Terapiapäiväkirja osa 3: Sopiiko ratkaisukeskeinen viitekehys terapiassa minulle?

Minulla tuli jälleen muutaman viikon tauko terapiasta sairausloman ja murtuneen jalan vuoksi, koska alkuvaiheessa en päässyt hyvin liikkumaan paikasta toiseen. Liikkumisen hieman helpottuessa, pääsin takaisin terapiavastaanotolle, kun sairauslomaa oli kulunut neljä viikkoa.

Kävimme ensin läpi, miten sairausloma on mennyt ja minkälainen fiilis sen aikana on ollut. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat sairausloman kaikkein haastavimpia, koska jalassa oli tuolloin vielä kipuja, en saanut varata painoa kipeälle jalalle ollenkaan, joten liikkuminen oli hyvin rajoittunutta. 

Ensimmäisellä viikolla olin varmasti vielä melko shokissa onnettomuudesta, leikkauksesta ja sairaalajaksosta. Oli vaikea päästää irti töistä ja ajatukset pyörivätkin siellä koko ajan. Voisinko kuitenkin tehdä töitä? Juttuideoitakin tuntui putkahtelevan sieltä sun täältä.

Aika kului toisina päivinä nopeammin kuin toisina. Yksittäisinä päivinä tunsin melko voimakasta ahdistusta. Syytin itseäni tapahtuneesta ja mietin, miten olisin voinut estää koko jupakan. Vanhoista maneereista poiketen, en enää onneksi jää kiinni noihin ajatuskeloihin niin voimakkaasti kuin ennen. 

Toiset päivät kuluivat kivasti ja nopeasti – ja löysin jostain mielen perukoilta pitkästä aikaa lukuintoa. Olen tehnyt Instagramiini Kirjakorneri-videoita IG-TV:seen lukemistani kirjoista. Jos kiinnostaa, löydät videot täältä!

Asiakaslähtöistä terapiaa

Olin itse pohtinut osittain käynnissä olevan ratkaisukeskeisen lyhytterapiakoulutuksen sekä nykyisen terapiasuuntauksen vuoksi sitä, että mahtaako ratkaisukeskeinen lähestymistapa olla sittenkään minulle se sopivin.

Epäilykset ovat heränneet koulutuksen aikana. Olen tähän mennessä lukenut jo useamman koulutukseen kuuluvan kirjan ratkaisukeskeisyydestä. Kirjoissa on runsaasti esimerkkejä, mutta minusta tuntuu, etten samaistu yhteenkään. Olen ollut myös yllättynyt, ettei yhdessäkään esimerkissä ole käsitelty (vielä) ahdistuneisuuden tai masennuksen ratkaisukeskeistä hoitoa. Toki koulutus on edelleen hyvin alkuvaiheessa, joten todennäköisesti tulen saamaan vastauksia näihin kysymyksiin myöhemmin.

Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa keskitytään tulevaisuuteen ja voimavaroihin. Lisäksi mietitään, mikä oli toisin silloin, kun oireita ei vielä ollut. Itse koen, että mielenterveyshaasteeni liittyvät niin vahvasti tunnepohjaisiin juttuihin, että on vaikea sanoa mitään konkreettista mikä olisi ollut aiemmin toisin. Masennus, ahdistuneisuus ja uupumus kun muutenkin hiippailivat elämääni salakavalasti ja “ajat ennen ongelmia” olin kuitenkin menossa kohti noita romahduspisteitä.

Kun kerroin tästä epäilystäni terapeutilleni, hän sanoi, ettei meidän kannata tarttua terapiasuuntaukseen. Olemme samaa mieltä siitä, että riippumatta siitä minkä suuntauksen koulutuksen terapeutti on käynyt, terapia tulee suunnitella asiakaslähtöisesti. Emme siis ole menneet terapiassa suoraan ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan mukaan.

