Näin himojumppaohjaajasta tuli ylipainoinen laiskuri

Hyvää Älä laihduta -päivää! Ja pahoittelut raflaavasta otsikosta, joka lähinnä kuvastaa omaa vääristynyttä ajatusmalliani. 

Tänään tosiaan vietetään Syömishäiriöliiton lanseeraamaan Älä laihduta -päivää. Tänä vuonna mukana on myös @ihastukehoosi -yhteisö ja päivän teemana on liikkuminen. Syömishäiriöliiton sivuilla kerrotaan näin:

“Tänä vuonna Älä laihduta -päivän kunniaksi pysähdytään pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme.”

Kerroin viime viikolla omia ajatuksiani Instagramissa liikkumisesta ja miten ajatukseni ovat sen suhteen muuttuneet. Tämä lienee sopiva päivä jatkaa aiheen pohtimista. Ymmärrys laihdutuskulttuurista on saanut itsenikin tajuamaan, kuinka paljon se on vaikuttanut minuun koko elämäni ja on yksi juurisyy mielenterveysongelmilleni tänä päivänä.

Olen aiemminkin kertonut täällä blogissani taustaa kehonkuvaan liittyen. Ensimmäinen muistikuva siitä, että olin vääränlainen ulkoisesti tai lihava on noin 9-vuotiaana, kun olimme perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa. Olimme menossa rannalle ja mietin, kehtaanko mennä sinne uimapuku päällä.

Tuosta lähtien olen aina ajatellut, että pitäisi olla laihempi, lihaksikkaampi tai kiinteämpi. Olen kätkenyt kaikenmaailman ruokavaliokokeilut vain “kokeiluiksi”, tehnyt niitä mukamas “uteliaisuudesta” tai käynnistänyt elämäntaparemontin. Olisi ollut häpeällistä myöntää laihduttavansa, vaikka sitähän kaikki käytännössä tekevät. Kesä toisensa jälkeen olen pettynyt, kun en “taaskaan ollut rantakunnossa”.

Ruokakäsitykseni on ollut hyvin mustavalkoinen. Toisessa ääripäässä aloitan aamuni kaurapuurolla täydellisine lisukkeineen, joissa annoksen makrot ovat just oikein, eikä melkein. Lisäksi hieman extrana juon jotain savivettä tai sekoitan viherjauhetta veteen, koska joku fitnessbloggaajakin teki niin. Tämä ääripää on se niin sanottu “hyvä pääty”.

Käsitys tavallisesta, terveellisestä ruokavaliosta oli vääristynyt.

Mustavalkoisuuden toisessa ääripäässä kaikki ruoka onkin huonoa. Tähän päätyyn kuuluivat helposti kaikkea ihan tavallistakin ruokaa, kuten täysjyväpastaa tai muuta. Tässä mäkkisafka ja tavallinen ruoka menevät miltei samalle tasolle.

Tuo ruokavalion “hyvä pääty” on sellainen, että sellaista ruokavaliota ei kukaan pysty koko elämäänsä noudattamaan. Siihen ei kuulu rentoutta tai herkuttelua. Ateriat suunnitellaan etukäteen ja jos siitä poikkeaa, niin kaikki menee mönkään.

Ajan saatossa ruoka alkoi myös ahdistaa. Koska “huonossa päädyssä” oli myös ihan tavallisia ruokia, luulen, että tämä vääristynyt ajatusmalli, jossa koko ajan on halunnut olla laihempi, on lopulta johtanut täysin päinvastaiseen lopputulemaan. 

Liikkumisesta

Olen tällä hetkellä elämässäni jotenkin ristiriitaisessa tilanteessa. Olen aina kokenut itseni urheilulliseksi ja liikunnalliseksi, paitsi viimeiset kaksi vuotta. Tällä hetkellä tietenkin kipsissä oleva jalka estää liikunnan, mutta sitä ennen sen tiellä ovat olleet liikunnanilon hukkaaminen ja masennus.

Harrastin lapsena ja nuorena urheilua, ja halusin myös menestyä siinä. Harrastusten jälkeen aloin ohjaamaan ryhmäliikuntaa. 

Ryhmäliikuntaohjaajakoulutuksissa meille kerrottiin, että tietyssä vaiheessa tuntia täytyy käyttää jumppaajia motivoivia lauseita, kuten “kyykkää jalat kesäkuntoon”, “tunne, kun sun kalorit karisee” tai “jaksaa, jaksaa, sixpäkki kiittää!”. Toki näitä “motivoivia”lauseita olin tietenkin kuullut jo aiemmin jumppatunneilla käydessäni. Hävettää myöntää, että itsekin on varmasti keksinyt ja kuluttanut loppuun jokikisen laihduttamiseen viittaavan “motivointi”lauseen.

