Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?

Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?

Kaksi vuotta sitten romahdin valmistujaispäivästä – näin yhdestä elämän kohokohdasta tuli painajaista

Instagram muistutteli eilen, että yliopistosta valmistumisestani oli kulunut tasan kaksi vuotta. Olin julkaissut paikalta yhden väkisin väännetyn IG-stoorin. Näin jälkikäteen tuosta stoorista huokuu epävarmuus, eikä se ole kovin aito. Suorastaan jopa apaattinen ilmoitus valmistumisesta. Vain muutama tunti tuon IG-stoorin jälkeen koin mieleenpainuvimman romahduspisteeni.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen kokonainen vuosi täysipäiväisenä yrittäjänä. Päädyin yrittäjäksi osittain “pakon” sanelemana, sillä määräaikainen työsuhde päättyi, mutta työpaikalta ilmoitettiin, että voisivat silti ostaa palveluitani. Olin tehnyt paljon valo- ja videokuvausta, joten minulla oli kuitenkin selkeä tuote, jota lähteä myymään. Silti koin epäonnistuneeni, kun työsopimusta ei jatkettu, vaikka sillä ei ollut tekemistä ammattitaitoni kanssa.

Olin kuitenkin jo valmiiksi väsynyt, loppu ja epävarma ja itsetunto työnhakuun oli nollassa. Päätin hypätä yksinyrittäjän saappaisiin, vaikka se pelotti. Olin siitä haaveillut, mutta en ehkä tuossa vaiheessa elämää, kun koulukin oli vielä kesken. 

Myös gradun suhteen olin ihan hirvittävän epävarma. Jokainen seminaari ahdisti ja tuntui, ettei oman työn kanssa etene minnekään. Minulla oli myös huonoja kokemuksia kandiseminaarista, sillä purskahdin minun työn opponoinnin kesken itkuun, koska lunta tuli tupaan ja paljon.

Tämänkin kuvan ja hymyn taakse sisältyy aika paljon asioita, joita ei päälle päin arvaisi.

Kuten moni tietääkin, ajauduin jo ensimmäisenä yrittäjävuotenani burnoutiin. Viikot tein töitä, viikonloppuisin gradua. Ei vapaapäiviä. Pitkät päivät ilman vapaata ovat sinäänsä lyhyinä pätkinä ihan ok, mutta epävarmuus ja olematon itseluottamus raastavat mieltä paljon enemmän kuin itse työn määrä. 

Pää oli täynnä katastrofiajatuksia, jotka jankuttivat etten pärjää ja olen huono. Yritin helpottaa näitä ajatuksia tekemällä lisää työtä ja suorittamalla lisää. Tämä toimintatapa vei vointiani vain entistäkin huonommaksi. Pian alkoivat myös fyysiset väsymysoireet, voimakkaat paniikkikohtaukset ja epänormaali hajamielisyys.

Koko vuoden väsymys kulminoitui tuohon valmistujaispäivään. Istuin yliopiston suurimmassa luentosalissa ahdistuneena ja ainoa ajatus päässäni oli, etten ansaitse valmistua. Pidätin itkua eturivissä.

Vanhempani olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja menin heidän kanssaan kotikotiin viettämään joulua tilaisuuden jälkeen.

Illalla keittiönpöydän ääressä iski valtava tunteiden purkaus. Itkin hysteerisesti, ja ensimmäistä kertaa sanoin ja myönsin “En jaksa enää”.

Tuosta lähti liikkeelle pitkä ja kivinen tie kohti eheämpää elämää ja oman mielen sopukoita. Vielä kaksi vuotta myöhemminkin matka jatkuu edelleen. Välillä taistelen edelleen tismalleen samanlaisten ajatusten kanssa kuin tuolloin kaksi vuotta sitten. Paljon edistystäkin on tapahtunut, mutta tie ei ole ollut lineaarinen eteenpäin.

Kun asenne ei ratkaise kaikkea – tämän takia toksinen positiivisuus ei ole hyvä juttu

Tuleeko sullakin korvista ulos jatkuvat tsemppilauseet, kuten

  • Asenne ratkaisee!
  • Posin kautta eteenpäin!
  • You can do it!!
  • Kyllä se siitä!