Kuten olen kertonut, kävin aiemmin kognitiivisessa psykoterapiassa, jossa käsitellään paljon muun muassa lapsuutta ja menneisyyttä, Pohditaan myös sitä, miten ongelmat ovat saaneet alkunsa ja mikä ne on voinut aiheuttaa. Tätä ei ratkaisukeskeisessä terapiassa tehdä. Kognitiivinen suuntautuminen aluksi oli minulle todella hyvä, koska on pystynyt alkaa näkemään jo elettyä elämää toisella tavalla ja ikäänkuin saanut selityksiä sille, miksi myöhemmin oli paha olla. Se on auttanut minua ymmärtämään paremmin ajatusmallejani.

Kysymys kuuluukin: Olenko sittenkään kaivellut menneitä tarpeeksi vai voinko jo katsoa tulevaisuuteen? Mistä tietää milloin mennyttä on käsitelty tarpeeksi?

Miten sinä olet löytänyt itsellesi sopivan terapiasuuntauksen?

Terapiapäiväkirja osa 2: Katse tulevaisuuteen

Toisesta terapiakerrasta alkaa olla jo sen verran aikaa, että täytyy oikein muistella, mitä silloin käsiteltiin. Terapeutillani on kuitenkin käytössä valkotaulu, johon kirjoitetaan ja piirretään käynnin aikana. Tallennan nämä kuvat aina puhelimen kameraan, niin jää jonkinlainen jälki jokaisesta käynnistä myös itselle!

Tässä terapiapäiväkirja-sarjassa kirjoitan siis terapiakäynneistä päiväkirjamaisesti sekä havaintoja käynnillä pondituista asioista jälkikäteen.

Kuten edellisessä terapiapäiväkirjamerkinnässä kerroinkin, ratkaisukeskeisessä terapiasuuntauksessa keskitytään omiin voimavaroihin ja tulevaisuuteen. Koska minulla ei ollut toisella terapiakäynnillä mitään akuuttia mielen päällä, aloimme piirtämään taululle tulevaisuutta ja tavoitteita. Lähdimme liikkeelle käymällä ensin läpi sitä, mitkä koen omiksi vahvuuksikseni.

Inhoan kysymystä siitä, mitkä koen omiksi vahvuuksiksi ja heikkouksiksi. Varsinkin omien vahvuuksien miettiminen saa minut todella epämukavaksi, koska olen pitkään ajatellut, ettei minulla ole varsinaisesti vahvuuksia. Jossain asioissa olen ihan ok, mutta niin on kaikki muutkin. Voitte kuvitella, miten paljon ponnisteluja tällaisiin kysymyksiin vastaaminen vaatii esimerkiksi työhaastatteluissa… 😀 

Masennuksen takia omat vahvuudet ja luonteenpiirteet ovat olleet muutenkin piilossa. Olen edelleen toipilas, mutta voimavarat alkavat vähitellen palata. On silti vaikea miettiä, onko enää esimerkiksi nopea oppimaan vai ei.

Vahvuuksini loppujen lopuksi listattiin muun muassa “hoksaavaisuus” eli jotain loogisen päättelykyvyn ja nopean oppimisen välimaastoa sekä kyvyn kohdata ihmisiä. Luonteenpiirteitä kuvasimme sanoilla iloinen, reipas, pärjääminen ja huumorintaju (erityisesti tilannehuumori ja kielellä tai murteilla leikittely). 

Samalla listasimme myös hieman konkreettisempia vahvuuksia, eli taitoja. Ammatin puolesta tähän kategoriaan listautuivat muun muassa valokuvaus- ja videotaidot ja esiintymistaito. Lisäksi listan nurkassa ikään kuin piilossa oli urheilullisuus. Se on ainakin toistaiseksi piilossa sen vuoksi, etten koe itseäni tällä hetkellä yhtään urheilulliseksi, mutta olen sitä näitä muutamaa vuotta lukuunottamatta aina ollut.

