Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Minun burnout-tarina

Uupumus on kyllä pirullinen vaiva. Ennen kaikkea sitä on vaikeinta hyväksyä. Se kävelee elämään salakavalasti ja ennen kuin huomaatkaan, se iskee ja romuttaa.

Minulle on aina opetettu, että elämässä täytyy tehdä töitä. Elämässä pärjäävät ne, jotka tekevät töitä. Sama viesti erilaisella kulmalla on kantanut lähes läpi koko elämän: kouluttaudu hyvin, jotta saat töitä.

Entäs sitten, kun työpaikoista on kova kilpailu? No, ”hyvät tyypit” saa aina töitä, sanottiin.

En sen kummemmin stressannut rahasta tai työllistymisestä lukiossa tai välivuotena. Luotin siihen, että siinä vaiheessa saa vielä etsiä sitä kuuluisaa omaa juttua ja se tulee vastaan jossain vaiheessa.

Noista ajoista mentaliteetti on hiukkasen muuttunut, eikä pelkästään hyvään suuntaan.

”Minusta ei ainakaan valmistu työtöntä”

Kun pääsin yliopistoon ja joka tuutista toitettiin viestiä siitä, kuinka vaikea korkeakoulutetun on nykyään työllistyä, päätin, että minä en tule kuulumaan tähän työttömänä valmistuneiden joukkoon. Teen mitä vaan, kunhan en päädy työttömäksi.

Sen sijaan heti fuksivuodesta lähtien olin aktiivinen ainejärjestötoiminnassa ja toisessa yhdistyksessä. Samaan aikaan olin myös töissä kaupan kassalla ja vuoden vaihteen jälkeen aloitin työt ryhmäliikuntaohjaajana sekä kuntosalin vastaanotossa. Myöhemmin mukaan tuli tuutorointi ja siihen vielä mallikelposet opintopistesuoritukset päälle.

Toisena opiskeluvuonna päätin pistää kaasua ja ampaisin pelkästään kevätlukukaudella kasaan 90 opintopistettä. Koko lukuvuoden opintopistetavoite on muistaakseni noin 60 opintopistettä ja Kela vaatii täysiin opintotukiin 45 opintopistettä.

Tuona vuonna sain palkkaa muistaakseni kuudesta eri paikasta, joista yksi oli oman alan harjoittelupaikka, toinen paikallislehti, johon kirjoitin juttuja ja kolmas pieni lehti kotikunnassani Kempeleessä, johon kirjoitin kolumneja. Lisäksi olin ainejärjestön puheenjohtaja.

Tuo kiihtyvä tahti onneksi katkesi hetkeksi viiden kuukauden vaihto-opinnoilla Bangkokissa. Toki vaihdossakin piti aloittaa jokin uusi projekti ja kuvioihin tuli YouTube.

”Höyryt on mun juttu”

Vaihdon jälkeen asuin kesän Oulussa ja olin työskentelin markkinoinnin harjoittelijana. Päätin jatkaa YouTubea myös Suomessa ja päätin tehdä videon vähintään kerran viikossa. Jos näin ei tapahtunut, koin syyllisyyttä ja olevani laiska. Ei minusta ikinä voisi tulla mitään, jos en pysty pysymään tavoitteessani.

Olin siis jo tottunut siihen, että monta rautaa on tulessa koko ajan ja uutta projektia pukkaa jatkuvasti. Tapasinkin sanoa, että tykkään pitää itseni kiireisenä. Podin huonoa omaatuntoa, jos en tehnyt vapaa-ajallani jotain ”hyödyllistä”. Kuten arvata saattaa, kunnollista lomaa en ole vieläkään viettänyt käytännössä ikinä.

Pari vuotta meni tiiviisti tasapainotellen enemmän tai vähemmän opintojen, töiden ja YouTuben parissa. Haukuin itseäni, koska en saanut kanavaani niin suureen nousuun kuin olisin halunnut. Nyt voin myötää myös tunteneeni kateutta niitä kohtaan, jotka kanavan samoihin aikoihin perustaneet alkoivat menestyä minua paremmin. Se söi motivaatiota ja jopa häpesin omaa kanavaani.

Suurin käännekohta viimeiseen romahtamiseen liittyy aikaan, jolloin muut opinnot gradua lukuunottamatta oli suoritettu. Muutin pois Vaasasta ja pääsin kivaan duuniin kesäksi Ouluun ja jatkoin samassa työpaikassa kesän jälkeen Helsingissä.

No, kivassa duunissa oli myös varjopuolensa. Tein töitä kesän ensin yhden konsulttifirman kautta. Syksyllä minut siirrettiin toiseen. Töitä olisi ollut tehtäväksi vaikka 24/7. Tein töitä paljon erilaisissa projekteissa, eikä minulla ollut sellaista esimiestä, jolla olisi ollut kokonaiskuva työtehtävistäni. Optimistisena sanoin kaikkeen aina kyllä. Pakotin itsestäni nauttimaan loputtomasta työstä. ”Höyryt” oli mun juttu.

Yrittäjän päivänä vuonna 2018 poseerasin OP Kevytyrittäjän metroaseman mainoksessa. Hymyn taakse voi kätkeytyä melko monta asiaa.