…mulla ainakin.

Olen itsekin joskus yrittänyt elää elämää, jossa yritän väkisin täyttää mieleni positiivisista ajatuksista. Tsemppilauseet voivat auttaa yli tiukasta tilanteesta, mutta pidemmän päälle puhutaan toksisesta positiivisuudesta.

Toksinen positiivisuus tarkoittaa sitä, että kaikki negatiiviset tunteet tukahdutetaan positiivisuudella. Ihminen ei ilmaise muita kuin positiivisia tunteitaan ja voi myös vältellä ja mitätöidä muiden tunteita.

Opin kantapään kautta mitä tapahtuu, kun negatiivisten ajatusten ja tunteiden käsittelyä lykkää jatkuvasti eteenpäin: pikkuhiljaa positiivisuuden seinä murtuu ja samalla ihminen sen mukana.

Toksista positiivisuutta viljellään valtavasti sosiaalisessa mediassa. Onnistumiset ja muut hyvät asiat saavat paljon huomiota ja harva näyttää todellisia tunteitaan tai muita elämän kääntöpuolia.

Erityisen huolestuttavaa on mun mielestä se, kuinka paljon työelämässä tai niihin liittyvillä sosiaalisen median tileillä näitä korulauseita viljellään. Burnout-kokemuksista tehdään sankaritarinoita, joista pääsee yli noin vaan, kunhan vähän lepää niin kyllä se siitä. Sitten sama ralli päälle vaan. ”Jaksaa, jaksaa!” kertoo siitä, että painetaan jo ehkä liian kovaa, mutta asialle ei aiota työpaikalla mitään tehdä.

Ennen pitkää nämä tsemppilauseet voivat lamauttaa ja aiheuttaa huonommuuden tunnetta. ”Tunnin treeni on vain 4% sun päivästä – jokaisella on aikaa treenata” kuuluu monen personal trainerin suusta. ”Mieti, et sulla on saman verran tunteja päivässä kuin Beyoncella” kuuluu startup-yrittäjän instastoorissa. Ihmisillä on niin erilaisia elämäntilanteita, että ne päivän prosentit kuluvat helposti moneen muuhun. Veikkaanpa myös, että Beyoncella elämä on joltain osin helpompaa kuin tavallisella tallaajalla.

Monet masentuneet ja muista mielenterveysongelmista kärsivät kohtaavat ulkopuolelta näitä tsemppilauseita jatkuvasti. Niiden sanoja ei varmasti tarkoita pahaa, mutta masennusta ei valitettavasti voiteta pelkällä positiivisella ajattelulla ja asenteella tai muilla korulauseilla. Jatkuva positiivisuus on myös kuluttavaa.

Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja niiden pitää saada näkyä ulos. Koko ajan ei tarvitse olla Positive vibes only. Ennemminkin All feelings allowed.

Mitä fiiliksiä toksinen positiivisuus sussa herättää?

Ahdistus iski jälleen ja pettymys jumppatunnilla – riittämättömyyden kehä on valmis

Tämä postaus on sarjassa sellainen, jonka julkaisusta olen epävarma. Olen somessa tuonut viime aikoina paljon esille sitä, että nyt menee paljon paremmin. Olen jopa miettinyt, että olenkohan enää edes masentunut, kunnes ahdistus ja alakulo hyppäävät nenän eteen taas nurkan takaa. Tällaisten ahdistusasioiden pohdinta blogissa saa mut jotenkin tuntemaan itseni valittavaksi rääpäleeksi, joka ulisee turhasta. Toisaalta, juuri näitä aitoja tunteita ja syitä niiden takia haluan tuoda esille, jos vaikka joku samaistuu niihin. Joten antaa mennä.

Tämän kertainen ahdistusaihe liittyy kehoahdistukseen. Se velloo säännöllisesti aika ajoin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on kuitenkin sellainen aihe, joka aina palaa ja vaikuttaa elämääni negatiivisesti kerta toisensa jälkeen. 

Aloin tällä viikolla itkemään kesken jumppatunnin. “Onneksi” oli meneillään punnerrusbiisi, joten kukaan ei nähnyt, kun naamat olivat kohti lattiaa. 

