Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.

Nyt menee oikeastaan aika hyvin – pieni erävoitto masennusta vastaan

Edelliset blogipostaukseni ovat surua ja ahdistusta täynnä, mutta (ehkä yllättävää kyllä) tämä postaus ei sitä ole. Kerroin muutama viikko sitten olleeni sairauslomalla kaksi viikkoa, jonka aikana lääkitystäni muutettiin jälleen. Tähän asti olen ollut melko skeptinen mielialalääkkeiden suhteen, mutta tällä kertaa arpa taisi osua kohdalle.

Energiataso on noussut kohisemalla ylöspäin. Omaan väsymykseen on toki eniten vaikuttanut masennus, mutta myös alhainen ferritiiniarvo, eli varastorauta. Olen nyt ottanut päivittäin rautalisää miltei vuoden päivät ja se on saanut rauta-arvoni nousemaan. 

Nyt viimeisen käänteen tekevä muutos oli aloittaa Voxra-lääkitys. Aloitin 150 mg annoksella, joka vielä tuplattiin noin viikko sitten 300 mg:aan. Lopetin aiemman Brintellix-lääkityksen ja Voxran rinnalle aloitettiin vielä 5 mg Escitalopram. Voi olla että tuosta viimeisimmästä luovutaan jo melko pian, koska ahdistuneisuus on myös miltei kadonnut.

Mielialalääkkeistä on paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Joillekin ainakin osa lääkkeistä voi aiheuttaa riippuvuutta, mikä voi koitua vuosien mittaisiksi vaivaksi. Lääkkeet eivät koskaan ole mielenterveyden ainoa hoitokeino, enkä suostuisi ottamaan pelkkiä lääkkeitä ilman terapiahoitoa. 

Kuten minunkin postauksista on voinut lukea, parin vuoden aikana ollaan kokeiltu monia lääkkeitä, joista osa on toiminut paremmin kuin toiset, osalla on ollut enemmän sivuvaikutuksia kuin toisilla. Mielialalääkkeet toimivat myös hyvin yksilöllisesti, mikä on sinällään harmi, että oikeaa lääkityskomboa voi joutua etsimään pitkäänkin. Rahaa kuluu ja kaapissa lojuu vajaita lääkepurkkeja ja -liuskoja. Uuden mielialalääkkeen aloittaminen tuntuukin välillä arpapeliltä, jossa toivotaan osuvan oikeaan.

Voxran kohdallakaan en täysin välttynyt sivuvaikutuksilta ja niitä varten oikeastaan sairausloma olikin osittain määrätty. Ensimmäisellä viikolla kärsin melko pahoista mielialavaihteluista, mutta ne menivät onneksi ohi melko nopeasti. 

Elämänlaatuni on muutaman viikon aikana kohonnut valtavasti. Vuosi sitten raudanpuutteen, uupumuksen ja masennuksen vuoksi olin niin väsynyt, että nukahtelin työmatkabussiin, töistä tullessa oli pakko ottaa useamman tunnin päikkärit ja silti piti nukkua 10 tunnin yöunet. Epäilen erityisesti raudanpuutteen vaikuttaneen siihen, että olo oli myös fyysisesti heikko. Pienikin kävely tai ylämäki saattoi nostaa sykkeen korkeaksi ja työpäivän jälkeen kaupassa saattoi alkaa pyörryttää ja sattumaan.

Nyt pärjään jo melko normaaleilla 8-9 tunnin yöunilla ja vaikka en edelleenkään pidä aamuherätyksistä, ei sängystä nouseminen ole enää täyttä tuskaa. Vielä keväälläkin minusta saattoi koko päivä tuntua väsyneeltä, enkä ikinä ollut virkeä edes iltapäivään mennessä. Nyt tilanne on toinen, sillä olo ei ole enää kuin haudasta nousseella kun sängystä on päässyt ylös. 

Pitkästä aikaa olen myös jaksanut nähdä kavereita ja tehdä asioita enemmän. Työtkin sujuvat huomattavasti paremmin ja stressittömästi. 

Vaikka suurimmaksi osaksi olenkin pystynyt nauttimaan tästä uudesta, energisemmästä olosta, takaraivossa piilee silti pieni pelko; tämä kaikki voidaan ottaa minulta pois, kuin matto vedettäisiin jalkojen alta.

Nautin silti tästä erävoitosta masennusta vastaan.

Masennus teki ekstrovertistä introvertin

Viime aikoina olen havahtunut siihen, miten paljon masennus on muokannut minua ja jopa persoonaani. Ennen olin pää kolmantena jalkana menossa kaikkiin kissanristiäisiin, rakastin tavata uusia ihmisiä ja ihan vaan olla ihmisten ilmoilla. Nykyään tilanne on päinvastainen, sillä koti on yleensä kaikkein houkuttelevin paikka. 

