Suurehkoja elämänmuutoksia – jäin sairauslomalle ja lopetin ryhmäliikuntaohjaamisen

Olen onnekas, kun minulla on vihdoin hyvä työterveyslääkäri. Se ei ole itsestäänselvyys, kuten Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi -postauksesta pystyi päättelemään. Olen käynyt työterveyslääkärin vastaanotolla kevään aikana muutaman kerran. On helpottavaa, kun on vihdoin joku, joka pysyy hieman kärryillä mun terveydentilasta, eikä tarvitse joka kerta selittää koko elämäntarinaa uudelle lääkärille uudestaan.

Olimme pohtineet parina viime tapaamisellani sairausloman vaihtoehtoa. Vaikka tykkään työstäni, ei energiaa ole jäänyt juurikaan mihinkään muuhun työn lisäksi. Oli siis aika luottaa ammattilaiseen, joka kannusti sairauslomaan ja kertoi, ettei todellakaan kirjoita sairauslomia potilailleen turhaan. En itse osannut tehdä päätöstä asian suhteen, koska liian moni asia pelotti. Tai no, pelottaa edelleen. Nyt parin viikon sairauslomasta on takana viisi päivää.

Olen siis tällä hetkellä töissä määräaikaisella työsopimuksella. Yksi syy sille, miksi en ole itse halunnut tehdä päätöstä jäädä sairauslomalle, on se, että pelottaa voiko pitkähkö sairausloma vaikuttaa työsopimuksen jatkoon. Virallisesti tietenkään tällainen ei saisi vaikuttaa, mutta jokaisella meistä on varmasti kokemusta epävarmasta työelämästä. 

Toisaalta tämä pelko on ristiriitainen, koska en varmasti kokisi pelkoa samalla tavalla jos olisin sairauslomalla vaikkapa selkäongelmien tai koronan takia. Kaksi viikkoa saattaa sairausloman aikana ja sitä ennen tuntua pitkältä ajalta, mutta kokonaiskuvassa se ei (toivottavasti) ole maailmaa kaatava. 

Syyt sairausloman takana

Toki sairausloma ei aina ole masennukseen paras mahdollinen hoitokeino. Sen vuoksi sairausloma on vain pari viikkoa, eikä montaa kuukautta. Monta kuukautta kotona tekemättä mitään voi sairastuttaa vain enemmän. Yhtenä painavana tekijänä tilanteessani on toki burnout-tausta sekä se fakta, ettei minulla ole ollut virallista lomaa sitten yläasteen.

Osittain sairausloman ajankohta liittyy lääkkeen vaihtoon. Edellisestä lääkkeestäni (Brintellix 20mg) ei tuntunut olevan vaikutusta suuntaan eikä toiseen, joten olen jälleen vaihtamassa lääkettä. Tällä kertaa Voxraan 150 mg annostuksella. Voxralla pitäisi olla aktivoiva vaikutus ja olisi mahtavaa saada viimeinkin tämä ainainen väsymys nitistettyä.

Sairausloma itsessään on aiheuttanut muitakin ristiriitaisia tunteita. Lääkäri kehotti tekemään kivoja asioita, liikkumaan rennosti ja tapaamaan energiaa tuovia ihmisiä. Samalla käyn sisäistä taistelua siitä, ansaitsenko pitää “lomaa”. Useaan otteeseen olen myös yllättänyt itseni oudosta ahdistavasta tilasta, joka ei anna mielen rauhoittua, vaan koko ajan pitäisi tehdä jotain “hyödyllistä”. Yksi ajattelutavoistani, joka on myös ajanut itseni burnoutiin.

Miksi päätin lopettaa työn ryhmäliikuntaohjaanana?

Tein viime viikolla myös raskaan päätöksen luopua kokonaan ryhmäliikuntaohjaajan työstä. Se on ollut osana elämääni jo miltei vuosikymmenen, mutta nyt viimein oli nostettava punainen lippu ilmaan ja myöntää, ettei vuorotyön lisäksi energiaa (ainakaan toistaiseksi) riitä toiseen työhön, joka sitoo joka viikko samaan aikaan.

Koko kevään ohjaukset ovat tuntuneet ahdistavilta. Kyllästyin ainaiseen ahdistuksen tunteeseen, vaikka tunnit olisivatkin menneet hyvin ja tunnin jälkeen fiilis olisi hyvä. Ahdistus ennen tunteja pilasi koko kokemuksen, koska se palasi joka viikko. Jumppa-ahdistus on aiheuttanut myös fyysisiä oireita, kuten migreeniä, jonka vuoksi olen jo melkein parin vuoden ajan joutunut perumaan ohjauksia melko viime tingassa. Sijaisten etsiminen ja muu aikataulusäätö kävi liian raskaaksi.

Harmittaa. Syyllisyyden tunne on kaivautunut jälleen esiin.

