Masennus teki ekstrovertistä introvertin

Viime aikoina olen havahtunut siihen, miten paljon masennus on muokannut minua ja jopa persoonaani. Ennen olin pää kolmantena jalkana menossa kaikkiin kissanristiäisiin, rakastin tavata uusia ihmisiä ja ihan vaan olla ihmisten ilmoilla. Nykyään tilanne on päinvastainen, sillä koti on yleensä kaikkein houkuttelevin paikka. 

Snapchat muistutteli kolmen vuoden takaisesta Rukan reissusta juhannuksena. Noissa videoissa olin iloinen – yhdessä videossa olin vasta matkalla, mutta innostus huokui jo auton kyydissä bilettäessä, toisessa oli käynnissä beerpong-turnajaiset ja kolmannessa esittelin juhannus-lookia. Näitä videoita katsellessa tuli sellainen olo, että mihin tuo ihminen on minusta kadonnut. 

On siis selvää, että olen “terveenä” täysi ekstrovertti. Viihdyin ihmisten seurassa ja olin parhaimmillani suuressa porukassa, rakastin järjestää juhlia ja kerätä porukan kasaan milloin festareille ja milloin mökkireissulle. Sain ihmisistä voimaa, eikä sosiaaliset tilanteet väsyttäneet minua. 

Nyt tilanne on kuitenkin melko päinvastainen. Tai, oikeastaan voisi sanoa, että historia toistaa itseään, sillä tämä ei ole ainoa ajanjakso, kun introverttius ottaa ekstrovertin haltuun.  

Hyväksymättömyyden kokemus 

Ekstroverttiin luonteeseen on kuulunut myös innostuminen ja puheliaisuus. Nämä yhdistettynä myös äänentaso saattaa välillä huomaamatta nousta, eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen saanut tästä kuulla. Varsinkin joskus yläasteikäisenä sain todella paljon kuulla, että “esitän” tai, että niin kuin mulla olisi koko ajan joku show päällä.  

Otin tällaiset kommentit itseeni toden teolla, ja aloin kontrolloimaan ulosantiani ensimmäistä kertaa jo yläasteaikoina. En ole tätä tajunnut ennen aikuisuutta, että ahdistin itseni nurkkaan ja tukahdutin tuolloin oman luonteeni, koska koin, etten saa olla sellainen kuin olin, enkä sopinut joukkoon.  

Vaihto-oppilasvuosi 17-vuotiaana teki minulle tässä suhteessa hyvää, sillä se vuosi sai minut jotenkin vapautumaan uudestaan. Moni vanha kaveri sanoikin, että olin luonteeltani aivan erilainen. Yksi onnellisimmista ajanjaksoista olikin vaihtovuosi ja seuraava vuosi paluustani. 

Vaikka äskeinen kuvaus oli pala historiaa, toistuu osittain sama kaava vieläkin. Hyvinä päivinä, kun olen nykyistä normaalia sosiaalisemmalla tuulella, ääni voi vaivihkaa taas nousta. Olen kuullut lukuisia kertoja kommentteja, kuten “Siis ootko sä ihan ok?”, “Älä huuda” ja muuta negatiivista. 

Vaikka sanojat eivät välttämättä tarkoitakaan kommentteja aina negatiivisesti, ne sattuvat. Koska nämä ovat hetkiä, jolloin olen kokenut pienen hetken olevani kaikkein eniten oma itseni. Mutta jälleen nämä lapsuuden traumat kaivetaan esiin, ja saan muistutuksen siitä, etten olekaan tällaisena ihan ok. Ikään kuin matto vetäistään jalkojen alta. 

Myös tämä on yksi vaikuttava tekijä masennuksen takana. Ei varsinaisesti tämä “olen liian äänekäs”, vaan kokemus siitä, etten ole hyväksytty omana itsenäni. Jotenkin outoa, miten tällaisesta asiasta on tullut niin iso juttu, johon törmään aina uudestaan ja uudestaan. 

Tämä valokuva kuvastaa hyvin tämän hetkistä fiilistä, ”piilossa”.

Takaisin tähän päivään. Uskon edellä mainittujen kokemusten vaikuttaneen paljon siihen, miksi koen ekstroverttiuden vaihtuneen introverttiuteen. On ollut todella hankalaa hyväksyä, että en ehkä oikeasti jaksakaan nähdä ystäviä, saati tavata uusia ihmisiä.  

