Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Uusi oivallus oman masennuksen suhteen – tämän takia haikailen ”entistä” elämääni

Moni, joka on mua kauemmin seurannut vaikkapa Instagramissa, tietää, että tein videoita Youtubeen vielä reilut pari vuotta sitten. Olin tällä viikolla pari päivää kuumeessa kotona (koronatesti oli negatiivinen, huh!) ja kun Netflix, Disney+ ja muut alkoivat kyllästyttää, päätin katsoa muutaman vanhan Youtube-videoni. Ne löytyvät edelleen kanavaltani piilotettuina. Nyt oli hyvä palata siihen.

Moni masentunut miettii kuumeisesti, miksi on masentunut. Tai ainakin minä. Syitä siihen on monia, ja vaikka olen jo hieman päässyt jyvälle sen taustoista, varmasti piilossa on vielä saman verran asiaa. Viime viikolla oivalsin yhden syyn lisää.

Elämäni oli hyvin erilaista vielä pari-kolme vuotta sitten. Olin opiskelija, mutta olin juuri muuttanut Helsinkiin. Sain vuonna 2017 kesätyöstä jatkosopimuksen syksylle ja pystyin jatkamaan samaa duunia Helsingissä. Samoihin aikoihin perustin toiminimen ja vuoden 2018 alusta olin kokopäiväinen yrittäjä, kun määräaikainen työsopimus loppui. En myöskään seurustellut (tosin, en vaihtaisi nykyistä parisuhdetta sinkkuuteen mistään hinnasta).

Ikävä matkustamista. Tässä olen Pohjois-Irlannissa Giant’s Causewayllä. Toki muistan myös, että tuolla reissulla ahdistus oli läsnä ja paljon.

Yrittäjyys mahdollisti positiivisesti monenlaista: sain matkustaa paljon. Vuoden 2019 aikana kävin pari viikkoa sekä Sri Lankassa että Yhdysvalloissa. Syksyllä kävin Briteissä ja vuoden 2018 matkakohteisiin kuuluivat muun muassa Irlanti, Kroatia, Norja, Belgia & Hollanti, Lontoo ja Barcelona. Toki tänä vuonna matkakohteiden vähyys johtuu myös koronasta, mutta silti en samalla pääsisi palkka- ja vuorotyön vuoksi matkustamaan.

Elämässäni oli enemmän tietynlaista vapautta. Vaikka videoilla on enimmäkseen näytetty vaan kaikki positiiviset jutut elämästä, tajusin silti, että jollain tavalla kaipaan “vanhaa” elämääni. Videoiden perusteella sosiaalista elämää ja -tapahtumia oli paljon enemmän, jaksoin liikkua ja harrastaa. Toki, täytyy muistaa, että noilla videoilla nimenomaan on näytetty niitä kuuluisia kohokohtia, ja tuo elämäntyyli lopulta uuvutti minut kokonaan.

Toisin sanoen, elämäni on muuttunut nopeasti niin paljon, että mieli ei ole sitä ehtinyt kunnolla käsitellä. Tuo muutos opiskelijasta ja yrittäjyydestä vaihtui melko yhtäkkiä toisenlaiseksi arjeksi, jossa osa aiempaan arkeen kuuluvista asioista eivät ole enää mahdollisia. Luulen, että muutos itsessään on yksi masennuksen syy, vaikka nykyinen elämä onkin sellainen, mikä juuri nyt on minulle parhain.

Juttelin tästä aiheesta myös työterveyslääkärillä. Tulimme siihen tulokseen, että se elämä mikä oli hyvää vaikkapa viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole hyvää juuri nyt. Hyvä elämä voi olla eri vaiheissa elämää erilaista. Tällä hetkellä vakituinen työ tuo turvaa taloudellisesti ja pääsen toimittajan urallani eteenpäin – voin palata yrittäjäksi joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu. Vakituinen työ antaa myös tilaa mielenterveysongelmista parantumiselle.

