Ovatko lääkkeet hyvä apu mielenterveyshaasteisiin?

Iloitsin eräänä päivänä Instagram-stoorissani siitä, että päätimme työterveyslääkärin kanssa puolittaa toisen käyttämästäni mielialalääkkeestä. Eräs tuttavani laittoi minulle viestiä ja kysyi, että miksi lääkkeenkäytön lopettaminen on hyvä juttu? Tuo kommentti sai minut pohtimaan enemmänkin lääkkeiden käyttöä mielenterveyden ongelmien hoidossa.

Tuttavani jatkoi viestiä, jossa kertoi lopettaneensa mielialalääkkeen, mutta huomannut pian sen jälkeen ahdistuksen tulleen takaisin. Hän päätti aloittaa lääkkeet uudestaan ja olo helpottui. Osa mielenterveyshaasteiden kanssa painiskelevista joutuu ehkä syömään mielialalääkkeitä loppuelämänsä, mutta jos ne helpottavat oloa, niin onko se huono juttu?

Aloin pohtimaan itsekin, että miksi lääkkeiden vähentäminen tuntuu hyvältä? Itselläni ensimmäinen ajatus oli se, että olen askeleen lähempänä “parantumista” eli sitä, että voin pian sanoa, että en ole masentunut. Oivalsin kuitenkin sen, että vastakohta tälle ei ole se, että olisi jotenkin epäonnistunut, jos vaikka joutuisinkin aloittamaan lääkityksen uudestaan. Toisin sanoen, on hyvä, jos pystyy elämään ilman lääkkeitä, mutta ei se myöskään ole huono juttu jos niitä joutuu käyttämään helpottaakseen elämää?

Oikean lääkkeen etsiminen minulle oli todella haasteellista. Montaa eri lääkettä kokeiltiin, annosta nostettiin, sitten taas lopetettiin jos vastetta ei syntynyt. Myös vasteen arvioiminen on hankalaa, koska ilmankin lääkitystä elämässä on joskus ollut sellaisia aikoja, ettei ole ahdistanut. Johtuiko lääkkeen testijakson lievä ahdistus tai sen puute lääkkeestä vai elämästä noin muutoin? 

On siis hyvin paljon yksilöstä kiinni mikä mielialalääke antaa vastetta kellekin. Välillä se tuntuu nopan heittämiseltä, mutta kun oikea osuu kohdalle, se helpottaa elämää kummasti. Kaikille ei välttämättä löydy sitä sopivaa ollenkaan. Minulle lääkkeet mahdollistivat sen, että pystyin paremmin käsittelemään asioita terapiassa, kun ahdistus ei joka kerta vyörynyt päälle aiheuttaen paniikkikohtauksia. Ajatukset pääsivät rauhassa selkiytymään, kun ahdistus oli lievempää.

Näin minulle löydettiin oikea mielialalääkitys

Viimeisen reilun vuoden ajan olen ollut onnellisessa ja etuoikeutetussa asemassa siinä mielessä, että minulla on ollut erittäin pätevä ja suorastaan ihana työterveyslääkäri. Olen käynyt hänen vastaanotollaan reilun vuoden ajan miltei joka kuukausi. Lääkkeen vaikutusta on siis oikeasti voitu seurata ja muutoksia on voitu tehdä melko nopeastikin. 

Aiemmin tilanne oli siis se, että kävin kalliilla psykiatrilla kerran-pari vuodessa, joka määräsi lääkkeet. Tällöin lääkkeen “testijaksot” olivat paljon pidempiä eli toimimattoman lääkkeen ottaminen kesti paljon kauemmin kuin olisi tarvinnut. 

Mielialalääkkeisiin kuuluu myös joidenkin kohdalla ikäviä sivuvaikutuksia. Joskus lääkkeestä saa pelkät huonot sivuvaikutukset sen toimivuuden sijaan. Toisinaan sivuvaikutukset taas ovat hyötyjä suuremmat tai toisinpäin. Sivuvaikutukset saattavat yleensä heiketä ajanmyötä.