”Tarvittais tää heti”, ”OK.” Tiukkojen projektien parissa työpäivät venyivät kellon ympäri. Tein töitä viikonloppuisin, kun arkipäivät eivät riittäneet. Pikku hiljaa pitkät työpäivät olivat ennemminkin sääntö eikä poikkeus. Ja tämän päälle kuin syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että en tehnyt gradua jäljelle jääneillä tunneilla.

Vaikka töitä oli paljon ja vähemmälläkin olisi pärjännyt, koin, että nuorena työntekijänä minun täytyy koko ajan antaa itsestäni 150%. Virheisiin ei olisi juuri varaa ja jos sainkin jostain edes hieman omassa päässäni negatiiviselta kuulostavaa palautetta, saatoin itkeä vartin työpaikan vessassa. Olin mielestäni surkimus ja epäonnistunut.

Pelkäsin koko ajan työpaikan menettämistä. Ja pahin toteutui, tavallaan. Projekteja järjestettiin työpaikalla uudestaan, eikä siitä paletista enää löytynyt minulle työntekijänä paikkaa.

Menin rikki. Sain siihen mennessä elämäni pahimman paniikkikohtauksen, jonka aikana minulla on mennyt muisti muutamiksi minuuteiksi. Tätä ei moni tiedä, mutta pahimpien paniikkikohtausten aikana löin itseäni.

Yrittäjyys lyö lisää vettä myllyyn

Silloin syntyi yritykseni, eloisa visuals. Ulospäin näytin aivan jeejee tää on niin siistii -yrittäjältä. Kyllähän se tavallaan olikin, sillä olin ajatellut yrittäjäksi ryhtymistä jonain päivänä, mutta en näin pian. Gradukin pitäisi saada valmiiksi. En kokenut olevani valmis. Toisaalta, koin myös, että ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tässä vaiheessa luovuin YouTubesta. ”Luovuttaminen”, se jos joku hävetti vielä enemmän kuin se, että en saanut kerättyä satoja tuhansia seuraajia. Koin koko homman olleen täysi farssi. Samalla lopetin myös lähes kaikkien some-vaikuttajien seuraamisen kaikissa kanavissa. Joskus käyn jotain vanhan, kivan vaikuttajan postauksia kattomassa, mutta nykyään aika harvoin, koska se ahdistaa ja muistuttaa tuosta epäonnistumisesta.

Yrittäjyys toi mukanaan omat riskit. En tiennyt, miten hinnoitella työtäni ja usein laskutusvaiheessa saatoin häpeän nimissä laskuttaa vähemmän, kuin mitä olin alunperin laskenut.

Ahdistus alkoi kasvaa. Tein edelleen suurimman osan töistäni edelliseen työpaikkaani, tällä kertaa vain itse laskuttaen. Silti olin epärealistisen peloissani siitä, että seuraavassa kuussa minulla ei olisi töitä ollenkaan tai, että olisin täysin rahaton ja joudun kodittomaksi sillan alle. Ja tämä ei ole yhtään liioittelua, vaan pelkäsin näin aidosti.

Kuten arvata saattaa, kävi päinvastoin. Työmäärä ja projektit vaan lisääntyivät silmissä. Lomaa en silti uskaltanut pitää. Luottamus oman työn jatkumiseen tai osaamiseen oli miltei nollassa.

Osallistuin YouTube-videolla Momondon Open World (tms.) -kilpailuun ja pääsin finaaliin. Kolmen parhaan joukkoon en päässyt. Häpesin.

Monen vuoden ylisuorittaminen alkoi pikku hiljaa näkyä. Aina väsytti. Unohtelin tavaroita. Unohdin ottaa kameran mukaan kuvauksiin. Nämä keissit alkoivat yleistyä. Haukuin itseäni, olin epäonnistunut. Itkin, kun yritin tehdä gradua. Yritin mennä kävelylle saadakseni ajatukset muualle, sain paniikkikohtauksen keskellä Eiran rantaa. Mistään ei meinannut tulla mitään.

Unohduksista ja epäonnistumisen pelosta johtuen työkeikat alkoivat ahdistaa. Vielä nykyäänkin välttelen kameralaukun pakkaamista viimeiseen asti, koska se tuntuu epämiellyttävältä.

Kesällä 2018 olin jälkeen vanhassa työpaikassani konsulttina, siis työntekijä. Tämä oli jo kolmas erillinen työsopimus samaan paikkaan, mutta syksyllä jatkoin taas kokopäiväisenä yrittäjänä.

Tuon kuuman kesän viikonloput käytin gradun tekemiseen kirjastossa. What a fun summer, they said.

Jollain ihmeen kaupalla tsemppasin ja puristin gradun valmiiksi syksyllä 2018 ja valmistuin joulukuussa. Valmistujaistilaisuudessa pidätin epäonnistuneesti itkua, koska koin etten ansainnut valmistua.

Äiti ja isä olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja lähdin heidän kyydillä viettämään joulua pohjoiseen.

Kun pääsin kotiin, romahdin keittiöön, purskahdin hysteeriseen itkuun ja sanoin:

”En jaksa enää”.