Ärsyttää, että ohjaamisesta jää nyt tällainen negatiivinen tunnelma. Suurimmaksi osaksi näiden vuosien ajan ohjaaminen on kuitenkin ollut hauskaa ja antoisaa. Nyt niistä jää kuitenkin paha maku suuhun. Harmittaa myös, että en ole pystynyt päästämään irti miellyttäjäminästä, vaan suostunut esimerkiksi ohjaaman tunteja, joita en oikeasti edes haluaisi ohjata.

Ainahan voin palata ohjaajan työhön, mutta kynnys sille ainakin tämän hetkisten fiilisten suhteen tulee olemaan vaikeaa.

Oletko sinä jäänyt sairauslomalle jonkun mielenterveydellisen syyn vuoksi? Kuulostaako pohdintani sairaulomasta tutulta? Kommentoi!

Kotona on nyt toinenkin toipilas, mutta onneksi tuemme toisia. ❤ Varpun Instagram: instagram.com/rescuedoggovarpu

Tyytymättömyys omaan kehoon mukana koko elämän – tämän takia aloitin dieetin

Olin perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa syksyllä 2001 ollessani 9-vuotias kolmasluokkalainen. Olimme menossa rannalle ja tuolloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että en kehtaa, koska olen liian lihava.

Tuo on ensimmäinen mieleen jäänyt hetki, kun ajattelin olevani liian läski ja ällöttävä. Tämä ajatus piinaa ja seuraa minua edelleen, miltei 20 vuoden jälkeen.

On selvää, että vaativuuteni itseäni kohtaan on yksi syy kaikille mielenterveysongelmilleni. Oma vääristynyt käsitys kehostani on yksi vaativuuteni ulottuvuuksista.

Ajatukset oman kehon ällöttävyydestä ovat saaneet mielen pomppimaan laidasta laitaan ja vaikka olen lähes aina ajatellut, että minun pitäisi laihduttaa, ovat vaikutukset olleet miltei päinvastaiset. Tällaiset ajatukset aiheuttivat minulle paljon ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia. Usein saatoin katsoa omaa peilikuvaa ja alkaa itkemään.

Tässä äiti ja minä Italiassa vuonna 2001, kun ensimmäisen kerran ajattelin olevani liian lihava tai kehoni muuten vääränlainen. Kunpa olisin saanut kerrottua äidille tuon hetkisistä ajatuksista, olisin saattanut säästyä monelta murheelta tulevaisuudessa.

Ahdistus kehosta on joko aiheuttanut sen, että ei ole syönyt mitään, mutta toisaalta saanut myös ahmimaan ruokaa ”ihan sama” -asenteen kautta. Tällaiset laidasta laitaan ajatukset ovat olleet hyvin väsyttäviä ja pidemmän päälle jojoilu on myös epäterveellistä, joten niistä olisi tärkeää päästä eroon.

Jossain vaiheessa kiinnostuin seuraamaan fitnessbloggaajia ja halusin seurata heidän noudattamaa ruokavaliota. Vaikka söinkin usean kuukauden ajan terveellisesti, pisti tämä loppujen lopuksi vain lisää pökköä pesään.

Näissä fitnessbloggaajien ruokaohjeissa harvoin käytetään ”normaaleja” raaka-aineita ja vaikkapa tavallinen täysjyväpasta saatettiin haukkua maanrakoon ja sen sijaan käytettiin jotain kikhernepastaa tai psylliumhiivasavimössöä.

Nämä ohjeet pinttyivät syvälle ajatusmalleihin, mistä seurasi kärjistetysti se, että on ihan sama, syötkö rasvaisen hampurilaisen vai täysjyväpastaa. Ei saisi syödä gluteenia, maitotuotteita, sokereita, ei pakata eväitä muovirasiaan ja mielellään suosia luomua. Podin huonoa omaatuntoa, jos söin välipalaksi maitorahkaa ja ananasta, enkä luomutuorepuuroa itsepoimituilla mustikoilla ja pähkinöillä. Näin myös vääristynyt ruokakäsitys(kin) oli valmis.

En osaa sanoa, miksi tarkalleen koin jo niin nuorena kehoni olevan vääränlainen, vaikka sitä se ei todellisuudessa ollut. Muistan, että jossain kohtaa kun aloin olla isompi kuin viisi vuotta vanhempi siskoni, se oli minulle todella kova paikka.

Ryhmäliikuntaohjaajana olen kokenut olevani liian iso ja lihava, sillä monet ovat aivan sairaan hyvässä kunnossa. Töissä salilla en ole kehdannut vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, vaan luikahtanut tekemään sen vessan puolelle. Koen, että en ole ollut ”läskina” uskottava ryhmäliikuntaohjaaja. Erityisesti koulutustilaisuudet, joissa on pelkästään ohjaajia ja kouluttajia, ovat ahdistavia.

Aihe on nyt itselleni ajankohtainen, sillä olen juuri päättänyt neljän viikon dieetin, joka on myös saanut minua pohtimaan kehonkuvaani. Dieetin etenemisestä on enemmän sisältöä Instagramissani.