Snapchat muistutteli kolmen vuoden takaisesta Rukan reissusta juhannuksena. Noissa videoissa olin iloinen – yhdessä videossa olin vasta matkalla, mutta innostus huokui jo auton kyydissä bilettäessä, toisessa oli käynnissä beerpong-turnajaiset ja kolmannessa esittelin juhannus-lookia. Näitä videoita katsellessa tuli sellainen olo, että mihin tuo ihminen on minusta kadonnut. 

On siis selvää, että olen “terveenä” täysi ekstrovertti. Viihdyin ihmisten seurassa ja olin parhaimmillani suuressa porukassa, rakastin järjestää juhlia ja kerätä porukan kasaan milloin festareille ja milloin mökkireissulle. Sain ihmisistä voimaa, eikä sosiaaliset tilanteet väsyttäneet minua. 

Nyt tilanne on kuitenkin melko päinvastainen. Tai, oikeastaan voisi sanoa, että historia toistaa itseään, sillä tämä ei ole ainoa ajanjakso, kun introverttius ottaa ekstrovertin haltuun.  

Hyväksymättömyyden kokemus 

Ekstroverttiin luonteeseen on kuulunut myös innostuminen ja puheliaisuus. Nämä yhdistettynä myös äänentaso saattaa välillä huomaamatta nousta, eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen saanut tästä kuulla. Varsinkin joskus yläasteikäisenä sain todella paljon kuulla, että “esitän” tai, että niin kuin mulla olisi koko ajan joku show päällä.  

Otin tällaiset kommentit itseeni toden teolla, ja aloin kontrolloimaan ulosantiani ensimmäistä kertaa jo yläasteaikoina. En ole tätä tajunnut ennen aikuisuutta, että ahdistin itseni nurkkaan ja tukahdutin tuolloin oman luonteeni, koska koin, etten saa olla sellainen kuin olin, enkä sopinut joukkoon.  

Vaihto-oppilasvuosi 17-vuotiaana teki minulle tässä suhteessa hyvää, sillä se vuosi sai minut jotenkin vapautumaan uudestaan. Moni vanha kaveri sanoikin, että olin luonteeltani aivan erilainen. Yksi onnellisimmista ajanjaksoista olikin vaihtovuosi ja seuraava vuosi paluustani. 

Vaikka äskeinen kuvaus oli pala historiaa, toistuu osittain sama kaava vieläkin. Hyvinä päivinä, kun olen nykyistä normaalia sosiaalisemmalla tuulella, ääni voi vaivihkaa taas nousta. Olen kuullut lukuisia kertoja kommentteja, kuten “Siis ootko sä ihan ok?”, “Älä huuda” ja muuta negatiivista. 

Vaikka sanojat eivät välttämättä tarkoitakaan kommentteja aina negatiivisesti, ne sattuvat. Koska nämä ovat hetkiä, jolloin olen kokenut pienen hetken olevani kaikkein eniten oma itseni. Mutta jälleen nämä lapsuuden traumat kaivetaan esiin, ja saan muistutuksen siitä, etten olekaan tällaisena ihan ok. Ikään kuin matto vetäistään jalkojen alta. 

Myös tämä on yksi vaikuttava tekijä masennuksen takana. Ei varsinaisesti tämä “olen liian äänekäs”, vaan kokemus siitä, etten ole hyväksytty omana itsenäni. Jotenkin outoa, miten tällaisesta asiasta on tullut niin iso juttu, johon törmään aina uudestaan ja uudestaan. 

Tämä valokuva kuvastaa hyvin tämän hetkistä fiilistä, ”piilossa”.

Takaisin tähän päivään. Uskon edellä mainittujen kokemusten vaikuttaneen paljon siihen, miksi koen ekstroverttiuden vaihtuneen introverttiuteen. On ollut todella hankalaa hyväksyä, että en ehkä oikeasti jaksakaan nähdä ystäviä, saati tavata uusia ihmisiä.  

Välillä on ahdistanut suunnitella yhtään mitään sosiaalista tekemistä. Sitoutuminen kaveriporukan yhteiseen illanviettoon ahdistaa, koska en voi tietää minkälainen olo mulla on silloin kun tuon illanvieton on tarkoitus tapahtua.  

