Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Minun burnout-tarina

Uupumus on kyllä pirullinen vaiva. Ennen kaikkea sitä on vaikeinta hyväksyä. Se kävelee elämään salakavalasti ja ennen kuin huomaatkaan, se iskee ja romuttaa.

Minulle on aina opetettu, että elämässä täytyy tehdä töitä. Elämässä pärjäävät ne, jotka tekevät töitä. Sama viesti erilaisella kulmalla on kantanut lähes läpi koko elämän: kouluttaudu hyvin, jotta saat töitä.

Entäs sitten, kun työpaikoista on kova kilpailu? No, ”hyvät tyypit” saa aina töitä, sanottiin.

En sen kummemmin stressannut rahasta tai työllistymisestä lukiossa tai välivuotena. Luotin siihen, että siinä vaiheessa saa vielä etsiä sitä kuuluisaa omaa juttua ja se tulee vastaan jossain vaiheessa.

Noista ajoista mentaliteetti on hiukkasen muuttunut, eikä pelkästään hyvään suuntaan.

”Minusta ei ainakaan valmistu työtöntä”

Kun pääsin yliopistoon ja joka tuutista toitettiin viestiä siitä, kuinka vaikea korkeakoulutetun on nykyään työllistyä, päätin, että minä en tule kuulumaan tähän työttömänä valmistuneiden joukkoon. Teen mitä vaan, kunhan en päädy työttömäksi.

Sen sijaan heti fuksivuodesta lähtien olin aktiivinen ainejärjestötoiminnassa ja toisessa yhdistyksessä. Samaan aikaan olin myös töissä kaupan kassalla ja vuoden vaihteen jälkeen aloitin työt ryhmäliikuntaohjaajana sekä kuntosalin vastaanotossa. Myöhemmin mukaan tuli tuutorointi ja siihen vielä mallikelposet opintopistesuoritukset päälle.

Toisena opiskeluvuonna päätin pistää kaasua ja ampaisin pelkästään kevätlukukaudella kasaan 90 opintopistettä. Koko lukuvuoden opintopistetavoite on muistaakseni noin 60 opintopistettä ja Kela vaatii täysiin opintotukiin 45 opintopistettä.

Tuona vuonna sain palkkaa muistaakseni kuudesta eri paikasta, joista yksi oli oman alan harjoittelupaikka, toinen paikallislehti, johon kirjoitin juttuja ja kolmas pieni lehti kotikunnassani Kempeleessä, johon kirjoitin kolumneja. Lisäksi olin ainejärjestön puheenjohtaja.

Tuo kiihtyvä tahti onneksi katkesi hetkeksi viiden kuukauden vaihto-opinnoilla Bangkokissa. Toki vaihdossakin piti aloittaa jokin uusi projekti ja kuvioihin tuli YouTube.

”Höyryt on mun juttu”

Vaihdon jälkeen asuin kesän Oulussa ja olin työskentelin markkinoinnin harjoittelijana. Päätin jatkaa YouTubea myös Suomessa ja päätin tehdä videon vähintään kerran viikossa. Jos näin ei tapahtunut, koin syyllisyyttä ja olevani laiska. Ei minusta ikinä voisi tulla mitään, jos en pysty pysymään tavoitteessani.

Olin siis jo tottunut siihen, että monta rautaa on tulessa koko ajan ja uutta projektia pukkaa jatkuvasti. Tapasinkin sanoa, että tykkään pitää itseni kiireisenä. Podin huonoa omaatuntoa, jos en tehnyt vapaa-ajallani jotain ”hyödyllistä”. Kuten arvata saattaa, kunnollista lomaa en ole vieläkään viettänyt käytännössä ikinä.

Pari vuotta meni tiiviisti tasapainotellen enemmän tai vähemmän opintojen, töiden ja YouTuben parissa. Haukuin itseäni, koska en saanut kanavaani niin suureen nousuun kuin olisin halunnut. Nyt voin myötää myös tunteneeni kateutta niitä kohtaan, jotka kanavan samoihin aikoihin perustaneet alkoivat menestyä minua paremmin. Se söi motivaatiota ja jopa häpesin omaa kanavaani.

Suurin käännekohta viimeiseen romahtamiseen liittyy aikaan, jolloin muut opinnot gradua lukuunottamatta oli suoritettu. Muutin pois Vaasasta ja pääsin kivaan duuniin kesäksi Ouluun ja jatkoin samassa työpaikassa kesän jälkeen Helsingissä.

No, kivassa duunissa oli myös varjopuolensa. Tein töitä kesän ensin yhden konsulttifirman kautta. Syksyllä minut siirrettiin toiseen. Töitä olisi ollut tehtäväksi vaikka 24/7. Tein töitä paljon erilaisissa projekteissa, eikä minulla ollut sellaista esimiestä, jolla olisi ollut kokonaiskuva työtehtävistäni. Optimistisena sanoin kaikkeen aina kyllä. Pakotin itsestäni nauttimaan loputtomasta työstä. ”Höyryt” oli mun juttu.

Yrittäjän päivänä vuonna 2018 poseerasin OP Kevytyrittäjän metroaseman mainoksessa. Hymyn taakse voi kätkeytyä melko monta asiaa.