Liikunta on siis ollut minulle aina suoritus. Sitä on mitattu askeleissa, kaloreissa, kilometreissä, ajassa ja ties millä. Ilo on tullut sivussa, jos on tullut ylipäätään. Silti en koskaan mielestäni treenannut tarpeeksi tai tarpeeksi lujaa tai en tehnyt tarpeeksi palauttavaa harjoittelua, että saisin kovista treeneistä vielä enemmän irti. Ja lisäksi olisi vielä pitänyt laihduttaa.

Ahdistuksen lisääntyessä, se levittäytyi myös liikkumiseen. On ollut vaikea hyväksyä kehon muutoksia, joten koin olevani liian lihava jumppaohjaajaksi ja työ ohjaajana alkoi ahdistaa, joten päätin ottaa siitä tauon, joka on edelleen menossa. 

Olen liikkunut viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan vähemmän kuin koskaan. Se johtuu osittain siitä, että toivun edelleenkin uupumuksesta ja masennuksesta. Liikunta alkoi myös olemaan asia, joka vei enemmän energiaa, kuin se sitä toi. Tauko on kuitenkin pistänyt ajatukset ja ajattelutavan muutokseen, vaikka se ei vieläkään ole valmis – nimittäin edelleen yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on kehoni. 

Olen alkanut kyseenalaistaa, onko kuntosalilla ja jumpissa miltei henkihieveriin treenaaminen oikeasti sen arvoista? Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, miten saisin liikunnan ja liikunnan ilon takaisin elämääni. Monet lajit ahdistavat, mutta niin ahdistaa myös se fakta, että en ole niin hyvässä kunnossa, kuin olin aikoinaan. Olen koko ajan pyrkinyt parempiin suorituksiin, mutta nyt pitäisikin hyväksyä, etten jaksakaan tehdä jokaikistä hyppyä ja juoksuaskelta mitä ohjelmaan on kirjattu? Otsikon mukaisesti koen itseni lihavaksi laiskuriksi, josta ei tule enää koskaan mitään.

Liikunnan tulisi olla jotain muuta, kun tapa laihduttaa tai mitata suorituksia. Se on kehosta nauttimista ja sen huolenpitoa. Se on myös hauskanpitoa ja voi olla mukavaa yhdessätekemistä kaverin tai kumppanin kanssa. Toisaalta yksin treenaaminenkin voi olla myös tapa rentoutua ja meditoida.

Kerroin juuri isälleni kirjoittavani tätä postausta ja kerroin, että tänään on Älä laihduta -päivä. Hän naurahti ja sanoi, että eihän sitä tarvitse laihduttaa päivääkään, jos elää normaalisti. Niinpä.

Seuraavan kerran, kun mietit laihduttamista tai “elämäntapamuutosta” – kysy vielä itseltäsi mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko ruokavalio sellainen, että pystyt noudattamaan sitä myös laihduttamisen jälkeen? Oletko miettinyt, että miten elämäsi konkreettisesti muuttuisi, jos saisit kiristettyä ne kuuluisat, viimeiset viisi kiloa pois? 

Vielä lopuksi:

Jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, toivon, että voin antaa heille lahjaksi jotain, mitä koen tällä hetkellä kaikkein tärkeimmäksi; hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja, että maailmassa on yhtä monta erilaista kehoa, kuin ihmistäkin ja jokainen niistä on hyvä. Tämä ajattelutapa on näin aikuisena jälkikäteen paljon vaikeampaa omaksua.

Mitä ajatuksia Älä laihduta -päivä herättää sinussa?

Tyytymättömyys omaan kehoon mukana koko elämän – tämän takia aloitin dieetin

Olin perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa syksyllä 2001 ollessani 9-vuotias kolmasluokkalainen. Olimme menossa rannalle ja tuolloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että en kehtaa, koska olen liian lihava.

Tuo on ensimmäinen mieleen jäänyt hetki, kun ajattelin olevani liian läski ja ällöttävä. Tämä ajatus piinaa ja seuraa minua edelleen, miltei 20 vuoden jälkeen.

On selvää, että vaativuuteni itseäni kohtaan on yksi syy kaikille mielenterveysongelmilleni. Oma vääristynyt käsitys kehostani on yksi vaativuuteni ulottuvuuksista.

Ajatukset oman kehon ällöttävyydestä ovat saaneet mielen pomppimaan laidasta laitaan ja vaikka olen lähes aina ajatellut, että minun pitäisi laihduttaa, ovat vaikutukset olleet miltei päinvastaiset. Tällaiset ajatukset aiheuttivat minulle paljon ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia. Usein saatoin katsoa omaa peilikuvaa ja alkaa itkemään.