Oletko kokenut, että muutokset elämässä voisivat olla osasyitä mielenterveysongelmien taustalla?

Ahdistus iski jälleen ja pettymys jumppatunnilla – riittämättömyyden kehä on valmis

Tämä postaus on sarjassa sellainen, jonka julkaisusta olen epävarma. Olen somessa tuonut viime aikoina paljon esille sitä, että nyt menee paljon paremmin. Olen jopa miettinyt, että olenkohan enää edes masentunut, kunnes ahdistus ja alakulo hyppäävät nenän eteen taas nurkan takaa. Tällaisten ahdistusasioiden pohdinta blogissa saa mut jotenkin tuntemaan itseni valittavaksi rääpäleeksi, joka ulisee turhasta. Toisaalta, juuri näitä aitoja tunteita ja syitä niiden takia haluan tuoda esille, jos vaikka joku samaistuu niihin. Joten antaa mennä.

Tämän kertainen ahdistusaihe liittyy kehoahdistukseen. Se velloo säännöllisesti aika ajoin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on kuitenkin sellainen aihe, joka aina palaa ja vaikuttaa elämääni negatiivisesti kerta toisensa jälkeen. 

Aloin tällä viikolla itkemään kesken jumppatunnin. “Onneksi” oli meneillään punnerrusbiisi, joten kukaan ei nähnyt, kun naamat olivat kohti lattiaa. 

Fakta on se, että kuntoni on huonontunut ja ulkomuotoni muuttunut. Tämä on mulle erittäin vaikeaa hyväksyä, vaikka en todellakaan arvota muita ihmisiä heidän ulkomuodon tai kunnon perusteella. 

Olin sellaisella tunnilla, jota itse ohjasin vielä alle vuosi sitten. Tiedän, että ohjaaja tarkoitti vain hyvää, eikä hän tehnyt mitään väärää eikä tietenkään voinut tietää tilannettani tai tunteitani. Silti, kun jouduin sykehuippuosuudessa ottamaan käyttöön kevyemmän vaihtoehdon, ja ohjaaja näytti minulle peukkua, näyttäen samalla hetkellä kyseisen vaihtoehdon, osoitti minua ja sanoi “hyvä”. 

Tuossa hetkessä ensimmäinen tunne oli armoton vitutus ja häpeä. Vielä muutamia kuukausia sitten minä olin se, joka näytti esimerkkiä, en tarvinnut kevyempiä vaihtoehtoja. Tämä menee varmasti ylianalysoinnin puolelle, mutta hetkestä jäi sellainen olo, että nyt ohjaaja tsemppaa huonokuntoista eteenpäin, joka ei jaksa tehdä täysillä. Häpesin, että ohjaaja luulee minua joksikin aloittelijaksi vaikka todellisuudessa olen ohjannut lajia monta vuotta. 

Tiedän, että tämä on ihan naurettava ajatuskehä, koska itse ohjaajana tein ihan samalla tavalla, eikä ohjeet ole ikinä tarkoitettu kenellekään henkilökohtaisesti, enkä ajattele yksittäisten asiakkaiden kuntoa tai ulkonäköä ohjatessani. Minun päässäni nämä kehät ovat kuitenkin todellisuutta. 

Kehoahdistus tulee kuitenkin ilmi paljon muuallakin kuin treenaamassa. Kun se oikein iskee, se lamauttaa. Tunnen olevani maailman ällöttävin ihminen. Vielä hetki sitten jalassa olevat housut tuntuivat ihan hyvältä, mutta askel askeleelta eteenpäin lyllertäessäni ne tuntuvat puristavan enemmän ja enemmän. Ahdistaa. Kaiken lisäksi olin tämän ajatuskehän aikana menossa vaihtamaan paria ostamaani vaatetta, koska ne osoittautuivat liian pieniksi. En koe, että mikään vaate näyttäisi päälläni hyvältä.