Fakta on se, että kuntoni on huonontunut ja ulkomuotoni muuttunut. Tämä on mulle erittäin vaikeaa hyväksyä, vaikka en todellakaan arvota muita ihmisiä heidän ulkomuodon tai kunnon perusteella. 

Olin sellaisella tunnilla, jota itse ohjasin vielä alle vuosi sitten. Tiedän, että ohjaaja tarkoitti vain hyvää, eikä hän tehnyt mitään väärää eikä tietenkään voinut tietää tilannettani tai tunteitani. Silti, kun jouduin sykehuippuosuudessa ottamaan käyttöön kevyemmän vaihtoehdon, ja ohjaaja näytti minulle peukkua, näyttäen samalla hetkellä kyseisen vaihtoehdon, osoitti minua ja sanoi “hyvä”. 

Tuossa hetkessä ensimmäinen tunne oli armoton vitutus ja häpeä. Vielä muutamia kuukausia sitten minä olin se, joka näytti esimerkkiä, en tarvinnut kevyempiä vaihtoehtoja. Tämä menee varmasti ylianalysoinnin puolelle, mutta hetkestä jäi sellainen olo, että nyt ohjaaja tsemppaa huonokuntoista eteenpäin, joka ei jaksa tehdä täysillä. Häpesin, että ohjaaja luulee minua joksikin aloittelijaksi vaikka todellisuudessa olen ohjannut lajia monta vuotta. 

Tiedän, että tämä on ihan naurettava ajatuskehä, koska itse ohjaajana tein ihan samalla tavalla, eikä ohjeet ole ikinä tarkoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, enkä ajattele yksittäisten asiakkaiden kuntoa tai ulkonäköä ohjatessani. Minun päässäni nämä kehät ovat kuitenkin todellisuutta. 

Kehoahdistus tulee kuitenkin ilmi paljon muuallakin kuin treenaamassa. Kun se oikein iskee, se lamauttaa. Tunnen olevani maailman ällöttävin ihminen. Vielä hetki sitten jalassa olevat housut tuntuivat ihan hyvältä, mutta askel askeleelta eteenpäin lyllertäessäni ne tuntuvat puristavan enemmän ja enemmän. Ahdistaa. Kaiken lisäksi olin tämän ajatuskehän aikana menossa vaihtamaan paria ostamaani vaatetta, koska ne osoittautuivat liian pieniksi. En koe, että mikään vaate näyttäisi päälläni hyvältä.

Samalla olen pettynyt itseeni kahdesta syystä. Ensinnäkin, miksi olen vuosia sitten ollessani oikeasti aika kovassa kunnossa, ollut samanlainen itseäni kohtaan kuin nyt. Äärimmäisen vaativa, joka vaatii koko ajan lisää omalta keholta ja kunnolta, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Juuri tämä kehä on varmasti osittain vaikuttanut kunnon laskuun, koska fiilis on ollut “ihan sama, mitä teen, olen kuitenkin paska ja läski”.

Toiseksi. Kyseenalaistan omaa vointiani viimeisen parin vuoden aikana, kun painoa on tullut lisää. Olinko oikeasti niin väsynyt, että en jaksanut liikkua tarpeeksi? Vaikka vastaus on kyllä, sillä saatoin nukahtaa istuma-asentoon ja pelkkä seisominen sattui, piiska itseäni kohtaan ei ota laantuakseen. Vaikka tiedostan tämän ajatuskehän, se vain jatkuu ja jatkuu. Olen epäonnistunut.

Bonus pettymyksenä tulee kaupan päälle vielä se, että miksi tämä vaativuuden kehä vain jatkuu, miksen saa sitä lopetettua? Ensimmäisessä kohdassa olin pettynyt siihen, että en hyvässäkään kunnossa ollut tyytyväinen itseeni, mutta tyytymättömyys tulee tätä rataa jatkumaan niin kauan kuin ajatusmallit oikeasti muuttuvat. Miksi en ole onnistunut vielä tässä(kään)?

