Masennus teki ekstrovertistä introvertin

Viime aikoina olen havahtunut siihen, miten paljon masennus on muokannut minua ja jopa persoonaani. Ennen olin pää kolmantena jalkana menossa kaikkiin kissanristiäisiin, rakastin tavata uusia ihmisiä ja ihan vaan olla ihmisten ilmoilla. Nykyään tilanne on päinvastainen, sillä koti on yleensä kaikkein houkuttelevin paikka. 

Snapchat muistutteli kolmen vuoden takaisesta Rukan reissusta juhannuksena. Noissa videoissa olin iloinen – yhdessä videossa olin vasta matkalla, mutta innostus huokui jo auton kyydissä bilettäessä, toisessa oli käynnissä beerpong-turnajaiset ja kolmannessa esittelin juhannus-lookia. Näitä videoita katsellessa tuli sellainen olo, että mihin tuo ihminen on minusta kadonnut. 

On siis selvää, että olen “terveenä” täysi ekstrovertti. Viihdyin ihmisten seurassa ja olin parhaimmillani suuressa porukassa, rakastin järjestää juhlia ja kerätä porukan kasaan milloin festareille ja milloin mökkireissulle. Sain ihmisistä voimaa, eikä sosiaaliset tilanteet väsyttäneet minua. 

Nyt tilanne on kuitenkin melko päinvastainen. Tai, oikeastaan voisi sanoa, että historia toistaa itseään, sillä tämä ei ole ainoa ajanjakso, kun introverttius ottaa ekstrovertin haltuun.  

Hyväksymättömyyden kokemus 

Ekstroverttiin luonteeseen on kuulunut myös innostuminen ja puheliaisuus. Nämä yhdistettynä myös äänentaso saattaa välillä huomaamatta nousta, eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen saanut tästä kuulla. Varsinkin joskus yläasteikäisenä sain todella paljon kuulla, että “esitän” tai, että niin kuin mulla olisi koko ajan joku show päällä.  

Otin tällaiset kommentit itseeni toden teolla, ja aloin kontrolloimaan ulosantiani ensimmäistä kertaa jo yläasteaikoina. En ole tätä tajunnut ennen aikuisuutta, että ahdistin itseni nurkkaan ja tukahdutin tuolloin oman luonteeni, koska koin, etten saa olla sellainen kuin olin, enkä sopinut joukkoon.  

Vaihto-oppilasvuosi 17-vuotiaana teki minulle tässä suhteessa hyvää, sillä se vuosi sai minut jotenkin vapautumaan uudestaan. Moni vanha kaveri sanoikin, että olin luonteeltani aivan erilainen. Yksi onnellisimmista ajanjaksoista olikin vaihtovuosi ja seuraava vuosi paluustani. 

Vaikka äskeinen kuvaus oli pala historiaa, toistuu osittain sama kaava vieläkin. Hyvinä päivinä, kun olen nykyistä normaalia sosiaalisemmalla tuulella, ääni voi vaivihkaa taas nousta. Olen kuullut lukuisia kertoja kommentteja, kuten “Siis ootko sä ihan ok?”, “Älä huuda” ja muuta negatiivista. 

Vaikka sanojat eivät välttämättä tarkoitakaan kommentteja aina negatiivisesti, ne sattuvat. Koska nämä ovat hetkiä, jolloin olen kokenut pienen hetken olevani kaikkein eniten oma itseni. Mutta jälleen nämä lapsuuden traumat kaivetaan esiin, ja saan muistutuksen siitä, etten olekaan tällaisena ihan ok. Ikään kuin matto vetäistään jalkojen alta. 

Myös tämä on yksi vaikuttava tekijä masennuksen takana. Ei varsinaisesti tämä “olen liian äänekäs”, vaan kokemus siitä, etten ole hyväksytty omana itsenäni. Jotenkin outoa, miten tällaisesta asiasta on tullut niin iso juttu, johon törmään aina uudestaan ja uudestaan. 

Tämä valokuva kuvastaa hyvin tämän hetkistä fiilistä, ”piilossa”.

Takaisin tähän päivään. Uskon edellä mainittujen kokemusten vaikuttaneen paljon siihen, miksi koen ekstroverttiuden vaihtuneen introverttiuteen. On ollut todella hankalaa hyväksyä, että en ehkä oikeasti jaksakaan nähdä ystäviä, saati tavata uusia ihmisiä.  

Välillä on ahdistanut suunnitella yhtään mitään sosiaalista tekemistä. Sitoutuminen kaveriporukan yhteiseen illanviettoon ahdistaa, koska en voi tietää minkälainen olo mulla on silloin kun tuon illanvieton on tarkoitus tapahtua.  