Samalla olen pettynyt itseeni kahdesta syystä. Ensinnäkin, miksi olen vuosia sitten ollessani oikeasti aika kovassa kunnossa, ollut samanlainen itseäni kohtaan kuin nyt. Äärimmäisen vaativa, joka vaatii koko ajan lisää omalta keholta ja kunnolta, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Juuri tämä kehä on varmasti osittain vaikuttanut kunnon laskuun, koska fiilis on ollut “ihan sama, mitä teen, olen kuitenkin paska ja läski”.

Toiseksi. Kyseenalaistan omaa vointiani viimeisen parin vuoden aikana, kun painoa on tullut lisää. Olinko oikeasti niin väsynyt, että en jaksanut liikkua tarpeeksi? Vaikka vastaus on kyllä, sillä saatoin nukahtaa istuma-asentoon ja pelkkä seisominen sattui, piiska itseäni kohtaan ei ota laantuakseen. Vaikka tiedostan tämän ajatuskehän, se vain jatkuu ja jatkuu. Olen epäonnistunut.

Bonus pettymyksenä tulee kaupan päälle vielä se, että miksi tämä vaativuuden kehä vain jatkuu, miksen saa sitä lopetettua? Ensimmäisessä kohdassa olin pettynyt siihen, että en hyvässäkään kunnossa ollut tyytyväinen itseeni, mutta tyytymättömyys tulee tätä rataa jatkumaan niin kauan kuin ajatusmallit oikeasti muuttuvat. Miksi en ole onnistunut vielä tässä(kään)?

Olen tiedostanut dieettikulttuurin ongelmallisuuden ja sen, kuinka fucked up meidän kehonkuvat ovat. Harmittelen niiden lukuisten naisten puolesta, jotka painivat ulkonäköpaineiden kanssa ja turhaudun, kun hyväkuntoiset naiset valittavat ulkonäöstään. 

Silti olen itse samanlainen, I should know better than that? 

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Nyt menee oikeastaan aika hyvin – pieni erävoitto masennusta vastaan

Edelliset blogipostaukseni ovat surua ja ahdistusta täynnä, mutta (ehkä yllättävää kyllä) tämä postaus ei sitä ole. Kerroin muutama viikko sitten olleeni sairauslomalla kaksi viikkoa, jonka aikana lääkitystäni muutettiin jälleen. Tähän asti olen ollut melko skeptinen mielialalääkkeiden suhteen, mutta tällä kertaa arpa taisi osua kohdalle.

Energiataso on noussut kohisemalla ylöspäin. Omaan väsymykseen on toki eniten vaikuttanut masennus, mutta myös alhainen ferritiiniarvo, eli varastorauta. Olen nyt ottanut päivittäin rautalisää miltei vuoden päivät ja se on saanut rauta-arvoni nousemaan. 

Nyt viimeisen käänteen tekevä muutos oli aloittaa Voxra-lääkitys. Aloitin 150 mg annoksella, joka vielä tuplattiin noin viikko sitten 300 mg:aan. Lopetin aiemman Brintellix-lääkityksen ja Voxran rinnalle aloitettiin vielä 5 mg Escitalopram. Voi olla että tuosta viimeisimmästä luovutaan jo melko pian, koska ahdistuneisuus on myös miltei kadonnut.

Mielialalääkkeistä on paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Joillekin ainakin osa lääkkeistä voi aiheuttaa riippuvuutta, mikä voi koitua vuosien mittaisiksi vaivaksi. Lääkkeet eivät koskaan ole mielenterveyden ainoa hoitokeino, enkä suostuisi ottamaan pelkkiä lääkkeitä ilman terapiahoitoa. 