Olen tiedostanut dieettikulttuurin ongelmallisuuden ja sen, kuinka fucked up meidän kehonkuvat ovat. Harmittelen niiden lukuisten naisten puolesta, jotka painivat ulkonäköpaineiden kanssa ja turhaudun, kun hyväkuntoiset naiset valittavat ulkonäöstään. 

Silti olen itse samanlainen, I should know better than that? 

Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Masennus teki ekstrovertistä introvertin

Viime aikoina olen havahtunut siihen, miten paljon masennus on muokannut minua ja jopa persoonaani. Ennen olin pää kolmantena jalkana menossa kaikkiin kissanristiäisiin, rakastin tavata uusia ihmisiä ja ihan vaan olla ihmisten ilmoilla. Nykyään tilanne on päinvastainen, sillä koti on yleensä kaikkein houkuttelevin paikka. 

Snapchat muistutteli kolmen vuoden takaisesta Rukan reissusta juhannuksena. Noissa videoissa olin iloinen – yhdessä videossa olin vasta matkalla, mutta innostus huokui jo auton kyydissä bilettäessä, toisessa oli käynnissä beerpong-turnajaiset ja kolmannessa esittelin juhannus-lookia. Näitä videoita katsellessa tuli sellainen olo, että mihin tuo ihminen on minusta kadonnut. 

On siis selvää, että olen “terveenä” täysi ekstrovertti. Viihdyin ihmisten seurassa ja olin parhaimmillani suuressa porukassa, rakastin järjestää juhlia ja kerätä porukan kasaan milloin festareille ja milloin mökkireissulle. Sain ihmisistä voimaa, eikä sosiaaliset tilanteet väsyttäneet minua. 

Nyt tilanne on kuitenkin melko päinvastainen. Tai, oikeastaan voisi sanoa, että historia toistaa itseään, sillä tämä ei ole ainoa ajanjakso, kun introverttius ottaa ekstrovertin haltuun.  

Hyväksymättömyyden kokemus 

Ekstroverttiin luonteeseen on kuulunut myös innostuminen ja puheliaisuus. Nämä yhdistettynä myös äänentaso saattaa välillä huomaamatta nousta, eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen saanut tästä kuulla. Varsinkin joskus yläasteikäisenä sain todella paljon kuulla, että “esitän” tai, että niin kuin mulla olisi koko ajan joku show päällä.  

Otin tällaiset kommentit itseeni toden teolla, ja aloin kontrolloimaan ulosantiani ensimmäistä kertaa jo yläasteaikoina. En ole tätä tajunnut ennen aikuisuutta, että ahdistin itseni nurkkaan ja tukahdutin tuolloin oman luonteeni, koska koin, etten saa olla sellainen kuin olin, enkä sopinut joukkoon.  

Vaihto-oppilasvuosi 17-vuotiaana teki minulle tässä suhteessa hyvää, sillä se vuosi sai minut jotenkin vapautumaan uudestaan. Moni vanha kaveri sanoikin, että olin luonteeltani aivan erilainen. Yksi onnellisimmista ajanjaksoista olikin vaihtovuosi ja seuraava vuosi paluustani. 

Vaikka äskeinen kuvaus oli pala historiaa, toistuu osittain sama kaava vieläkin. Hyvinä päivinä, kun olen nykyistä normaalia sosiaalisemmalla tuulella, ääni voi vaivihkaa taas nousta. Olen kuullut lukuisia kertoja kommentteja, kuten “Siis ootko sä ihan ok?”, “Älä huuda” ja muuta negatiivista. 

Vaikka sanojat eivät välttämättä tarkoitakaan kommentteja aina negatiivisesti, ne sattuvat. Koska nämä ovat hetkiä, jolloin olen kokenut pienen hetken olevani kaikkein eniten oma itseni. Mutta jälleen nämä lapsuuden traumat kaivetaan esiin, ja saan muistutuksen siitä, etten olekaan tällaisena ihan ok. Ikään kuin matto vetäistään jalkojen alta. 

Myös tämä on yksi vaikuttava tekijä masennuksen takana. Ei varsinaisesti tämä “olen liian äänekäs”, vaan kokemus siitä, etten ole hyväksytty omana itsenäni. Jotenkin outoa, miten tällaisesta asiasta on tullut niin iso juttu, johon törmään aina uudestaan ja uudestaan. 