Kirjoitinkin Instagramiin ennen juhannusta, että nykyisin monet juhlapyhät kaikkine paineineen ahdistaa, vaikka olen aiemmin ollut juhlaihminen. Otan paineita jopa siitä, että “pitää olla kivaa”. Entä jos mulla on ihan paska olla, enkä enää kykene esittämään reipasta? Samat paineet liittyvät myös kavereiden tapaamiseen. Vaikka tiedän, että illanvietot kavereiden kanssa voisivat piristää, en uskalla lähteä niihin “mököttämään”, jos ei olekaan fiilistä. 

Tämä ilmiö korostuu erityisesti, jos joukossa on ihmisiä, joihin koen, että täytyy jollain tavalla tehdä vaikutus tai en tunne heitä kunnolla. Sosiaalisten päivien ja viikonloppujen jälkeen olen nykyisin ihan sippi ja haluan vain nukahtaa. Sammuttaa ajatusvirran ja ärsyketulvan.  

Onneksi olen jotakuinkin pystynyt hyväksymään tämän, toivottavasti väliaikaisen tilan, ja ilmoittanut ystäville, että osallistun suunniteltuun juttuun, jos sinä päivänä mulla on sellaiseen voimia. On vapauttavaa olla masennukseen liittyvistä asioista avoin, eikä ystävienkään tarvitse enää miettiä, että feidaan tahallaan. Sori siitä, kamut. ❤  

Toivon, että tuo sisäinen ekstrovertti ei ole kadonnut mihinkään ja, että se kaivautuu sieltä takaisin ajan kanssa.  

En vaan malttaisi odottaa. 

Suurehkoja elämänmuutoksia – jäin sairauslomalle ja lopetin ryhmäliikuntaohjaamisen

Olen onnekas, kun minulla on vihdoin hyvä työterveyslääkäri. Se ei ole itsestäänselvyys, kuten Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi -postauksesta pystyi päättelemään. Olen käynyt työterveyslääkärin vastaanotolla kevään aikana muutaman kerran. On helpottavaa, kun on vihdoin joku, joka pysyy hieman kärryillä mun terveydentilasta, eikä tarvitse joka kerta selittää koko elämäntarinaa uudelle lääkärille uudestaan.

Olimme pohtineet parina viime tapaamisellani sairausloman vaihtoehtoa. Vaikka tykkään työstäni, ei energiaa ole jäänyt juurikaan mihinkään muuhun työn lisäksi. Oli siis aika luottaa ammattilaiseen, joka kannusti sairauslomaan ja kertoi, ettei todellakaan kirjoita sairauslomia potilailleen turhaan. En itse osannut tehdä päätöstä asian suhteen, koska liian moni asia pelotti. Tai no, pelottaa edelleen. Nyt parin viikon sairauslomasta on takana viisi päivää.

Olen siis tällä hetkellä töissä määräaikaisella työsopimuksella. Yksi syy sille, miksi en ole itse halunnut tehdä päätöstä jäädä sairauslomalle, on se, että pelottaa voiko pitkähkö sairausloma vaikuttaa työsopimuksen jatkoon. Virallisesti tietenkään tällainen ei saisi vaikuttaa, mutta jokaisella meistä on varmasti kokemusta epävarmasta työelämästä. 

Toisaalta tämä pelko on ristiriitainen, koska en varmasti kokisi pelkoa samalla tavalla jos olisin sairauslomalla vaikkapa selkäongelmien tai koronan takia. Kaksi viikkoa saattaa sairausloman aikana ja sitä ennen tuntua pitkältä ajalta, mutta kokonaiskuvassa se ei (toivottavasti) ole maailmaa kaatava. 

Syyt sairausloman takana

Toki sairausloma ei aina ole masennukseen paras mahdollinen hoitokeino. Sen vuoksi sairausloma on vain pari viikkoa, eikä montaa kuukautta. Monta kuukautta kotona tekemättä mitään voi sairastuttaa vain enemmän. Yhtenä painavana tekijänä tilanteessani on toki burnout-tausta sekä se fakta, ettei minulla ole ollut virallista lomaa sitten yläasteen.

Osittain sairausloman ajankohta liittyy lääkkeen vaihtoon. Edellisestä lääkkeestäni (Brintellix 20mg) ei tuntunut olevan vaikutusta suuntaan eikä toiseen, joten olen jälleen vaihtamassa lääkettä. Tällä kertaa Voxraan 150 mg annostuksella. Voxralla pitäisi olla aktivoiva vaikutus ja olisi mahtavaa saada viimeinkin tämä ainainen väsymys nitistettyä.