Välillä on ahdistanut suunnitella yhtään mitään sosiaalista tekemistä. Sitoutuminen kaveriporukan yhteiseen illanviettoon ahdistaa, koska en voi tietää minkälainen olo mulla on silloin kun tuon illanvieton on tarkoitus tapahtua.  

Kirjoitinkin Instagramiin ennen juhannusta, että nykyisin monet juhlapyhät kaikkine paineineen ahdistaa, vaikka olen aiemmin ollut juhlaihminen. Otan paineita jopa siitä, että “pitää olla kivaa”. Entä jos mulla on ihan paska olla, enkä enää kykene esittämään reipasta? Samat paineet liittyvät myös kavereiden tapaamiseen. Vaikka tiedän, että illanvietot kavereiden kanssa voisivat piristää, en uskalla lähteä niihin “mököttämään”, jos ei olekaan fiilistä. 

Tämä ilmiö korostuu erityisesti, jos joukossa on ihmisiä, joihin koen, että täytyy jollain tavalla tehdä vaikutus tai en tunne heitä kunnolla. Sosiaalisten päivien ja viikonloppujen jälkeen olen nykyisin ihan sippi ja haluan vain nukahtaa. Sammuttaa ajatusvirran ja ärsyketulvan.  

Onneksi olen jotakuinkin pystynyt hyväksymään tämän, toivottavasti väliaikaisen tilan, ja ilmoittanut ystäville, että osallistun suunniteltuun juttuun, jos sinä päivänä mulla on sellaiseen voimia. On vapauttavaa olla masennukseen liittyvistä asioista avoin, eikä ystävienkään tarvitse enää miettiä, että feidaan tahallaan. Sori siitä, kamut. ❤  

Toivon, että tuo sisäinen ekstrovertti ei ole kadonnut mihinkään ja, että se kaivautuu sieltä takaisin ajan kanssa.  

En vaan malttaisi odottaa. 

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Tyytymättömyys omaan kehoon mukana koko elämän – tämän takia aloitin dieetin

Olin perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa syksyllä 2001 ollessani 9-vuotias kolmasluokkalainen. Olimme menossa rannalle ja tuolloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että en kehtaa, koska olen liian lihava.

Tuo on ensimmäinen mieleen jäänyt hetki, kun ajattelin olevani liian läski ja ällöttävä. Tämä ajatus piinaa ja seuraa minua edelleen, miltei 20 vuoden jälkeen.

On selvää, että vaativuuteni itseäni kohtaan on yksi syy kaikille mielenterveysongelmilleni. Oma vääristynyt käsitys kehostani on yksi vaativuuteni ulottuvuuksista.

Ajatukset oman kehon ällöttävyydestä ovat saaneet mielen pomppimaan laidasta laitaan ja vaikka olen lähes aina ajatellut, että minun pitäisi laihduttaa, ovat vaikutukset olleet miltei päinvastaiset. Tällaiset ajatukset aiheuttivat minulle paljon ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia. Usein saatoin katsoa omaa peilikuvaa ja alkaa itkemään.

Tässä äiti ja minä Italiassa vuonna 2001, kun ensimmäisen kerran ajattelin olevani liian lihava tai kehoni muuten vääränlainen. Kunpa olisin saanut kerrottua äidille tuon hetkisistä ajatuksista, olisin saattanut säästyä monelta murheelta tulevaisuudessa.

Ahdistus kehosta on joko aiheuttanut sen, että ei ole syönyt mitään, mutta toisaalta saanut myös ahmimaan ruokaa ”ihan sama” -asenteen kautta. Tällaiset laidasta laitaan ajatukset ovat olleet hyvin väsyttäviä ja pidemmän päälle jojoilu on myös epäterveellistä, joten niistä olisi tärkeää päästä eroon.

Jossain vaiheessa kiinnostuin seuraamaan fitnessbloggaajia ja halusin seurata heidän noudattamaa ruokavaliota. Vaikka söinkin usean kuukauden ajan terveellisesti, pisti tämä loppujen lopuksi vain lisää pökköä pesään.