Kuten minunkin postauksista on voinut lukea, parin vuoden aikana ollaan kokeiltu monia lääkkeitä, joista osa on toiminut paremmin kuin toiset, osalla on ollut enemmän sivuvaikutuksia kuin toisilla. Mielialalääkkeet toimivat myös hyvin yksilöllisesti, mikä on sinällään harmi, että oikeaa lääkityskomboa voi joutua etsimään pitkäänkin. Rahaa kuluu ja kaapissa lojuu vajaita lääkepurkkeja ja -liuskoja. Uuden mielialalääkkeen aloittaminen tuntuukin välillä arpapeliltä, jossa toivotaan osuvan oikeaan.

Voxran kohdallakaan en täysin välttynyt sivuvaikutuksilta ja niitä varten oikeastaan sairausloma olikin osittain määrätty. Ensimmäisellä viikolla kärsin melko pahoista mielialavaihteluista, mutta ne menivät onneksi ohi melko nopeasti. 

Elämänlaatuni on muutaman viikon aikana kohonnut valtavasti. Vuosi sitten raudanpuutteen, uupumuksen ja masennuksen vuoksi olin niin väsynyt, että nukahtelin työmatkabussiin, töistä tullessa oli pakko ottaa useamman tunnin päikkärit ja silti piti nukkua 10 tunnin yöunet. Epäilen erityisesti raudanpuutteen vaikuttaneen siihen, että olo oli myös fyysisesti heikko. Pienikin kävely tai ylämäki saattoi nostaa sykkeen korkeaksi ja työpäivän jälkeen kaupassa saattoi alkaa pyörryttää ja sattumaan.

Nyt pärjään jo melko normaaleilla 8-9 tunnin yöunilla ja vaikka en edelleenkään pidä aamuherätyksistä, ei sängystä nouseminen ole enää täyttä tuskaa. Vielä keväälläkin minusta saattoi koko päivä tuntua väsyneeltä, enkä ikinä ollut virkeä edes iltapäivään mennessä. Nyt tilanne on toinen, sillä olo ei ole enää kuin haudasta nousseella kun sängystä on päässyt ylös. 

Pitkästä aikaa olen myös jaksanut nähdä kavereita ja tehdä asioita enemmän. Työtkin sujuvat huomattavasti paremmin ja stressittömästi. 

Vaikka suurimmaksi osaksi olenkin pystynyt nauttimaan tästä uudesta, energisemmästä olosta, takaraivossa piilee silti pieni pelko; tämä kaikki voidaan ottaa minulta pois, kuin matto vedettäisiin jalkojen alta.

Nautin silti tästä erävoitosta masennusta vastaan.

Masennus teki ekstrovertistä introvertin

Viime aikoina olen havahtunut siihen, miten paljon masennus on muokannut minua ja jopa persoonaani. Ennen olin pää kolmantena jalkana menossa kaikkiin kissanristiäisiin, rakastin tavata uusia ihmisiä ja ihan vaan olla ihmisten ilmoilla. Nykyään tilanne on päinvastainen, sillä koti on yleensä kaikkein houkuttelevin paikka. 

Snapchat muistutteli kolmen vuoden takaisesta Rukan reissusta juhannuksena. Noissa videoissa olin iloinen – yhdessä videossa olin vasta matkalla, mutta innostus huokui jo auton kyydissä bilettäessä, toisessa oli käynnissä beerpong-turnajaiset ja kolmannessa esittelin juhannus-lookia. Näitä videoita katsellessa tuli sellainen olo, että mihin tuo ihminen on minusta kadonnut. 

On siis selvää, että olen “terveenä” täysi ekstrovertti. Viihdyin ihmisten seurassa ja olin parhaimmillani suuressa porukassa, rakastin järjestää juhlia ja kerätä porukan kasaan milloin festareille ja milloin mökkireissulle. Sain ihmisistä voimaa, eikä sosiaaliset tilanteet väsyttäneet minua. 

Nyt tilanne on kuitenkin melko päinvastainen. Tai, oikeastaan voisi sanoa, että historia toistaa itseään, sillä tämä ei ole ainoa ajanjakso, kun introverttius ottaa ekstrovertin haltuun.  