Sairausloma itsessään on aiheuttanut muitakin ristiriitaisia tunteita. Lääkäri kehotti tekemään kivoja asioita, liikkumaan rennosti ja tapaamaan energiaa tuovia ihmisiä. Samalla käyn sisäistä taistelua siitä, ansaitsenko pitää “lomaa”. Useaan otteeseen olen myös yllättänyt itseni oudosta ahdistavasta tilasta, joka ei anna mielen rauhoittua, vaan koko ajan pitäisi tehdä jotain “hyödyllistä”. Yksi ajattelutavoistani, joka on myös ajanut itseni burnoutiin.

Miksi päätin lopettaa työn ryhmäliikuntaohjaanana?

Tein viime viikolla myös raskaan päätöksen luopua kokonaan ryhmäliikuntaohjaajan työstä. Se on ollut osana elämääni jo miltei vuosikymmenen, mutta nyt viimein oli nostettava punainen lippu ilmaan ja myöntää, ettei vuorotyön lisäksi energiaa (ainakaan toistaiseksi) riitä toiseen työhön, joka sitoo joka viikko samaan aikaan.

Koko kevään ohjaukset ovat tuntuneet ahdistavilta. Kyllästyin ainaiseen ahdistuksen tunteeseen, vaikka tunnit olisivatkin menneet hyvin ja tunnin jälkeen fiilis olisi hyvä. Ahdistus ennen tunteja pilasi koko kokemuksen, koska se palasi joka viikko. Jumppa-ahdistus on aiheuttanut myös fyysisiä oireita, kuten migreeniä, jonka vuoksi olen jo melkein parin vuoden ajan joutunut perumaan ohjauksia melko viime tingassa. Sijaisten etsiminen ja muu aikataulusäätö kävi liian raskaaksi.

Harmittaa. Syyllisyyden tunne on kaivautunut jälleen esiin.

Ärsyttää, että ohjaamisesta jää nyt tällainen negatiivinen tunnelma. Suurimmaksi osaksi näiden vuosien ajan ohjaaminen on kuitenkin ollut hauskaa ja antoisaa. Nyt niistä jää kuitenkin paha maku suuhun. Harmittaa myös, että en ole pystynyt päästämään irti miellyttäjäminästä, vaan suostunut esimerkiksi ohjaaman tunteja, joita en oikeasti edes haluaisi ohjata.

Ainahan voin palata ohjaajan työhön, mutta kynnys sille ainakin tämän hetkisten fiilisten suhteen tulee olemaan vaikeaa.

Oletko sinä jäänyt sairauslomalle jonkun mielenterveydellisen syyn vuoksi? Kuulostaako pohdintani sairaulomasta tutulta? Kommentoi!

Kotona on nyt toinenkin toipilas, mutta onneksi tuemme toisia. ❤ Varpun Instagram: instagram.com/rescuedoggovarpu

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Tyytymättömyys omaan kehoon mukana koko elämän – tämän takia aloitin dieetin

Olin perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa syksyllä 2001 ollessani 9-vuotias kolmasluokkalainen. Olimme menossa rannalle ja tuolloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että en kehtaa, koska olen liian lihava.

Tuo on ensimmäinen mieleen jäänyt hetki, kun ajattelin olevani liian läski ja ällöttävä. Tämä ajatus piinaa ja seuraa minua edelleen, miltei 20 vuoden jälkeen.

On selvää, että vaativuuteni itseäni kohtaan on yksi syy kaikille mielenterveysongelmilleni. Oma vääristynyt käsitys kehostani on yksi vaativuuteni ulottuvuuksista.

Ajatukset oman kehon ällöttävyydestä ovat saaneet mielen pomppimaan laidasta laitaan ja vaikka olen lähes aina ajatellut, että minun pitäisi laihduttaa, ovat vaikutukset olleet miltei päinvastaiset. Tällaiset ajatukset aiheuttivat minulle paljon ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia. Usein saatoin katsoa omaa peilikuvaa ja alkaa itkemään.

Tässä äiti ja minä Italiassa vuonna 2001, kun ensimmäisen kerran ajattelin olevani liian lihava tai kehoni muuten vääränlainen. Kunpa olisin saanut kerrottua äidille tuon hetkisistä ajatuksista, olisin saattanut säästyä monelta murheelta tulevaisuudessa.