Urahaaveita vai jotain muuta?

Näiden listausten jälkeen pääsimme puhumaan itse tavoitteista. Osa liittyivät uraan, osa vapaa-aikaan tai muihin elämän osa-alueisiin. 

Olen pitkään ollut melko uraorientoitunut, mutta alkanut selvästi kyseenalaistaa tätä muun muassa nyt sairausloman aikana. Aloitimme kuitenkin pohtimisen urasta, jossa minulla on haaveena edetä enemmän juontajan, tuottajan tai tutkivamman journalismin pariin.

Ratkaisukeskeiseen ajatteluun kuuluu, että tavoitteita kohti ei lähdetä epärealistisen nopeasti, vaan edetään ikään kuin portaikkona ylöspäin. Välillä portaikossa voi tulla askelmia taaksepäin tai koko portaikko vaihtuu toiseen.

Ensimmäinen kysymys onkin: Mikä on pienin mahdollisin asia mitä voit tehdä tavoitteen saavuttamiseksi?

Omassa urahaaveessani en ole enää ihan portaikon alkupäässä, koska olen opiskellut alaa ja päässyt työpaikkaan, jossa haaveen toteuttaminen on teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä voin vaikuttaa tavoitteeseen keskustelemalla siitä esihenkilön kanssa sekä ehdottaa juttuideoita, joissa vahvuudet tulevat parhaiten esille. 

Tätä “pienintä mahdollista asiaa” puimme myös lyhytterapiakoulutuksessa. Tätä voi soveltaa melko universaalisti kaikkiin tavoitteisiin tai siihen, miten elämänlaatua voisi parantaa. Yhdellä kurssilaisella oli tavoitteena saada enemmän energiaa arkeen lisäämällä liikuntaa. Hän nimesi pienimmäksi asiaksi lyhyen kävelylenkin.

Miten sä olet lähestynyt sun tavoitteita?


Terapiapäiväkirja osa 1: Terapeutin valinta

Instagramin puolella jo kerroinkin, että aloitan uuden postaussarjan nimeltä terapiapäiväkirja. Sanan merkityksessä se on siis kirjaimellisesti päiväkirja terapiakäynneistä. Toki pidätän oikeudet jättää jotain kertomatta julkisesti jos esimerkiksi terapiassa keskustellaan muista henkilöistä tai jostain muusta, mitä en halua julkisesti avata… 🙂 

Aloitin siis pari viikkoa sitten terapian yli puolen vuoden tauon jälkeen. Olin aiemmin käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa, mutta nyt päädyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan.

Olin alunperin ajatellut, että ratkaisukeskeinen psykoterapia ei sopisi minulle. Kuitenkin terapiasuuntausta tärkeämpää on se, että tulee terapeutin kanssa hyvin juttuun. 

Tässä vielä tiivistetysti lyhyet kuvaukset kognitiivisesta ja ratkaisukeskeisestä psykoterapiasta:

Kognitiivinen psykoterapia tutkii hyvinvointia rajoittavia, epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja ja niiden yhteyksiä ongelmallisiin kokemuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin. Kognitiivisessa psykoterapiassa tunnistetaan vallitsevia ajattelutottumuksia, kehitetään ongelmanratkaisutaitoja ja etsitään terveempiä ajatuksia itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on asiakaskeskeinen, tavoitteellinen, tulevaisuussuuntautunut, vuorovaikutuksellinen ja voimavarakeskeinen psykoterapian muoto. Siinä etsitään ratkaisuja elämän pulmatilanteisiin luottamuksellisessa yhteistyösuhteessa asiakkaan ja psykoterapeutin välillä. Terapiassa muodostetaan mielikuva siitä, miten asiat ovat kun ne ovat hyvin. Terapiassa suunnitellaan tarvittavia askelia ja asiakas ottaa niitä kohti tuota tavoitettaan. Näin käytetään hyväksi tulevaisuuden vetovoimaa. Asiakkaiden omilla toiveilla, ideoilla ja tavoitteilla on suuri merkitys terapiassa.