Tässä äiti ja minä Italiassa vuonna 2001, kun ensimmäisen kerran ajattelin olevani liian lihava tai kehoni muuten vääränlainen. Kunpa olisin saanut kerrottua äidille tuon hetkisistä ajatuksista, olisin saattanut säästyä monelta murheelta tulevaisuudessa.

Ahdistus kehosta on joko aiheuttanut sen, että ei ole syönyt mitään, mutta toisaalta saanut myös ahmimaan ruokaa ”ihan sama” -asenteen kautta. Tällaiset laidasta laitaan ajatukset ovat olleet hyvin väsyttäviä ja pidemmän päälle jojoilu on myös epäterveellistä, joten niistä olisi tärkeää päästä eroon.

Jossain vaiheessa kiinnostuin seuraamaan fitnessbloggaajia ja halusin seurata heidän noudattamaa ruokavaliota. Vaikka söinkin usean kuukauden ajan terveellisesti, pisti tämä loppujen lopuksi vain lisää pökköä pesään.

Näissä fitnessbloggaajien ruokaohjeissa harvoin käytetään ”normaaleja” raaka-aineita ja vaikkapa tavallinen täysjyväpasta saatettiin haukkua maanrakoon ja sen sijaan käytettiin jotain kikhernepastaa tai psylliumhiivasavimössöä.

Nämä ohjeet pinttyivät syvälle ajatusmalleihin, mistä seurasi kärjistetysti se, että on ihan sama, syötkö rasvaisen hampurilaisen vai täysjyväpastaa. Ei saisi syödä gluteenia, maitotuotteita, sokereita, ei pakata eväitä muovirasiaan ja mielellään suosia luomua. Podin huonoa omaatuntoa, jos söin välipalaksi maitorahkaa ja ananasta, enkä luomutuorepuuroa itsepoimituilla mustikoilla ja pähkinöillä. Näin myös vääristynyt ruokakäsitys(kin) oli valmis.

En osaa sanoa, miksi tarkalleen koin jo niin nuorena kehoni olevan vääränlainen, vaikka sitä se ei todellisuudessa ollut. Muistan, että jossain kohtaa kun aloin olla isompi kuin viisi vuotta vanhempi siskoni, se oli minulle todella kova paikka.

Ryhmäliikuntaohjaajana olen kokenut olevani liian iso ja lihava, sillä monet ovat aivan sairaan hyvässä kunnossa. Töissä salilla en ole kehdannut vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, vaan luikahtanut tekemään sen vessan puolelle. Koen, että en ole ollut ”läskina” uskottava ryhmäliikuntaohjaaja. Erityisesti koulutustilaisuudet, joissa on pelkästään ohjaajia ja kouluttajia, ovat ahdistavia.

Aihe on nyt itselleni ajankohtainen, sillä olen juuri päättänyt neljän viikon dieetin, joka on myös saanut minua pohtimaan kehonkuvaani. Dieetin etenemisestä on enemmän sisältöä Instagramissani.

Syitä dieetille ryhtymiselle oli monia. Ärsytti, ettei ulkona syöminen, ruoan hakeminen tai Wolttaaminen enää tuntunut spesiaalilta. Siitä oli tullut liian automaattista ja helppoa.

On myös totta, että kiloja vuosien varrella on kertynyt. Sairastuessani masennukseen kilot tarttuivat osittain lääkkeiden takia kehooni entistä tiukemmin, mutta myös siksi että väsyneisyyden takia olen liikkunut paljon aiempaa vähemmän, enkä ehkä ole onnistunut syömään uudenlaisen kulutuksen mukaan.

Pohdin toki jo ennen dieettiä ja varsinkin sen aikana, että onko tämä tässä vaiheessa elämääni järkevää. Se kuitenkin aiheutti stressiä ja lisästressi burnoutin kokeneelle masentuneelle ei ole hyvä juttu. Päätin kuitenkin hoitaa dieetin loppuun saakka, koska lopettamisesta olisi seurannut vain ahdistusta, mikä ei toki ole se syistä tervein.

Dieetti oli kuitenkin sellainen, että se sisälsi ihan tavallista ruokaa. Toki tässä oli maito- ja viljatuotteet pannassa, mutta tämä toimi silti hyvänä lähtölaukaisuna syömisasenteiden normalisoimiseen sekä terveellisen ruokarytmin saamiseen takaisin raiteilleen. Dieetti on selvästi käynnistänyt myös ajatusmallien muutosprosessin, minkä kautta toivon, ettei dieettejä enää jatkossa tarvita.

Pikku hiljaa ajatus siitä, että itsensä hyväksyminen on ainoa tie kohti terveempää elämää. Yksittäisillä dieeteillä ei ole mitään merkitystä pitkän ajan tulosten kanssa, jos käsitys omasta itsestäni ei muutu.

Miksi itseensä ja omaan kehoonsa suhtautuu niin paljon kriittisemmin kuin toisten?