Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Yksi syy masennuksen takana: syyllisyyden tunne

Minulle on siis diagnosoitu ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö sekä masennus. Oikein kiva kolmen kimara, etten sanoisi. Minulta kysytään monesti syytä näiden diagnoosien takaa, johon lähes aina vastaan: en tiedä. Jos mielenterveysongelmat olisivat syy-seuraussuhteen tulos, olisi niiden hoitaminenkin varmasti helpompaa.

Meneillään oleva koronavirusepidemia ja sen tuoma poikkeustilanne sai minut huomaamaan yhden asian käyttäytymisessäni. Syyllisyyden tunne ohjaa mielialaani aivan liikaa.

Toki asiasta on ollut usein terapiassa puhetta ja olen sen järjellä tajunnutkin. Mieli vaan laahaa pitkällä perässä ja vaatii asian sisäistämisen pitkän kaavan kautta. Tällä viikolla sain terapiasta tehtävän kirjata ylös jokaisen syyllistävän ajatuksen, joka tulee mieleen. Lista on kahden päivän jälkeen jo melko pitkä.

Olen melko tiedostamattomasti potenut syyllisyyden tunnetta esimerkiksi siitä, että vapaina viikonloppuna täytyy tehdä jotain extramegasupermageeta ja sosiaalista. Aiemmin tunsin tällaisten viikonloppujen jälkeen itseni luuseriksi, mutta ajan myötä tunne on hieman hälvennyt.

Silti jostain syystä tällaisten viikonloppujen jälkeen mieli oli maassa, enkä tiennyt miksi.

Pari viikkoa sitten minulla oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu töistä ja poikkeusolojen vuoksi lähes minkäänlainen sosialisoituminen ei ollut mahdollista. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla rentoutunut viikonlopun jälkeen.

Vaikka normaalioloissa viikonloppuni sisältö olisi voinut olla tismalleen sama, erona oli vain se, että minulla oli ulkopuolinen ”lupa” olla tekemättä mitään supermegasiistiä.

Syyllisyyden tunne on valtaa mieleni lähes jokaisesta asiasta mitä teen. Se on kasvanut pääni sisällä vuosien ajan, joten siitä on todella vaikea päästä eroon.

Ikään kuin päässäni olisi kaksi tyyppiä: toinen normaali tyyppi, joka käy töissä ja elää elämää. Toinen tyyppi taas syyllistää ja haukkuu toista tyyppiä jatkuvasti lähes kaikesta mitä tekee. Pikkuhiljaa mieli on antanut syyllistäjätyypille periksi ja pitää väitteitä tosiasioina.

Pelkästään tämän päivän aikana olen syyllistänyt itseäni näistä asioista: olen huono tyttöystävä, huono koiranomistaja, laiska, lihava, saamaton ja ällöttävä.

Tällä hetkellä harjoittelen pysähtymään joka kerta, kun mieli tuottaa syyllistäviä ajatuksia. Jokaisen kohdalla kyseenalaistan väittämän ja pyrin askel kerrallaan sammuttamaan mielen syyllistävät äänet.

Toisen tyypin on vihdoin alettava laittaa syyllistäjälle vastaan.

Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi

Ensinnäkin kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille ja viestin lähettenäille kaikissa kanavissa. Olen otettu, kiitollinen ja jopa hämmentynyt kuinka laajalle kirjoitus lopulta levisi!

Suomessa hoitoon pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Ainakaan, jos puhutaan mielenterveyden hoitamisesta. Oma tieni hoidon piiriin oli pitkä ja kivinen. Jos se olisi sujunut nopeammin, ehkä pahimmalta oltaisiin vältytty. Jotkut eivät välttämättä saa apua koskaan.

Olin jo viikkoja miettinyt, että apua olisi haettava omaan tukalaan tilanteeseeni. Jostain syytä tuon puhelun tekeminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa.

Kun viimein sain otettua puhelimen kouraan, olin vielä opiskelija. Otin yhteyttä YTHS:ään ääni väristen ja lopulta hysteerisesti itkien. Linjan toisessa päässä oleva vastaanottovirkailija otti asiani vakavasti, mutta sain silti pettyä.

Vastaanottovirkailija oli sitä mieltä, että tilanteeni oli niin vakava, että minun pitäisi hetimmiten ottaa yhteyttä psykiatriseen päivystykseen. Heillä ei pystytä akuutteja mielenterveyskeissejä hoitamaan.

Langan toisessa päässä ollut henkilö kysyi olisiko minulla joku ystävä, jonka kanssa voisin mennä päivystykseen paikan päälle. En tainnut oikein vastata mitään. Lupasin kuitenkin hänelle meneväni päivystykseen.

No, en mennyt. Tuon puhelun tekeminen vei jo kaikki voimat siltä päivältä, joten ei tullut kuuloonkaan, että tekisin sen uudestaan, saatikka saisin itseni paikan päälle Meilahteen.