Näissä fitnessbloggaajien ruokaohjeissa harvoin käytetään ”normaaleja” raaka-aineita ja vaikkapa tavallinen täysjyväpasta saatettiin haukkua maanrakoon ja sen sijaan käytettiin jotain kikhernepastaa tai psylliumhiivasavimössöä.

Nämä ohjeet pinttyivät syvälle ajatusmalleihin, mistä seurasi kärjistetysti se, että on ihan sama, syötkö rasvaisen hampurilaisen vai täysjyväpastaa. Ei saisi syödä gluteenia, maitotuotteita, sokereita, ei pakata eväitä muovirasiaan ja mielellään suosia luomua. Podin huonoa omaatuntoa, jos söin välipalaksi maitorahkaa ja ananasta, enkä luomutuorepuuroa itsepoimituilla mustikoilla ja pähkinöillä. Näin myös vääristynyt ruokakäsitys(kin) oli valmis.

En osaa sanoa, miksi tarkalleen koin jo niin nuorena kehoni olevan vääränlainen, vaikka sitä se ei todellisuudessa ollut. Muistan, että jossain kohtaa kun aloin olla isompi kuin viisi vuotta vanhempi siskoni, se oli minulle todella kova paikka.

Ryhmäliikuntaohjaajana olen kokenut olevani liian iso ja lihava, sillä monet ovat aivan sairaan hyvässä kunnossa. Töissä salilla en ole kehdannut vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, vaan luikahtanut tekemään sen vessan puolelle. Koen, että en ole ollut ”läskina” uskottava ryhmäliikuntaohjaaja. Erityisesti koulutustilaisuudet, joissa on pelkästään ohjaajia ja kouluttajia, ovat ahdistavia.

Aihe on nyt itselleni ajankohtainen, sillä olen juuri päättänyt neljän viikon dieetin, joka on myös saanut minua pohtimaan kehonkuvaani. Dieetin etenemisestä on enemmän sisältöä Instagramissani.

Syitä dieetille ryhtymiselle oli monia. Ärsytti, ettei ulkona syöminen, ruoan hakeminen tai Wolttaaminen enää tuntunut spesiaalilta. Siitä oli tullut liian automaattista ja helppoa.

On myös totta, että kiloja vuosien varrella on kertynyt. Sairastuessani masennukseen kilot tarttuivat osittain lääkkeiden takia kehooni entistä tiukemmin, mutta myös siksi että väsyneisyyden takia olen liikkunut paljon aiempaa vähemmän, enkä ehkä ole onnistunut syömään uudenlaisen kulutuksen mukaan.

Pohdin toki jo ennen dieettiä ja varsinkin sen aikana, että onko tämä tässä vaiheessa elämääni järkevää. Se kuitenkin aiheutti stressiä ja lisästressi burnoutin kokeneelle masentuneelle ei ole hyvä juttu. Päätin kuitenkin hoitaa dieetin loppuun saakka, koska lopettamisesta olisi seurannut vain ahdistusta, mikä ei toki ole se syistä tervein.

Dieetti oli kuitenkin sellainen, että se sisälsi ihan tavallista ruokaa. Toki tässä oli maito- ja viljatuotteet pannassa, mutta tämä toimi silti hyvänä lähtölaukaisuna syömisasenteiden normalisoimiseen sekä terveellisen ruokarytmin saamiseen takaisin raiteilleen. Dieetti on selvästi käynnistänyt myös ajatusmallien muutosprosessin, minkä kautta toivon, ettei dieettejä enää jatkossa tarvita.

Pikku hiljaa ajatus siitä, että itsensä hyväksyminen on ainoa tie kohti terveempää elämää. Yksittäisillä dieeteillä ei ole mitään merkitystä pitkän ajan tulosten kanssa, jos käsitys omasta itsestäni ei muutu.

Miksi itseensä ja omaan kehoonsa suhtautuu niin paljon kriittisemmin kuin toisten?

Yksi syy masennuksen takana: syyllisyyden tunne

Minulle on siis diagnosoitu ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö sekä masennus. Oikein kiva kolmen kimara, etten sanoisi. Minulta kysytään monesti syytä näiden diagnoosien takaa, johon lähes aina vastaan: en tiedä. Jos mielenterveysongelmat olisivat syy-seuraussuhteen tulos, olisi niiden hoitaminenkin varmasti helpompaa.

