Ahdistus iski jälleen ja pettymys jumppatunnilla – riittämättömyyden kehä on valmis

Tämä postaus on sarjassa sellainen, jonka julkaisusta olen epävarma. Olen somessa tuonut viime aikoina paljon esille sitä, että nyt menee paljon paremmin. Olen jopa miettinyt, että olenkohan enää edes masentunut, kunnes ahdistus ja alakulo hyppäävät nenän eteen taas nurkan takaa. Tällaisten ahdistusasioiden pohdinta blogissa saa mut jotenkin tuntemaan itseni valittavaksi rääpäleeksi, joka ulisee turhasta. Toisaalta, juuri näitä aitoja tunteita ja syitä niiden takia haluan tuoda esille, jos vaikka joku samaistuu niihin. Joten antaa mennä.

Tämän kertainen ahdistusaihe liittyy kehoahdistukseen. Se velloo säännöllisesti aika ajoin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on kuitenkin sellainen aihe, joka aina palaa ja vaikuttaa elämääni negatiivisesti kerta toisensa jälkeen. 

Aloin tällä viikolla itkemään kesken jumppatunnin. “Onneksi” oli meneillään punnerrusbiisi, joten kukaan ei nähnyt, kun naamat olivat kohti lattiaa. 

Fakta on se, että kuntoni on huonontunut ja ulkomuotoni muuttunut. Tämä on mulle erittäin vaikeaa hyväksyä, vaikka en todellakaan arvota muita ihmisiä heidän ulkomuodon tai kunnon perusteella. 

Olin sellaisella tunnilla, jota itse ohjasin vielä alle vuosi sitten. Tiedän, että ohjaaja tarkoitti vain hyvää, eikä hän tehnyt mitään väärää eikä tietenkään voinut tietää tilannettani tai tunteitani. Silti, kun jouduin sykehuippuosuudessa ottamaan käyttöön kevyemmän vaihtoehdon, ja ohjaaja näytti minulle peukkua, näyttäen samalla hetkellä kyseisen vaihtoehdon, osoitti minua ja sanoi “hyvä”. 

Tuossa hetkessä ensimmäinen tunne oli armoton vitutus ja häpeä. Vielä muutamia kuukausia sitten minä olin se, joka näytti esimerkkiä, en tarvinnut kevyempiä vaihtoehtoja. Tämä menee varmasti ylianalysoinnin puolelle, mutta hetkestä jäi sellainen olo, että nyt ohjaaja tsemppaa huonokuntoista eteenpäin, joka ei jaksa tehdä täysillä. Häpesin, että ohjaaja luulee minua joksikin aloittelijaksi vaikka todellisuudessa olen ohjannut lajia monta vuotta. 

Tiedän, että tämä on ihan naurettava ajatuskehä, koska itse ohjaajana tein ihan samalla tavalla, eikä ohjeet ole ikinä tarkoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, enkä ajattele yksittäisten asiakkaiden kuntoa tai ulkonäköä ohjatessani. Minun päässäni nämä kehät ovat kuitenkin todellisuutta. 

Kehoahdistus tulee kuitenkin ilmi paljon muuallakin kuin treenaamassa. Kun se oikein iskee, se lamauttaa. Tunnen olevani maailman ällöttävin ihminen. Vielä hetki sitten jalassa olevat housut tuntuivat ihan hyvältä, mutta askel askeleelta eteenpäin lyllertäessäni ne tuntuvat puristavan enemmän ja enemmän. Ahdistaa. Kaiken lisäksi olin tämän ajatuskehän aikana menossa vaihtamaan paria ostamaani vaatetta, koska ne osoittautuivat liian pieniksi. En koe, että mikään vaate näyttäisi päälläni hyvältä.

Samalla olen pettynyt itseeni kahdesta syystä. Ensinnäkin, miksi olen vuosia sitten ollessani oikeasti aika kovassa kunnossa, ollut samanlainen itseäni kohtaan kuin nyt. Äärimmäisen vaativa, joka vaatii koko ajan lisää omalta keholta ja kunnolta, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Juuri tämä kehä on varmasti osittain vaikuttanut kunnon laskuun, koska fiilis on ollut “ihan sama, mitä teen, olen kuitenkin paska ja läski”.

Toiseksi. Kyseenalaistan omaa vointiani viimeisen parin vuoden aikana, kun painoa on tullut lisää. Olinko oikeasti niin väsynyt, että en jaksanut liikkua tarpeeksi? Vaikka vastaus on kyllä, sillä saatoin nukahtaa istuma-asentoon ja pelkkä seisominen sattui, piiska itseäni kohtaan ei ota laantuakseen. Vaikka tiedostan tämän ajatuskehän, se vain jatkuu ja jatkuu. Olen epäonnistunut.

Bonus pettymyksenä tulee kaupan päälle vielä se, että miksi tämä vaativuuden kehä vain jatkuu, miksen saa sitä lopetettua? Ensimmäisessä kohdassa olin pettynyt siihen, että en hyvässäkään kunnossa ollut tyytyväinen itseeni, mutta tyytymättömyys tulee tätä rataa jatkumaan niin kauan kuin ajatusmallit oikeasti muuttuvat. Miksi en ole onnistunut vielä tässä(kään)?

Olen tiedostanut dieettikulttuurin ongelmallisuuden ja sen, kuinka fucked up meidän kehonkuvat ovat. Harmittelen niiden lukuisten naisten puolesta, jotka painivat ulkonäköpaineiden kanssa ja turhaudun, kun hyväkuntoiset naiset valittavat ulkonäöstään. 

Silti olen itse samanlainen, I should know better than that?