Ennen terapeutin valintaa olin käynyt kahdella eri terapeutilla tutustumiskäynnillä. Toinen edusti kognitiivista suuntautumista ja toinen ratkaisukeskeistä. Valinta oli erittäin vaikea, sillä olin tutustumiskäynneillä täysin eri mielentilassa.

Ratkaisukeskeisellä terapeutilla olin hyvällä fiiliksellä. Päivä oli ollut hyvä, eikä ollut mitään sen kummempaa juuri silloin mielen päällä. Kognitiivisella terapeutilla olin puolestani väsynyt, turhautunut, surullinen ja pettynyt itseeni. Itkin lähes koko tutustumiskäynnin, mikä ei sinänsä tietenkään haittaa, mutta näistä lähtökohdista oli lähes mahdotonta valita se oikea terapeutti.

Juttelin asiasta myös työterveyslääkärini kanssa, joka sattuu olemaan myös psykoterapeutti. Olin itsekin kallistunut enemmän jo ratkaisukeskeisyyteen päin, koska ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla jotain uutta suuntausta. Lääkäri komppasi ja lisäsi, että ehkä olin jo tarpeeksi kauan tutkinut omia ajattelutapojani kognitiivisen suuntautumisen kautta, koska osaan niitä jo aika hyvin tulkita. Ratkaisukeskeisyydessä katsotaan eteenpäin, ja ehkä nyt olisi hyvä aika päästää pikku hiljaa enemmän yli menneistä.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Olisi tehnyt myös mieli käydä vielä lisää tutustumiskäynneillä tai tavata vielä kummatkin terapiakandidaatit toisen kerran ennen päätöstä. Nämä tutustumiskäynnit menevät valitettavasti kokonaan omasta pussista (noin 100 euroa per kerta), joten päätin tehdä valinnan silloin näiden kahden välillä. 

Tutustumiskäynnit psykoterapeuteille ei ole mitenkään kovin helppoja. Olisin toivonut jotain manuaalia, mitä heiltä voi kysyä, kuinka paljon kerron itsestäni ja mistä tiedän sopiiko joku minulle vai ei. Terapeutin vaihto kun ei ole kovin halpaa eikä helppoa, niin on sellainen olo, että kaiken pitää mennä kerralla nappiin. 

Lyhyt vinkkilista psykoterapeutin tutustumiskäynteihin, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi, tai mitä ei kannata tehdä:

  • Kerro itsestäsi ja asioista, joihin haluat apua. Koeta pitää esittely kuitenkin tiiviinä. Minulle taisi käydä yhden tutustumiskäynnin kanssa niin, että kerroin lähes koko elämäntarinani, eikä sitten paljon muuta ehdittykään.
  • Kysy terapeutilta, miten hän auttaisi sinua tietyn ongelman kanssa. Toki tässä kohdassa ongelma on se, ettei itse välttämättä osaa määritellä ongelmaa. Näin ainakin oli mun kohdalla ihan alkutaipaleella ja taisinkin vain sanoa, että on ihan hirveä olo koko ajan. Siitä terapeutti sitten johdatteli eteenpäin.
  • Ota selvää eri terapiasuuntauksista, mutta ole silti avoin eri suuntauksille. Tämä voi tuntua raskaalta, mutta auttaa perkaamaan jonkin verran terapeutteja, keihin ottaa yhteyttä.
  • Käytännön asioista: Mihin aikoihin pääset terapiaan, kuinka paljon terapeutti tai sinä itse voit joustaa? Osa terapeuteista haluaa, että sitoutuu tiettyyn aikaan joka viikko, osalla ajat vaihtelevat ja ne varataan esimerkiksi kuukaudeksi kerrallaan. Eräs terapeutti, jolla kävin pari vuotta sitten tutustumiskäynnillä oli todella ehdoton siitä, että hänen terapiasta ei pidetä esimerkiksi lomaa muuta kuin silloin kun hän itse lomailee. En valinnut häntä.
  • Psykoterapiaan kannattaa sitoutua. Alkuun voi olla hyvä käydä terapeutilla kaksi kertaa viikossa. Jatkuvuus on tärkeää, joten mieti myös sitä, pystytkö sitoutumaan. Jos ei koe ongelmiaan akuuteiksi, voi odottaa elämässä parempaa ajankohtaa terapialle. Muista myös, että terapia tai terapeutti ei paranna sinua – sen teet sinä itse, jossa terapeutti sinua auttaa. 