Minun ensimmäinen mielialalääke oli Citalopram, jonka kuuluu sitoa ahdistusta. Annosta nostettiin pikku hiljaa 10 milligrammasta aina 40 milligrammaan saakka, sillä vastetta tuosta lääkkeestä ei siihen mennessä tullut. Annoksen kasvaessa kuitenkin myös sivuvaikutukset lisääntyivät; suuri hoitoannos väsytti ja saatoin nukahtaa lyhyen työmatkan aikana bussiin. Muutenkin energia oli vähissä ja vapaa-ajan käytin lähinnä nukkumiseen. Minun kohdallani Citalopram myös nosti painoa merkittävästi ja alussa oli pahoinvointia.

Seuraavaksi kokeilimme Brintellixiä. Sen annos oli ensin 10 mg, sitten 20 mg. Siitä ei tullut vastetta ollenkaan, joten sen käyttö lopettettiin parissa kuukaudessa. Tätä ennen edellinen lääke piti pikku hiljaa tiputtaa 10 mg kerrallaan alaspäin, joten hidasta (ja kallista) oli tämäkin kokeilu.

Kaksi edellistä lääkettä oli siis määrännyt psykiatri, jota tapasin harvoin. Tämän jälkeen otin puheeksi asian oman työterveyslääkärin kanssa, joka otti homman haltuun. Brintellix lopetettiin ja tilalle otettiin Escitalopram. Epäilin aluksi tuota lääkettä, koska siinä on sama vaikuttava aina kuin Citalopramissa. Escitalopram on kuitenkin Citalopramia tehokkaampi ja tuossa lääkkeessä 20 mg annos riitti hyvin. Luulen, että pienempi annos ei aiheuttanut niin pahoja sivuvaikutuksia, kuin Citalopram. Escitalopramia aloittaessa olin masennukseni vaikeimmassa vaiheessa.

Escitalopramin kaveriksi testasimme Voxraa, koska väsymys oli edelleen vahvasti läsnä. Aloitimme 150 mg annoksella. Voxran aloittamisen aikana olin sairauslomalla uupumuksen vuoksi ja lääkkeen aloittaminen juuri tuolloin oli myös taktinen valinta, koska lääkkeistä voi tulla sivuoireita. Sain sairausloman aikana yhden paniikkikohtauksen, mikä todennäköisesti johtui lääkkeestä. Voxralla on aktivoiva vaikutus, joten se saattoi hetkellisesti ylivirittää aivot, mikä johti paniikkikohtaukseen.

Voxran pienempi annos toimi ja koin lääkkeen nostavan minut syvimmästä masennuksen kuopasta. Testijakson jälkeen pienen annoksen teho hieman hiipui, joten otimme käyttöön tupla-annoksen, 300 mg, mikä on myös tuon lääkkeen maksimiannos. Siitä lähtien vointi onkin ollut nousujohteista.

Tällä hetkellä olen lääkkeiden suhteen sellaisessa tilanteessa, että Escitalopram on lopetettu ja olen pärjännyt hyvin. Huomasin kevään aikana, että ahdistus liittyi todella voimakkaasti PMS-oireisiin ja sen vuoksi päätimme lääkärin kanssa, että otan käyttöön Slinda -nimisen keltarauhashormoonivalmisteen. Slinda estää ovulaation ja näyttääkin lupaavalta, että PMS:n tai PMDD:n pahimmat oireet ovat lieventyneet. PMDD:stä kirjoitan vielä myöhemmin lisää! 

Haluan tähän loppuun huomauttaa, että vaikka kerronkin lääkkeistä, joita käytän tai olen käyttänyt, nämä eivät missään tapauksessa ole suosituksia. Kuten edellä mainitsinkin, mielialalääkkeet toimivat hyvin yksilöllisesti ja niiden aloittamisesta ja lopettamisesta täytyy aina keskustella lääkärin kanssa.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on ollut mielialalääkkeistä? 