Ahdistus kehosta on joko aiheuttanut sen, että ei ole syönyt mitään, mutta toisaalta saanut myös ahmimaan ruokaa ”ihan sama” -asenteen kautta. Tällaiset laidasta laitaan ajatukset ovat olleet hyvin väsyttäviä ja pidemmän päälle jojoilu on myös epäterveellistä, joten niistä olisi tärkeää päästä eroon.

Jossain vaiheessa kiinnostuin seuraamaan fitnessbloggaajia ja halusin seurata heidän noudattamaa ruokavaliota. Vaikka söinkin usean kuukauden ajan terveellisesti, pisti tämä loppujen lopuksi vain lisää pökköä pesään.

Näissä fitnessbloggaajien ruokaohjeissa harvoin käytetään ”normaaleja” raaka-aineita ja vaikkapa tavallinen täysjyväpasta saatettiin haukkua maanrakoon ja sen sijaan käytettiin jotain kikhernepastaa tai psylliumhiivasavimössöä.

Nämä ohjeet pinttyivät syvälle ajatusmalleihin, mistä seurasi kärjistetysti se, että on ihan sama, syötkö rasvaisen hampurilaisen vai täysjyväpastaa. Ei saisi syödä gluteenia, maitotuotteita, sokereita, ei pakata eväitä muovirasiaan ja mielellään suosia luomua. Podin huonoa omaatuntoa, jos söin välipalaksi maitorahkaa ja ananasta, enkä luomutuorepuuroa itsepoimituilla mustikoilla ja pähkinöillä. Näin myös vääristynyt ruokakäsitys(kin) oli valmis.

En osaa sanoa, miksi tarkalleen koin jo niin nuorena kehoni olevan vääränlainen, vaikka sitä se ei todellisuudessa ollut. Muistan, että jossain kohtaa kun aloin olla isompi kuin viisi vuotta vanhempi siskoni, se oli minulle todella kova paikka.

Ryhmäliikuntaohjaajana olen kokenut olevani liian iso ja lihava, sillä monet ovat aivan sairaan hyvässä kunnossa. Töissä salilla en ole kehdannut vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, vaan luikahtanut tekemään sen vessan puolelle. Koen, että en ole ollut ”läskina” uskottava ryhmäliikuntaohjaaja. Erityisesti koulutustilaisuudet, joissa on pelkästään ohjaajia ja kouluttajia, ovat ahdistavia.

Aihe on nyt itselleni ajankohtainen, sillä olen juuri päättänyt neljän viikon dieetin, joka on myös saanut minua pohtimaan kehonkuvaani. Dieetin etenemisestä on enemmän sisältöä Instagramissani.

Syitä dieetille ryhtymiselle oli monia. Ärsytti, ettei ulkona syöminen, ruoan hakeminen tai Wolttaaminen enää tuntunut spesiaalilta. Siitä oli tullut liian automaattista ja helppoa.

On myös totta, että kiloja vuosien varrella on kertynyt. Sairastuessani masennukseen kilot tarttuivat osittain lääkkeiden takia kehooni entistä tiukemmin, mutta myös siksi että väsyneisyyden takia olen liikkunut paljon aiempaa vähemmän, enkä ehkä ole onnistunut syömään uudenlaisen kulutuksen mukaan.

Pohdin toki jo ennen dieettiä ja varsinkin sen aikana, että onko tämä tässä vaiheessa elämääni järkevää. Se kuitenkin aiheutti stressiä ja lisästressi burnoutin kokeneelle masentuneelle ei ole hyvä juttu. Päätin kuitenkin hoitaa dieetin loppuun saakka, koska lopettamisesta olisi seurannut vain ahdistusta, mikä ei toki ole se syistä tervein.

Dieetti oli kuitenkin sellainen, että se sisälsi ihan tavallista ruokaa. Toki tässä oli maito- ja viljatuotteet pannassa, mutta tämä toimi silti hyvänä lähtölaukaisuna syömisasenteiden normalisoimiseen sekä terveellisen ruokarytmin saamiseen takaisin raiteilleen. Dieetti on selvästi käynnistänyt myös ajatusmallien muutosprosessin, minkä kautta toivon, ettei dieettejä enää jatkossa tarvita.

Pikku hiljaa ajatus siitä, että itsensä hyväksyminen on ainoa tie kohti terveempää elämää. Yksittäisillä dieeteillä ei ole mitään merkitystä pitkän ajan tulosten kanssa, jos käsitys omasta itsestäni ei muutu.

Miksi itseensä ja omaan kehoonsa suhtautuu niin paljon kriittisemmin kuin toisten?