Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?

Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?