”Tarvittais tää heti”, ”OK.” Tiukkojen projektien parissa työpäivät venyivät kellon ympäri. Tein töitä viikonloppuisin, kun arkipäivät eivät riittäneet. Pikku hiljaa pitkät työpäivät olivat ennemminkin sääntö eikä poikkeus. Ja tämän päälle kuin syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että en tehnyt gradua jäljelle jääneillä tunneilla.

Vaikka töitä oli paljon ja vähemmälläkin olisi pärjännyt, koin, että nuorena työntekijänä minun täytyy koko ajan antaa itsestäni 150%. Virheisiin ei olisi juuri varaa ja jos sainkin jostain edes hieman omassa päässäni negatiiviselta kuulostavaa palautetta, saatoin itkeä vartin työpaikan vessassa. Olin mielestäni surkimus ja epäonnistunut.

Pelkäsin koko ajan työpaikan menettämistä. Ja pahin toteutui, tavallaan. Projekteja järjestettiin työpaikalla uudestaan, eikä siitä paletista enää löytynyt minulle työntekijänä paikkaa.

Menin rikki. Sain siihen mennessä elämäni pahimman paniikkikohtauksen, jonka aikana minulla on mennyt muisti muutamiksi minuuteiksi. Tätä ei moni tiedä, mutta pahimpien paniikkikohtausten aikana löin itseäni.

Yrittäjyys lyö lisää vettä myllyyn

Silloin syntyi yritykseni, eloisa visuals. Ulospäin näytin aivan jeejee tää on niin siistii -yrittäjältä. Kyllähän se tavallaan olikin, sillä olin ajatellut yrittäjäksi ryhtymistä jonain päivänä, mutta en näin pian. Gradukin pitäisi saada valmiiksi. En kokenut olevani valmis. Toisaalta, koin myös, että ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tässä vaiheessa luovuin YouTubesta. ”Luovuttaminen”, se jos joku hävetti vielä enemmän kuin se, että en saanut kerättyä satoja tuhansia seuraajia. Koin koko homman olleen täysi farssi. Samalla lopetin myös lähes kaikkien some-vaikuttajien seuraamisen kaikissa kanavissa. Joskus käyn jotain vanhan, kivan vaikuttajan postauksia kattomassa, mutta nykyään aika harvoin, koska se ahdistaa ja muistuttaa tuosta epäonnistumisesta.

Yrittäjyys toi mukanaan omat riskit. En tiennyt, miten hinnoitella työtäni ja usein laskutusvaiheessa saatoin häpeän nimissä laskuttaa vähemmän, kuin mitä olin alunperin laskenut.

Ahdistus alkoi kasvaa. Tein edelleen suurimman osan töistäni edelliseen työpaikkaani, tällä kertaa vain itse laskuttaen. Silti olin epärealistisen peloissani siitä, että seuraavassa kuussa minulla ei olisi töitä ollenkaan tai, että olisin täysin rahaton ja joudun kodittomaksi sillan alle. Ja tämä ei ole yhtään liioittelua, vaan pelkäsin näin aidosti.

Kuten arvata saattaa, kävi päinvastoin. Työmäärä ja projektit vaan lisääntyivät silmissä. Lomaa en silti uskaltanut pitää. Luottamus oman työn jatkumiseen tai osaamiseen oli miltei nollassa.

Osallistuin YouTube-videolla Momondon Open World (tms.) -kilpailuun ja pääsin finaaliin. Kolmen parhaan joukkoon en päässyt. Häpesin.

Monen vuoden ylisuorittaminen alkoi pikku hiljaa näkyä. Aina väsytti. Unohtelin tavaroita. Unohdin ottaa kameran mukaan kuvauksiin. Nämä keissit alkoivat yleistyä. Haukuin itseäni, olin epäonnistunut. Itkin, kun yritin tehdä gradua. Yritin mennä kävelylle saadakseni ajatukset muualle, sain paniikkikohtauksen keskellä Eiran rantaa. Mistään ei meinannut tulla mitään.

Unohduksista ja epäonnistumisen pelosta johtuen työkeikat alkoivat ahdistaa. Vielä nykyäänkin välttelen kameralaukun pakkaamista viimeiseen asti, koska se tuntuu epämiellyttävältä.

Kesällä 2018 olin jälkeen vanhassa työpaikassani konsulttina, siis työntekijä. Tämä oli jo kolmas erillinen työsopimus samaan paikkaan, mutta syksyllä jatkoin taas kokopäiväisenä yrittäjänä.

Tuon kuuman kesän viikonloput käytin gradun tekemiseen kirjastossa. What a fun summer, they said.

Jollain ihmeen kaupalla tsemppasin ja puristin gradun valmiiksi syksyllä 2018 ja valmistuin joulukuussa. Valmistujaistilaisuudessa pidätin epäonnistuneesti itkua, koska koin etten ansainnut valmistua.

Äiti ja isä olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja lähdin heidän kyydillä viettämään joulua pohjoiseen.

Kun pääsin kotiin, romahdin keittiöön, purskahdin hysteeriseen itkuun ja sanoin:

”En jaksa enää”.