Syitä dieetille ryhtymiselle oli monia. Ärsytti, ettei ulkona syöminen, ruoan hakeminen tai Wolttaaminen enää tuntunut spesiaalilta. Siitä oli tullut liian automaattista ja helppoa.

On myös totta, että kiloja vuosien varrella on kertynyt. Sairastuessani masennukseen kilot tarttuivat osittain lääkkeiden takia kehooni entistä tiukemmin, mutta myös siksi että väsyneisyyden takia olen liikkunut paljon aiempaa vähemmän, enkä ehkä ole onnistunut syömään uudenlaisen kulutuksen mukaan.

Pohdin toki jo ennen dieettiä ja varsinkin sen aikana, että onko tämä tässä vaiheessa elämääni järkevää. Se kuitenkin aiheutti stressiä ja lisästressi burnoutin kokeneelle masentuneelle ei ole hyvä juttu. Päätin kuitenkin hoitaa dieetin loppuun saakka, koska lopettamisesta olisi seurannut vain ahdistusta, mikä ei toki ole se syistä tervein.

Dieetti oli kuitenkin sellainen, että se sisälsi ihan tavallista ruokaa. Toki tässä oli maito- ja viljatuotteet pannassa, mutta tämä toimi silti hyvänä lähtölaukaisuna syömisasenteiden normalisoimiseen sekä terveellisen ruokarytmin saamiseen takaisin raiteilleen. Dieetti on selvästi käynnistänyt myös ajatusmallien muutosprosessin, minkä kautta toivon, ettei dieettejä enää jatkossa tarvita.

Pikku hiljaa ajatus siitä, että itsensä hyväksyminen on ainoa tie kohti terveempää elämää. Yksittäisillä dieeteillä ei ole mitään merkitystä pitkän ajan tulosten kanssa, jos käsitys omasta itsestäni ei muutu.

Miksi itseensä ja omaan kehoonsa suhtautuu niin paljon kriittisemmin kuin toisten?

Yksi syy masennuksen takana: syyllisyyden tunne

Minulle on siis diagnosoitu ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö sekä masennus. Oikein kiva kolmen kimara, etten sanoisi. Minulta kysytään monesti syytä näiden diagnoosien takaa, johon lähes aina vastaan: en tiedä. Jos mielenterveysongelmat olisivat syy-seuraussuhteen tulos, olisi niiden hoitaminenkin varmasti helpompaa.

Meneillään oleva koronavirusepidemia ja sen tuoma poikkeustilanne sai minut huomaamaan yhden asian käyttäytymisessäni. Syyllisyyden tunne ohjaa mielialaani aivan liikaa.

Toki asiasta on ollut usein terapiassa puhetta ja olen sen järjellä tajunnutkin. Mieli vaan laahaa pitkällä perässä ja vaatii asian sisäistämisen pitkän kaavan kautta. Tällä viikolla sain terapiasta tehtävän kirjata ylös jokaisen syyllistävän ajatuksen, joka tulee mieleen. Lista on kahden päivän jälkeen jo melko pitkä.

Olen melko tiedostamattomasti potenut syyllisyyden tunnetta esimerkiksi siitä, että vapaina viikonloppuna täytyy tehdä jotain extramegasupermageeta ja sosiaalista. Aiemmin tunsin tällaisten viikonloppujen jälkeen itseni luuseriksi, mutta ajan myötä tunne on hieman hälvennyt.

Silti jostain syystä tällaisten viikonloppujen jälkeen mieli oli maassa, enkä tiennyt miksi.

Pari viikkoa sitten minulla oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu töistä ja poikkeusolojen vuoksi lähes minkäänlainen sosialisoituminen ei ollut mahdollista. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla rentoutunut viikonlopun jälkeen.

Vaikka normaalioloissa viikonloppuni sisältö olisi voinut olla tismalleen sama, erona oli vain se, että minulla oli ulkopuolinen ”lupa” olla tekemättä mitään supermegasiistiä.

Syyllisyyden tunne on valtaa mieleni lähes jokaisesta asiasta mitä teen. Se on kasvanut pääni sisällä vuosien ajan, joten siitä on todella vaikea päästä eroon.

Ikään kuin päässäni olisi kaksi tyyppiä: toinen normaali tyyppi, joka käy töissä ja elää elämää. Toinen tyyppi taas syyllistää ja haukkuu toista tyyppiä jatkuvasti lähes kaikesta mitä tekee. Pikkuhiljaa mieli on antanut syyllistäjätyypille periksi ja pitää väitteitä tosiasioina.

Pelkästään tämän päivän aikana olen syyllistänyt itseäni näistä asioista: olen huono tyttöystävä, huono koiranomistaja, laiska, lihava, saamaton ja ällöttävä.

Tällä hetkellä harjoittelen pysähtymään joka kerta, kun mieli tuottaa syyllistäviä ajatuksia. Jokaisen kohdalla kyseenalaistan väittämän ja pyrin askel kerrallaan sammuttamaan mielen syyllistävät äänet.

Toisen tyypin on vihdoin alettava laittaa syyllistäjälle vastaan.