Kirjoitinkin Instagramiin ennen juhannusta, että nykyisin monet juhlapyhät kaikkine paineineen ahdistaa, vaikka olen aiemmin ollut juhlaihminen. Otan paineita jopa siitä, että “pitää olla kivaa”. Entä jos mulla on ihan paska olla, enkä enää kykene esittämään reipasta? Samat paineet liittyvät myös kavereiden tapaamiseen. Vaikka tiedän, että illanvietot kavereiden kanssa voisivat piristää, en uskalla lähteä niihin “mököttämään”, jos ei olekaan fiilistä. 

Tämä ilmiö korostuu erityisesti, jos joukossa on ihmisiä, joihin koen, että täytyy jollain tavalla tehdä vaikutus tai en tunne heitä kunnolla. Sosiaalisten päivien ja viikonloppujen jälkeen olen nykyisin ihan sippi ja haluan vain nukahtaa. Sammuttaa ajatusvirran ja ärsyketulvan.  

Onneksi olen jotakuinkin pystynyt hyväksymään tämän, toivottavasti väliaikaisen tilan, ja ilmoittanut ystäville, että osallistun suunniteltuun juttuun, jos sinä päivänä mulla on sellaiseen voimia. On vapauttavaa olla masennukseen liittyvistä asioista avoin, eikä ystävienkään tarvitse enää miettiä, että feidaan tahallaan. Sori siitä, kamut. ❤  

Toivon, että tuo sisäinen ekstrovertti ei ole kadonnut mihinkään ja, että se kaivautuu sieltä takaisin ajan kanssa.  

En vaan malttaisi odottaa. 

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Yksi syy masennuksen takana: syyllisyyden tunne

Minulle on siis diagnosoitu ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö sekä masennus. Oikein kiva kolmen kimara, etten sanoisi. Minulta kysytään monesti syytä näiden diagnoosien takaa, johon lähes aina vastaan: en tiedä. Jos mielenterveysongelmat olisivat syy-seuraussuhteen tulos, olisi niiden hoitaminenkin varmasti helpompaa.

Meneillään oleva koronavirusepidemia ja sen tuoma poikkeustilanne sai minut huomaamaan yhden asian käyttäytymisessäni. Syyllisyyden tunne ohjaa mielialaani aivan liikaa.

Toki asiasta on ollut usein terapiassa puhetta ja olen sen järjellä tajunnutkin. Mieli vaan laahaa pitkällä perässä ja vaatii asian sisäistämisen pitkän kaavan kautta. Tällä viikolla sain terapiasta tehtävän kirjata ylös jokaisen syyllistävän ajatuksen, joka tulee mieleen. Lista on kahden päivän jälkeen jo melko pitkä.

Olen melko tiedostamattomasti potenut syyllisyyden tunnetta esimerkiksi siitä, että vapaina viikonloppuna täytyy tehdä jotain extramegasupermageeta ja sosiaalista. Aiemmin tunsin tällaisten viikonloppujen jälkeen itseni luuseriksi, mutta ajan myötä tunne on hieman hälvennyt.

Silti jostain syystä tällaisten viikonloppujen jälkeen mieli oli maassa, enkä tiennyt miksi.

Pari viikkoa sitten minulla oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu töistä ja poikkeusolojen vuoksi lähes minkäänlainen sosialisoituminen ei ollut mahdollista. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla rentoutunut viikonlopun jälkeen.

Vaikka normaalioloissa viikonloppuni sisältö olisi voinut olla tismalleen sama, erona oli vain se, että minulla oli ulkopuolinen ”lupa” olla tekemättä mitään supermegasiistiä.

Syyllisyyden tunne on valtaa mieleni lähes jokaisesta asiasta mitä teen. Se on kasvanut pääni sisällä vuosien ajan, joten siitä on todella vaikea päästä eroon.

Ikään kuin päässäni olisi kaksi tyyppiä: toinen normaali tyyppi, joka käy töissä ja elää elämää. Toinen tyyppi taas syyllistää ja haukkuu toista tyyppiä jatkuvasti lähes kaikesta mitä tekee. Pikkuhiljaa mieli on antanut syyllistäjätyypille periksi ja pitää väitteitä tosiasioina.

Pelkästään tämän päivän aikana olen syyllistänyt itseäni näistä asioista: olen huono tyttöystävä, huono koiranomistaja, laiska, lihava, saamaton ja ällöttävä.

Tällä hetkellä harjoittelen pysähtymään joka kerta, kun mieli tuottaa syyllistäviä ajatuksia. Jokaisen kohdalla kyseenalaistan väittämän ja pyrin askel kerrallaan sammuttamaan mielen syyllistävät äänet.

Toisen tyypin on vihdoin alettava laittaa syyllistäjälle vastaan.