Muut terapiassa käyneet – lisäisittekö jotain tähän vinkkilistaan?

Olen nyt siis käynyt pari kertaa uudella terapeutilla. Yhteistyö vaikuttaa lupaavalta. Kiinnostavuutta lisää myös se, että olen itse ratkaisukeskeisessä lyhytterapiakoulussa, joten terapia ja koulutus tukevat toinen toistaan.

Seuraavassa terapiapäiväkirjan postauksessa kerron ensimmäisestä “oikeasta käynnistä”, jossa puhuimme tavoitteista.

Fiiliksiä kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja jatko-opintosuunnitelmat

Hyvää uutta vuotta! Kylläpäs aika on rientänyt, eikä ole niin ehtinyt tänne skriivailemaan. Kerron nyt kuitenkin fiiliksiä syksyllä suoritetusta kokemusasiantuntijakoulutuksesta sekä jatko-opintosuunnitelmista. Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, mistä on kyse!

Kävin siis syksyllä Kokemustalo ry:n tuottaman ja Keravan opiston järjestämän kokemusasiantuntijakoulutuksen, jonka laajuus oli 80 tuntia. Tapaamisia oli joka toinen viikko klo 17-21.

Lähdin koulutukseen mukaan oppiakseni lisää, miten hyödyntää omaa mielenterveystaustaa ja -kokemusta auttaakseni muita ja julkisessa keskustelussa. Halusin lisää kontakteja, jotta voisin esimerkiksi puhua kokemuksestani erilaisissa tilaisuuksissa.

Koulutuksen paras anti oli loppujen lopuksi kuulla kaikkien muiden ryhmälaisten tarinat. Niitä en tässä sen tarkemmin vaitiolovelvollisuuden nimissä avaa, mutta voin kertoa niiden laajentaneen maailmankuvaani ja ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka ovat erilaisista lähtökohdista kuin minä. Toisaalta tarinat tarjosivat paljon myös samaistumispintaa.

Koulutuksen aikana otin yhteyttä muun muassa Mielenterveyden keskusliittoon ja pääsinkin vieraaksi pariin podcastiin sekä nuorille aikuisille suunnatun verkkokurssin materiaalin kuvauksiin.

Tällaista työtä haluan keikkapohjaisesti tehdä lisää ja laajentaa pikkuhiljaa omankin materiaalin tuottamiseen. Olisi mahtavaa myös kouluttaa ja rohkaista muita kokemusasiantuntijoita kertomaan kokemuksistaan julkisesti esimerkiksi somessa – tällainen ”kansantason” vaikuttaminen on tehokasta ja helpoin tapa levittää tietoa kokemusasiantuntijuudesta.

Koulutuksessa minulle uutta oli se, kuinka laajasti kokemusasiantuntijoita voidaan hyödyntää myös terveydenhuollossa. Sitä kautta sain perusoppia myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä.

Koulutus ei työllistänyt liikaa vapaa-ajalla. Yliopiston käyneenä olen tottunut akateemiseen koulutukseen, ja kokemusasiantuntijakoulutus oli miltei sen vastakohta, mikä ei toki ole huono asia. Huomasin vain itse asennoituneeni koulutukseen eri tavalla, niin että opiskellaan toden teolla ja luetaan vaikkapa tutkimuksia kokemusasiantuntijuudesta. Tämä jäänee vapaa-ajan tehtäväksi.