Nyt menee oikeastaan aika hyvin – pieni erävoitto masennusta vastaan

Edelliset blogipostaukseni ovat surua ja ahdistusta täynnä, mutta (ehkä yllättävää kyllä) tämä postaus ei sitä ole. Kerroin muutama viikko sitten olleeni sairauslomalla kaksi viikkoa, jonka aikana lääkitystäni muutettiin jälleen. Tähän asti olen ollut melko skeptinen mielialalääkkeiden suhteen, mutta tällä kertaa arpa taisi osua kohdalle.

Energiataso on noussut kohisemalla ylöspäin. Omaan väsymykseen on toki eniten vaikuttanut masennus, mutta myös alhainen ferritiiniarvo, eli varastorauta. Olen nyt ottanut päivittäin rautalisää miltei vuoden päivät ja se on saanut rauta-arvoni nousemaan. 

Nyt viimeisen käänteen tekevä muutos oli aloittaa Voxra-lääkitys. Aloitin 150 mg annoksella, joka vielä tuplattiin noin viikko sitten 300 mg:aan. Lopetin aiemman Brintellix-lääkityksen ja Voxran rinnalle aloitettiin vielä 5 mg Escitalopram. Voi olla että tuosta viimeisimmästä luovutaan jo melko pian, koska ahdistuneisuus on myös miltei kadonnut.

Mielialalääkkeistä on paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Joillekin ainakin osa lääkkeistä voi aiheuttaa riippuvuutta, mikä voi koitua vuosien mittaisiksi vaivaksi. Lääkkeet eivät koskaan ole mielenterveyden ainoa hoitokeino, enkä suostuisi ottamaan pelkkiä lääkkeitä ilman terapiahoitoa. 

Kuten minunkin postauksista on voinut lukea, parin vuoden aikana ollaan kokeiltu monia lääkkeitä, joista osa on toiminut paremmin kuin toiset, osalla on ollut enemmän sivuvaikutuksia kuin toisilla. Mielialalääkkeet toimivat myös hyvin yksilöllisesti, mikä on sinällään harmi, että oikeaa lääkityskomboa voi joutua etsimään pitkäänkin. Rahaa kuluu ja kaapissa lojuu vajaita lääkepurkkeja ja -liuskoja. Uuden mielialalääkkeen aloittaminen tuntuukin välillä arpapeliltä, jossa toivotaan osuvan oikeaan.

Voxran kohdallakaan en täysin välttynyt sivuvaikutuksilta ja niitä varten oikeastaan sairausloma olikin osittain määrätty. Ensimmäisellä viikolla kärsin melko pahoista mielialavaihteluista, mutta ne menivät onneksi ohi melko nopeasti. 

Elämänlaatuni on muutaman viikon aikana kohonnut valtavasti. Vuosi sitten raudanpuutteen, uupumuksen ja masennuksen vuoksi olin niin väsynyt, että nukahtelin työmatkabussiin, töistä tullessa oli pakko ottaa useamman tunnin päikkärit ja silti piti nukkua 10 tunnin yöunet. Epäilen erityisesti raudanpuutteen vaikuttaneen siihen, että olo oli myös fyysisesti heikko. Pienikin kävely tai ylämäki saattoi nostaa sykkeen korkeaksi ja työpäivän jälkeen kaupassa saattoi alkaa pyörryttää ja sattumaan.

Nyt pärjään jo melko normaaleilla 8-9 tunnin yöunilla ja vaikka en edelleenkään pidä aamuherätyksistä, ei sängystä nouseminen ole enää täyttä tuskaa. Vielä keväälläkin minusta saattoi koko päivä tuntua väsyneeltä, enkä ikinä ollut virkeä edes iltapäivään mennessä. Nyt tilanne on toinen, sillä olo ei ole enää kuin haudasta nousseella kun sängystä on päässyt ylös. 

Pitkästä aikaa olen myös jaksanut nähdä kavereita ja tehdä asioita enemmän. Työtkin sujuvat huomattavasti paremmin ja stressittömästi. 

Vaikka suurimmaksi osaksi olenkin pystynyt nauttimaan tästä uudesta, energisemmästä olosta, takaraivossa piilee silti pieni pelko; tämä kaikki voidaan ottaa minulta pois, kuin matto vedettäisiin jalkojen alta.

Nautin silti tästä erävoitosta masennusta vastaan.