Hyväksymättömyyden kokemus 

Ekstroverttiin luonteeseen on kuulunut myös innostuminen ja puheliaisuus. Nämä yhdistettynä myös äänentaso saattaa välillä huomaamatta nousta, eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen saanut tästä kuulla. Varsinkin joskus yläasteikäisenä sain todella paljon kuulla, että “esitän” tai, että niin kuin mulla olisi koko ajan joku show päällä.  

Otin tällaiset kommentit itseeni toden teolla, ja aloin kontrolloimaan ulosantiani ensimmäistä kertaa jo yläasteaikoina. En ole tätä tajunnut ennen aikuisuutta, että ahdistin itseni nurkkaan ja tukahdutin tuolloin oman luonteeni, koska koin, etten saa olla sellainen kuin olin, enkä sopinut joukkoon.  

Vaihto-oppilasvuosi 17-vuotiaana teki minulle tässä suhteessa hyvää, sillä se vuosi sai minut jotenkin vapautumaan uudestaan. Moni vanha kaveri sanoikin, että olin luonteeltani aivan erilainen. Yksi onnellisimmista ajanjaksoista olikin vaihtovuosi ja seuraava vuosi paluustani. 

Vaikka äskeinen kuvaus oli pala historiaa, toistuu osittain sama kaava vieläkin. Hyvinä päivinä, kun olen nykyistä normaalia sosiaalisemmalla tuulella, ääni voi vaivihkaa taas nousta. Olen kuullut lukuisia kertoja kommentteja, kuten “Siis ootko sä ihan ok?”, “Älä huuda” ja muuta negatiivista. 

Vaikka sanojat eivät välttämättä tarkoitakaan kommentteja aina negatiivisesti, ne sattuvat. Koska nämä ovat hetkiä, jolloin olen kokenut pienen hetken olevani kaikkein eniten oma itseni. Mutta jälleen nämä lapsuuden traumat kaivetaan esiin, ja saan muistutuksen siitä, etten olekaan tällaisena ihan ok. Ikään kuin matto vetäistään jalkojen alta. 

Myös tämä on yksi vaikuttava tekijä masennuksen takana. Ei varsinaisesti tämä “olen liian äänekäs”, vaan kokemus siitä, etten ole hyväksytty omana itsenäni. Jotenkin outoa, miten tällaisesta asiasta on tullut niin iso juttu, johon törmään aina uudestaan ja uudestaan. 

Tämä valokuva kuvastaa hyvin tämän hetkistä fiilistä, ”piilossa”.

Takaisin tähän päivään. Uskon edellä mainittujen kokemusten vaikuttaneen paljon siihen, miksi koen ekstroverttiuden vaihtuneen introverttiuteen. On ollut todella hankalaa hyväksyä, että en ehkä oikeasti jaksakaan nähdä ystäviä, saati tavata uusia ihmisiä.  

Välillä on ahdistanut suunnitella yhtään mitään sosiaalista tekemistä. Sitoutuminen kaveriporukan yhteiseen illanviettoon ahdistaa, koska en voi tietää minkälainen olo mulla on silloin kun tuon illanvieton on tarkoitus tapahtua.  

Kirjoitinkin Instagramiin ennen juhannusta, että nykyisin monet juhlapyhät kaikkine paineineen ahdistaa, vaikka olen aiemmin ollut juhlaihminen. Otan paineita jopa siitä, että “pitää olla kivaa”. Entä jos mulla on ihan paska olla, enkä enää kykene esittämään reipasta? Samat paineet liittyvät myös kavereiden tapaamiseen. Vaikka tiedän, että illanvietot kavereiden kanssa voisivat piristää, en uskalla lähteä niihin “mököttämään”, jos ei olekaan fiilistä. 

Tämä ilmiö korostuu erityisesti, jos joukossa on ihmisiä, joihin koen, että täytyy jollain tavalla tehdä vaikutus tai en tunne heitä kunnolla. Sosiaalisten päivien ja viikonloppujen jälkeen olen nykyisin ihan sippi ja haluan vain nukahtaa. Sammuttaa ajatusvirran ja ärsyketulvan.  