Olin taas lähtöpisteessä. En ole kertaakaan asioinut Helsingin julkisen terveydenhuollossa, joten sen kautta apua hakeminen tuntui liian vaivalloiselta. Kokopäiväisenä yrittäjänä minulla ei ollut erillistä työterveyttä, johon ottaa yhteyttä.

Viimein apua työterveydestä

Kesällä 2018 minulla oli työsopimus, johon kuului työterveys. Meni elokuulle saakka, että sain työnantajayritykseltäni kysyttyä, saisinko varata ajan psykologille. Sain myöntävän vastauksen ja kävin psykologin vastaanotolla kolme kertaa.

Nuo kolme kertaa olivat omalla kohdallani vasta alkusoittoa. Kolmen kerran jälkeen psykologi oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee varata aika psykiatrille. Psykiatrin palvelu ei kuulunut työterveyshoidon piiriin, vaan maksoin tästä lähtien kaikki käyntini itse.

Kelalla on terapiahakemusten käsittelyssä muistaakseni kolmen kuukauden ”karenssiaika”. Se tarkoittaa sitä, että ennen kuin Kela voi myöntää terapiaa tai edes käsitellä hakemusta, pitää ensimmäisestä lääkärikäynnistä olla kulunut vähintään kolme kuukautta.

Tuo olisi ollut itselleni akuuteinta aikaa, jolloin tarvitsin terapiaa. Olinhan vain muutamien viikkojen päässä lopullisesta romahtamisesta. Apua olisi voinut hakea julkiselta puolelta, mutta taas uudelle ihmiselle avautuminen ei tuntunut mieluisalta. Yksityisellä olisin joutunut maksamaan koko lystin itse.

Psykiatrin b-lausuntoa varten jouduin käymään omakustanteisesti kaksi kertaa vastaanotolla. B-lausunto tarvitaan Kelan kuntoutuspsykoterapian liitteeksi. Psykiatrikerrat kustansivat kumpikin noin 200 euroa ja b-lausunto saman verran.

Ensimmäisen psykiatrikerran jälkeen alkoi sopivan terapeutin etsintä. Otin yhteyttä kymmeniin psykoterapeutteihin pääkaupunkiseudulla, joista suurin osa ei pystynyt ottamaan vastaan uusia asiakkaita. Lopulta sain sovittua tutustumiskerrat neljän eri terapeutin kanssa, joista kustakin maksoin 90-120 euroa.

Hymyn taakse voi kätkeytyä monenlaista.

Lopulta, löydettyäni näistä terapeuteista sopivimman, aloitimme terapian jo ennen kuin virallinen hakemukseni Kelassa oli hyväksytty. Myös nämä kerrat maksoin kokonaisuudessaan itse. Psykiatri oli myös määrännyt minulle lääkkeitä, joihin tässä reilun vuoden aikana on mennyt reilut 200 euroa.

Viimein, kun Kela hyväksyi hakemukseni, sain alkaa käymään terapiassa 1-2 kertaa viikossa Kelan tukemana. Jokaisesta näistä kerrasta jää itselleni maksettavakasi 37,40 euroa.

Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa kolmeksi vuodeksi, mutta jokaisen vuoden jälkeen täytyy kuitenkin toimittaa uusi b-lausunto. Minulla oli jälleen uusi työantaja, joten jouduin taas varaamaan ajan uudelle lääkärille. Nämä käynnit onneksi kuuluvat osittain työnantajan tarjoamaan vakuutukseen, joten kävin kaksi kertaa psykiatrilla 60 eurolla. B-lausunnosta maksoin jälleen noin 200 euroa.

Lasketaanpa kustannukset seuraavaksi yhteen:

Ensimmäisen vuoden psykiatrikäynnit + b-lausunto: 600 euroa
Terapeuttien tutustumiskäynnit: 450 euroa
Omakustanteinen terapia ennen Kelan tukea: 580 euroa
Noin vuoden terapiat Kelan tukemana: 1400 euroa
Toisen vuoden psykiatrikäynnit ja b-lausunto: 260 euroa
Lääkkeet: 230 euroa

= 3 520 euroa

Vaikka tämä prosessi oli raskas ja pitkä, täytyy olla kiitollinen, että on ylipäänsä päässyt hoitoon. Ei kaikilla olisi tällaisiin hoitoihin varaa tai edes jaksamista hankkiutua niiden piiriin.

Ensimmäisestä YTHS:lle tekemästäni soitosta ensimmäiseen Kelan tukemaan terapiakäyntiin kului miltei vuosi. Toivottavasti #terapiatakuu muuttaa terapiaan pääsemistä helpommaksi.

Mitä ajatuksia kirjoitus herätti? Yllättikö kustannukset, vai olivatko ne sitä, mitä olit ajatellut?