Tämä valokuva kuvastaa hyvin tämän hetkistä fiilistä, ”piilossa”.

Takaisin tähän päivään. Uskon edellä mainittujen kokemusten vaikuttaneen paljon siihen, miksi koen ekstroverttiuden vaihtuneen introverttiuteen. On ollut todella hankalaa hyväksyä, että en ehkä oikeasti jaksakaan nähdä ystäviä, saati tavata uusia ihmisiä.  

Välillä on ahdistanut suunnitella yhtään mitään sosiaalista tekemistä. Sitoutuminen kaveriporukan yhteiseen illanviettoon ahdistaa, koska en voi tietää minkälainen olo mulla on silloin kun tuon illanvieton on tarkoitus tapahtua.  

Kirjoitinkin Instagramiin ennen juhannusta, että nykyisin monet juhlapyhät kaikkine paineineen ahdistaa, vaikka olen aiemmin ollut juhlaihminen. Otan paineita jopa siitä, että “pitää olla kivaa”. Entä jos mulla on ihan paska olla, enkä enää kykene esittämään reipasta? Samat paineet liittyvät myös kavereiden tapaamiseen. Vaikka tiedän, että illanvietot kavereiden kanssa voisivat piristää, en uskalla lähteä niihin “mököttämään”, jos ei olekaan fiilistä. 

Tämä ilmiö korostuu erityisesti, jos joukossa on ihmisiä, joihin koen, että täytyy jollain tavalla tehdä vaikutus tai en tunne heitä kunnolla. Sosiaalisten päivien ja viikonloppujen jälkeen olen nykyisin ihan sippi ja haluan vain nukahtaa. Sammuttaa ajatusvirran ja ärsyketulvan.  

Onneksi olen jotakuinkin pystynyt hyväksymään tämän, toivottavasti väliaikaisen tilan, ja ilmoittanut ystäville, että osallistun suunniteltuun juttuun, jos sinä päivänä mulla on sellaiseen voimia. On vapauttavaa olla masennukseen liittyvistä asioista avoin, eikä ystävienkään tarvitse enää miettiä, että feidaan tahallaan. Sori siitä, kamut. ❤  

Toivon, että tuo sisäinen ekstrovertti ei ole kadonnut mihinkään ja, että se kaivautuu sieltä takaisin ajan kanssa.  

En vaan malttaisi odottaa. 

Suurehkoja elämänmuutoksia – jäin sairauslomalle ja lopetin ryhmäliikuntaohjaamisen

Olen onnekas, kun minulla on vihdoin hyvä työterveyslääkäri. Se ei ole itsestäänselvyys, kuten Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi -postauksesta pystyi päättelemään. Olen käynyt työterveyslääkärin vastaanotolla kevään aikana muutaman kerran. On helpottavaa, kun on vihdoin joku, joka pysyy hieman kärryillä mun terveydentilasta, eikä tarvitse joka kerta selittää koko elämäntarinaa uudelle lääkärille uudestaan.

Olimme pohtineet parina viime tapaamisellani sairausloman vaihtoehtoa. Vaikka tykkään työstäni, ei energiaa ole jäänyt juurikaan mihinkään muuhun työn lisäksi. Oli siis aika luottaa ammattilaiseen, joka kannusti sairauslomaan ja kertoi, ettei todellakaan kirjoita sairauslomia potilailleen turhaan. En itse osannut tehdä päätöstä asian suhteen, koska liian moni asia pelotti. Tai no, pelottaa edelleen. Nyt parin viikon sairauslomasta on takana viisi päivää.

Olen siis tällä hetkellä töissä määräaikaisella työsopimuksella. Yksi syy sille, miksi en ole itse halunnut tehdä päätöstä jäädä sairauslomalle, on se, että pelottaa voiko pitkähkö sairausloma vaikuttaa työsopimuksen jatkoon. Virallisesti tietenkään tällainen ei saisi vaikuttaa, mutta jokaisella meistä on varmasti kokemusta epävarmasta työelämästä. 