Jos joku kurssikaveri lukee tätä tekstiä, niin kiitos, kun sain olla kuulemassa tarinaasi ja sinä kuuntelit minun! ❤

Jatko-opinnot: Minusta tulee lyhytterapeutti!

Kokemusasiantuntijakoulutuksen päättyessä minulle oli selvää, että haluan kouluttautua lisää ja edistää mielenterveysasioita jollain tavalla. Yksi tuttuni kertoa Instagram-kommentissa olevansa lyhytterapeuttikoulutuksessa ja päätin ottaa aiheesta selvää.

Uudenvuoden aatonaattona täytin Helsingin psykoterapiainstituutin hakulomakkeen ja jo seuraavana päivänä sainkin kutsun haastatteluun, joka oli parisen viikkoa sitten. Pääsin koulutukseen ja se alkaa ensi viikolla.

Koulutus kestää kaksi vuotta ja valmentaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Koulutus on myös omakustanteinen. Olin luullut aiemmin, ettei minun pohjakoulutuksellani (filosofian maisteri viestinnän pääaineesta) ole mahdollisuutta kouluttautua minkäänlaiseksi terapeutiksi, mutta onnekseni tähän pääsin. Olin myös harkinnut hakevani opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta niin raskas koulurupeama kaikkine yliopiston säätöinen ja graduineen ei tällä hetkellä houkuttele.

Kerron tännekin kuulumisia koulutuksen kulusta ja varmasti saan ammennettua kivasti uutta sisältöä blogiinikin koulutuksen kautta! Voin ainakin alkaa parin vuoden päästä kutsumaan itseäni edes jonkin tason mielenterveyden ammattilaiseksi!

Miten teillä menee? ❤

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Yksi syy masennuksen takana: syyllisyyden tunne

Minulle on siis diagnosoitu ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö sekä masennus. Oikein kiva kolmen kimara, etten sanoisi. Minulta kysytään monesti syytä näiden diagnoosien takaa, johon lähes aina vastaan: en tiedä. Jos mielenterveysongelmat olisivat syy-seuraussuhteen tulos, olisi niiden hoitaminenkin varmasti helpompaa.

Meneillään oleva koronavirusepidemia ja sen tuoma poikkeustilanne sai minut huomaamaan yhden asian käyttäytymisessäni. Syyllisyyden tunne ohjaa mielialaani aivan liikaa.

Toki asiasta on ollut usein terapiassa puhetta ja olen sen järjellä tajunnutkin. Mieli vaan laahaa pitkällä perässä ja vaatii asian sisäistämisen pitkän kaavan kautta. Tällä viikolla sain terapiasta tehtävän kirjata ylös jokaisen syyllistävän ajatuksen, joka tulee mieleen. Lista on kahden päivän jälkeen jo melko pitkä.

Olen melko tiedostamattomasti potenut syyllisyyden tunnetta esimerkiksi siitä, että vapaina viikonloppuna täytyy tehdä jotain extramegasupermageeta ja sosiaalista. Aiemmin tunsin tällaisten viikonloppujen jälkeen itseni luuseriksi, mutta ajan myötä tunne on hieman hälvennyt.

Silti jostain syystä tällaisten viikonloppujen jälkeen mieli oli maassa, enkä tiennyt miksi.

Pari viikkoa sitten minulla oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu töistä ja poikkeusolojen vuoksi lähes minkäänlainen sosialisoituminen ei ollut mahdollista. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla rentoutunut viikonlopun jälkeen.

Vaikka normaalioloissa viikonloppuni sisältö olisi voinut olla tismalleen sama, erona oli vain se, että minulla oli ulkopuolinen ”lupa” olla tekemättä mitään supermegasiistiä.

Syyllisyyden tunne on valtaa mieleni lähes jokaisesta asiasta mitä teen. Se on kasvanut pääni sisällä vuosien ajan, joten siitä on todella vaikea päästä eroon.

Ikään kuin päässäni olisi kaksi tyyppiä: toinen normaali tyyppi, joka käy töissä ja elää elämää. Toinen tyyppi taas syyllistää ja haukkuu toista tyyppiä jatkuvasti lähes kaikesta mitä tekee. Pikkuhiljaa mieli on antanut syyllistäjätyypille periksi ja pitää väitteitä tosiasioina.

Pelkästään tämän päivän aikana olen syyllistänyt itseäni näistä asioista: olen huono tyttöystävä, huono koiranomistaja, laiska, lihava, saamaton ja ällöttävä.

Tällä hetkellä harjoittelen pysähtymään joka kerta, kun mieli tuottaa syyllistäviä ajatuksia. Jokaisen kohdalla kyseenalaistan väittämän ja pyrin askel kerrallaan sammuttamaan mielen syyllistävät äänet.

Toisen tyypin on vihdoin alettava laittaa syyllistäjälle vastaan.

Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi

Ensinnäkin kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille ja viestin lähettenäille kaikissa kanavissa. Olen otettu, kiitollinen ja jopa hämmentynyt kuinka laajalle kirjoitus lopulta levisi!

Suomessa hoitoon pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Ainakaan, jos puhutaan mielenterveyden hoitamisesta. Oma tieni hoidon piiriin oli pitkä ja kivinen. Jos se olisi sujunut nopeammin, ehkä pahimmalta oltaisiin vältytty. Jotkut eivät välttämättä saa apua koskaan.

Olin jo viikkoja miettinyt, että apua olisi haettava omaan tukalaan tilanteeseeni. Jostain syytä tuon puhelun tekeminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa.

Kun viimein sain otettua puhelimen kouraan, olin vielä opiskelija. Otin yhteyttä YTHS:ään ääni väristen ja lopulta hysteerisesti itkien. Linjan toisessa päässä oleva vastaanottovirkailija otti asiani vakavasti, mutta sain silti pettyä.

Vastaanottovirkailija oli sitä mieltä, että tilanteeni oli niin vakava, että minun pitäisi hetimmiten ottaa yhteyttä psykiatriseen päivystykseen. Heillä ei pystytä akuutteja mielenterveyskeissejä hoitamaan.

Langan toisessa päässä ollut henkilö kysyi olisiko minulla joku ystävä, jonka kanssa voisin mennä päivystykseen paikan päälle. En tainnut oikein vastata mitään. Lupasin kuitenkin hänelle meneväni päivystykseen.

No, en mennyt. Tuon puhelun tekeminen vei jo kaikki voimat siltä päivältä, joten ei tullut kuuloonkaan, että tekisin sen uudestaan, saatikka saisin itseni paikan päälle Meilahteen.

Olin taas lähtöpisteessä. En ole kertaakaan asioinut Helsingin julkisen terveydenhuollossa, joten sen kautta apua hakeminen tuntui liian vaivalloiselta. Kokopäiväisenä yrittäjänä minulla ei ollut erillistä työterveyttä, johon ottaa yhteyttä.

Viimein apua työterveydestä

Kesällä 2018 minulla oli työsopimus, johon kuului työterveys. Meni elokuulle saakka, että sain työnantajayritykseltäni kysyttyä, saisinko varata ajan psykologille. Sain myöntävän vastauksen ja kävin psykologin vastaanotolla kolme kertaa.

Nuo kolme kertaa olivat omalla kohdallani vasta alkusoittoa. Kolmen kerran jälkeen psykologi oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee varata aika psykiatrille. Psykiatrin palvelu ei kuulunut työterveyshoidon piiriin, vaan maksoin tästä lähtien kaikki käyntini itse.

Kelalla on terapiahakemusten käsittelyssä muistaakseni kolmen kuukauden ”karenssiaika”. Se tarkoittaa sitä, että ennen kuin Kela voi myöntää terapiaa tai edes käsitellä hakemusta, pitää ensimmäisestä lääkärikäynnistä olla kulunut vähintään kolme kuukautta.

Tuo olisi ollut itselleni akuuteinta aikaa, jolloin tarvitsin terapiaa. Olinhan vain muutamien viikkojen päässä lopullisesta romahtamisesta. Apua olisi voinut hakea julkiselta puolelta, mutta taas uudelle ihmiselle avautuminen ei tuntunut mieluisalta. Yksityisellä olisin joutunut maksamaan koko lystin itse.

Psykiatrin b-lausuntoa varten jouduin käymään omakustanteisesti kaksi kertaa vastaanotolla. B-lausunto tarvitaan Kelan kuntoutuspsykoterapian liitteeksi. Psykiatrikerrat kustansivat kumpikin noin 200 euroa ja b-lausunto saman verran.

Ensimmäisen psykiatrikerran jälkeen alkoi sopivan terapeutin etsintä. Otin yhteyttä kymmeniin psykoterapeutteihin pääkaupunkiseudulla, joista suurin osa ei pystynyt ottamaan vastaan uusia asiakkaita. Lopulta sain sovittua tutustumiskerrat neljän eri terapeutin kanssa, joista kustakin maksoin 90-120 euroa.

Hymyn taakse voi kätkeytyä monenlaista.

Lopulta, löydettyäni näistä terapeuteista sopivimman, aloitimme terapian jo ennen kuin virallinen hakemukseni Kelassa oli hyväksytty. Myös nämä kerrat maksoin kokonaisuudessaan itse. Psykiatri oli myös määrännyt minulle lääkkeitä, joihin tässä reilun vuoden aikana on mennyt reilut 200 euroa.

Viimein, kun Kela hyväksyi hakemukseni, sain alkaa käymään terapiassa 1-2 kertaa viikossa Kelan tukemana. Jokaisesta näistä kerrasta jää itselleni maksettavakasi 37,40 euroa.

Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa kolmeksi vuodeksi, mutta jokaisen vuoden jälkeen täytyy kuitenkin toimittaa uusi b-lausunto. Minulla oli jälleen uusi työantaja, joten jouduin taas varaamaan ajan uudelle lääkärille. Nämä käynnit onneksi kuuluvat osittain työnantajan tarjoamaan vakuutukseen, joten kävin kaksi kertaa psykiatrilla 60 eurolla. B-lausunnosta maksoin jälleen noin 200 euroa.

Lasketaanpa kustannukset seuraavaksi yhteen:

Ensimmäisen vuoden psykiatrikäynnit + b-lausunto: 600 euroa
Terapeuttien tutustumiskäynnit: 450 euroa
Omakustanteinen terapia ennen Kelan tukea: 580 euroa
Noin vuoden terapiat Kelan tukemana: 1400 euroa
Toisen vuoden psykiatrikäynnit ja b-lausunto: 260 euroa
Lääkkeet: 230 euroa

= 3 520 euroa

Vaikka tämä prosessi oli raskas ja pitkä, täytyy olla kiitollinen, että on ylipäänsä päässyt hoitoon. Ei kaikilla olisi tällaisiin hoitoihin varaa tai edes jaksamista hankkiutua niiden piiriin.

Ensimmäisestä YTHS:lle tekemästäni soitosta ensimmäiseen Kelan tukemaan terapiakäyntiin kului miltei vuosi. Toivottavasti #terapiatakuu muuttaa terapiaan pääsemistä helpommaksi.

Mitä ajatuksia kirjoitus herätti? Yllättikö kustannukset, vai olivatko ne sitä, mitä olit ajatellut?