Onneksi olen jotakuinkin pystynyt hyväksymään tämän, toivottavasti väliaikaisen tilan, ja ilmoittanut ystäville, että osallistun suunniteltuun juttuun, jos sinä päivänä mulla on sellaiseen voimia. On vapauttavaa olla masennukseen liittyvistä asioista avoin, eikä ystävienkään tarvitse enää miettiä, että feidaan tahallaan. Sori siitä, kamut. ❤  

Toivon, että tuo sisäinen ekstrovertti ei ole kadonnut mihinkään ja, että se kaivautuu sieltä takaisin ajan kanssa.  

En vaan malttaisi odottaa. 

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Yksi syy masennuksen takana: syyllisyyden tunne

Minulle on siis diagnosoitu ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö sekä masennus. Oikein kiva kolmen kimara, etten sanoisi. Minulta kysytään monesti syytä näiden diagnoosien takaa, johon lähes aina vastaan: en tiedä. Jos mielenterveysongelmat olisivat syy-seuraussuhteen tulos, olisi niiden hoitaminenkin varmasti helpompaa.

Meneillään oleva koronavirusepidemia ja sen tuoma poikkeustilanne sai minut huomaamaan yhden asian käyttäytymisessäni. Syyllisyyden tunne ohjaa mielialaani aivan liikaa.

Toki asiasta on ollut usein terapiassa puhetta ja olen sen järjellä tajunnutkin. Mieli vaan laahaa pitkällä perässä ja vaatii asian sisäistämisen pitkän kaavan kautta. Tällä viikolla sain terapiasta tehtävän kirjata ylös jokaisen syyllistävän ajatuksen, joka tulee mieleen. Lista on kahden päivän jälkeen jo melko pitkä.

Olen melko tiedostamattomasti potenut syyllisyyden tunnetta esimerkiksi siitä, että vapaina viikonloppuna täytyy tehdä jotain extramegasupermageeta ja sosiaalista. Aiemmin tunsin tällaisten viikonloppujen jälkeen itseni luuseriksi, mutta ajan myötä tunne on hieman hälvennyt.

Silti jostain syystä tällaisten viikonloppujen jälkeen mieli oli maassa, enkä tiennyt miksi.

Pari viikkoa sitten minulla oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu töistä ja poikkeusolojen vuoksi lähes minkäänlainen sosialisoituminen ei ollut mahdollista. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla rentoutunut viikonlopun jälkeen.

Vaikka normaalioloissa viikonloppuni sisältö olisi voinut olla tismalleen sama, erona oli vain se, että minulla oli ulkopuolinen ”lupa” olla tekemättä mitään supermegasiistiä.

Syyllisyyden tunne on valtaa mieleni lähes jokaisesta asiasta mitä teen. Se on kasvanut pääni sisällä vuosien ajan, joten siitä on todella vaikea päästä eroon.

Ikään kuin päässäni olisi kaksi tyyppiä: toinen normaali tyyppi, joka käy töissä ja elää elämää. Toinen tyyppi taas syyllistää ja haukkuu toista tyyppiä jatkuvasti lähes kaikesta mitä tekee. Pikkuhiljaa mieli on antanut syyllistäjätyypille periksi ja pitää väitteitä tosiasioina.

Pelkästään tämän päivän aikana olen syyllistänyt itseäni näistä asioista: olen huono tyttöystävä, huono koiranomistaja, laiska, lihava, saamaton ja ällöttävä.

Tällä hetkellä harjoittelen pysähtymään joka kerta, kun mieli tuottaa syyllistäviä ajatuksia. Jokaisen kohdalla kyseenalaistan väittämän ja pyrin askel kerrallaan sammuttamaan mielen syyllistävät äänet.

Toisen tyypin on vihdoin alettava laittaa syyllistäjälle vastaan.