Toisaalta tämä pelko on ristiriitainen, koska en varmasti kokisi pelkoa samalla tavalla jos olisin sairauslomalla vaikkapa selkäongelmien tai koronan takia. Kaksi viikkoa saattaa sairausloman aikana ja sitä ennen tuntua pitkältä ajalta, mutta kokonaiskuvassa se ei (toivottavasti) ole maailmaa kaatava. 

Syyt sairausloman takana

Toki sairausloma ei aina ole masennukseen paras mahdollinen hoitokeino. Sen vuoksi sairausloma on vain pari viikkoa, eikä montaa kuukautta. Monta kuukautta kotona tekemättä mitään voi sairastuttaa vain enemmän. Yhtenä painavana tekijänä tilanteessani on toki burnout-tausta sekä se fakta, ettei minulla ole ollut virallista lomaa sitten yläasteen.

Osittain sairausloman ajankohta liittyy lääkkeen vaihtoon. Edellisestä lääkkeestäni (Brintellix 20mg) ei tuntunut olevan vaikutusta suuntaan eikä toiseen, joten olen jälleen vaihtamassa lääkettä. Tällä kertaa Voxraan 150 mg annostuksella. Voxralla pitäisi olla aktivoiva vaikutus ja olisi mahtavaa saada viimeinkin tämä ainainen väsymys nitistettyä.

Sairausloma itsessään on aiheuttanut muitakin ristiriitaisia tunteita. Lääkäri kehotti tekemään kivoja asioita, liikkumaan rennosti ja tapaamaan energiaa tuovia ihmisiä. Samalla käyn sisäistä taistelua siitä, ansaitsenko pitää “lomaa”. Useaan otteeseen olen myös yllättänyt itseni oudosta ahdistavasta tilasta, joka ei anna mielen rauhoittua, vaan koko ajan pitäisi tehdä jotain “hyödyllistä”. Yksi ajattelutavoistani, joka on myös ajanut itseni burnoutiin.

Miksi päätin lopettaa työn ryhmäliikuntaohjaanana?

Tein viime viikolla myös raskaan päätöksen luopua kokonaan ryhmäliikuntaohjaajan työstä. Se on ollut osana elämääni jo miltei vuosikymmenen, mutta nyt viimein oli nostettava punainen lippu ilmaan ja myöntää, ettei vuorotyön lisäksi energiaa (ainakaan toistaiseksi) riitä toiseen työhön, joka sitoo joka viikko samaan aikaan.

Koko kevään ohjaukset ovat tuntuneet ahdistavilta. Kyllästyin ainaiseen ahdistuksen tunteeseen, vaikka tunnit olisivatkin menneet hyvin ja tunnin jälkeen fiilis olisi hyvä. Ahdistus ennen tunteja pilasi koko kokemuksen, koska se palasi joka viikko. Jumppa-ahdistus on aiheuttanut myös fyysisiä oireita, kuten migreeniä, jonka vuoksi olen jo melkein parin vuoden ajan joutunut perumaan ohjauksia melko viime tingassa. Sijaisten etsiminen ja muu aikataulusäätö kävi liian raskaaksi.

Harmittaa. Syyllisyyden tunne on kaivautunut jälleen esiin.

Ärsyttää, että ohjaamisesta jää nyt tällainen negatiivinen tunnelma. Suurimmaksi osaksi näiden vuosien ajan ohjaaminen on kuitenkin ollut hauskaa ja antoisaa. Nyt niistä jää kuitenkin paha maku suuhun. Harmittaa myös, että en ole pystynyt päästämään irti miellyttäjäminästä, vaan suostunut esimerkiksi ohjaaman tunteja, joita en oikeasti edes haluaisi ohjata.

Ainahan voin palata ohjaajan työhön, mutta kynnys sille ainakin tämän hetkisten fiilisten suhteen tulee olemaan vaikeaa.

Oletko sinä jäänyt sairauslomalle jonkun mielenterveydellisen syyn vuoksi? Kuulostaako pohdintani sairaulomasta tutulta? Kommentoi!

Kotona on nyt toinenkin toipilas, mutta onneksi tuemme toisia. ❤ Varpun Instagram: instagram.com/rescuedoggovarpu

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä.