllä se siitä. Sitten sama ralli päälle vaan. ”Jaksaa, jaksaa!” kertoo siitä, että painetaan jo ehkä liian kovaa, mutta asialle ei aiota työpaikalla mitään tehdä.

Ennen pitkää nämä tsemppilauseet voivat lamauttaa ja aiheuttaa huonommuuden tunnetta. ”Tunnin treeni on vain 4% sun päivästä – jokaisella on aikaa treenata” kuuluu monen personal trainerin suusta. ”Mieti, et sulla on saman verran tunteja päivässä kuin Beyoncella” kuuluu startup-yrittäjän instastoorissa. Ihmisillä on niin erilaisia elämäntilanteita, että ne päivän prosentit kuluvat helposti moneen muuhun. Veikkaanpa myös, että Beyoncella elämä on joltain osin helpompaa kuin tavallisella tallaajalla.

Monet masentuneet ja muista mielenterveysongelmista kärsivät kohtaavat ulkopuolelta näitä tsemppilauseita jatkuvasti. Niiden sanoja ei varmasti tarkoita pahaa, mutta masennusta ei valitettavasti voiteta pelkällä positiivisella ajattelulla ja asenteella tai muilla korulauseilla. Jatkuva positiivisuus on myös kuluttavaa.

Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja niiden pitää saada näkyä ulos. Koko ajan ei tarvitse olla Positive vibes only. Ennemminkin All feelings allowed.

Mitä fiiliksiä toksinen positiivisuus sussa herättää?

Someuupumus ja Instagramin shadowbannit – miten tehdä mielenterveysaktivismia uupumatta?

Törmäsin muutamaan keskusteluun somessa someuupumuksesta. Olen käynyt someuupumuksen läpi niin sanotusti kantapään kautta, sillä tein vielä pari vuotta sitten melko aktiivisesti sisältöä YouTubeen, mutta se alkoi ahdistaa ja päätin pistää koko kanavan säppiin ja poistaa koko kanavan sisällön. Koin jotenkin epäonnistuneeni ja nyt alan huomaamaan hieman samoja merkkejä ilmassa.

Kun aloitin tekemään mielenterveyteen liittyviä postauksia, halusin olla avoin rikkoakseni mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja häpeää. Olin valmis antamaan kasvoni somessa mielenterveyden puolestapuhujaksi, mutta viime aikoina päässä on paljon vellonut ajatus – kiinnostaako ketään? Onko tämä edes tärkeää, vai pidänkö vain minä tätä tärkeänä?

Olen tuntenut postauksista ja some-sisällöstä riittämättömyyttä; en halua tykittää raskasta asiaa päivästä toiseen, mutta on hankala tehdä väliin myöskään “höttöä”. Monet mielenterveysongelmista somessa puhuvat tuntuvat keksivän jatkuvasti uusia kulmia tuoda mielenterveyttä ilmi, eikä aina niin raskaasti. Alkoi hävettää, että pitääkö kaikkia mua ihan nolona kun huutelen tällaisia asioita julkisesti. Varsinkin kun niiden toisten seuraajamäärät kasvavat paljon nopeammin kuin omani.

Vaikka en tavoittele mitään miljoonayleisöä Instagramissa tai täällä blogissa, kyllä se silti vähän kirpaisee kun huomaat Instagramin kuuluisaksi tulleen shadowbannin iskeneen myös omiin postauksiin. Ilmeisesti olen käyttänyt postauksissani liikaa #masennus tai #mielenterveys. En tarkalleen ole opiskellut Instagramin nykyisiä algoritmikäytäntöjä, kun nekin muuttuvat jatkuvasti. 

On vaan uuvuttavaa yrittää saada sisältötulvasta omaa ääntä esille, (minulle?) tärkeän aiheen vuoksi. Varsinkin, kun itse alusta voi yhtäkkiä päättää, että no eipä näytetäkään tätä postausta kellekään, kjehkjeh. Tätä on tullut esille myös muiden mielenterveysaktivistien tileillä. Mut kiitti Instagram et sulle kelpaa noi sporttikatalogista tutut sixpack-muidut ja -jäbät.

Noh, onneksi en vielä ainakaan ole tuossa pisteessä että haluaisin poistaa kaikki some-kanavat ja vain hävitä näkyvistä. Kyllä minä tiedän, että some on kuitenkin vain pala sitä, mitä ihmiset haluavat meidän näkevän, eikä välttämättä todellisuus. Silti on hankala taistella tällaisia ajatuksia ja vaikutteita vastaan. 

Pitäisi ehkä alkaa merkkaamaan kalenteriin some-ajat, jolloin somea saa tehdä ja milloin seurata. Ja pitää ne muulloin kiinni.

Minkälaiset sometekniikat teille toimii?