Meneillään oleva koronavirusepidemia ja sen tuoma poikkeustilanne sai minut huomaamaan yhden asian käyttäytymisessäni. Syyllisyyden tunne ohjaa mielialaani aivan liikaa.

Toki asiasta on ollut usein terapiassa puhetta ja olen sen järjellä tajunnutkin. Mieli vaan laahaa pitkällä perässä ja vaatii asian sisäistämisen pitkän kaavan kautta. Tällä viikolla sain terapiasta tehtävän kirjata ylös jokaisen syyllistävän ajatuksen, joka tulee mieleen. Lista on kahden päivän jälkeen jo melko pitkä.

Olen melko tiedostamattomasti potenut syyllisyyden tunnetta esimerkiksi siitä, että vapaina viikonloppuna täytyy tehdä jotain extramegasupermageeta ja sosiaalista. Aiemmin tunsin tällaisten viikonloppujen jälkeen itseni luuseriksi, mutta ajan myötä tunne on hieman hälvennyt.

Silti jostain syystä tällaisten viikonloppujen jälkeen mieli oli maassa, enkä tiennyt miksi.

Pari viikkoa sitten minulla oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu töistä ja poikkeusolojen vuoksi lähes minkäänlainen sosialisoituminen ei ollut mahdollista. Olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla rentoutunut viikonlopun jälkeen.

Vaikka normaalioloissa viikonloppuni sisältö olisi voinut olla tismalleen sama, erona oli vain se, että minulla oli ulkopuolinen ”lupa” olla tekemättä mitään supermegasiistiä.

Syyllisyyden tunne on valtaa mieleni lähes jokaisesta asiasta mitä teen. Se on kasvanut pääni sisällä vuosien ajan, joten siitä on todella vaikea päästä eroon.

Ikään kuin päässäni olisi kaksi tyyppiä: toinen normaali tyyppi, joka käy töissä ja elää elämää. Toinen tyyppi taas syyllistää ja haukkuu toista tyyppiä jatkuvasti lähes kaikesta mitä tekee. Pikkuhiljaa mieli on antanut syyllistäjätyypille periksi ja pitää väitteitä tosiasioina.

Pelkästään tämän päivän aikana olen syyllistänyt itseäni näistä asioista: olen huono tyttöystävä, huono koiranomistaja, laiska, lihava, saamaton ja ällöttävä.

Tällä hetkellä harjoittelen pysähtymään joka kerta, kun mieli tuottaa syyllistäviä ajatuksia. Jokaisen kohdalla kyseenalaistan väittämän ja pyrin askel kerrallaan sammuttamaan mielen syyllistävät äänet.

Toisen tyypin on vihdoin alettava laittaa syyllistäjälle vastaan.

Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi

Ensinnäkin kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille ja viestin lähettenäille kaikissa kanavissa. Olen otettu, kiitollinen ja jopa hämmentynyt kuinka laajalle kirjoitus lopulta levisi!

Suomessa hoitoon pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Ainakaan, jos puhutaan mielenterveyden hoitamisesta. Oma tieni hoidon piiriin oli pitkä ja kivinen. Jos se olisi sujunut nopeammin, ehkä pahimmalta oltaisiin vältytty. Jotkut eivät välttämättä saa apua koskaan.

Olin jo viikkoja miettinyt, että apua olisi haettava omaan tukalaan tilanteeseeni. Jostain syytä tuon puhelun tekeminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa.

Kun viimein sain otettua puhelimen kouraan, olin vielä opiskelija. Otin yhteyttä YTHS:ään ääni väristen ja lopulta hysteerisesti itkien. Linjan toisessa päässä oleva vastaanottovirkailija otti asiani vakavasti, mutta sain silti pettyä.

Vastaanottovirkailija oli sitä mieltä, että tilanteeni oli niin vakava, että minun pitäisi hetimmiten ottaa yhteyttä psykiatriseen päivystykseen. Heillä ei pystytä akuutteja mielenterveyskeissejä hoitamaan.

Langan toisessa päässä ollut henkilö kysyi olisiko minulla joku ystävä, jonka kanssa voisin mennä päivystykseen paikan päälle. En tainnut oikein vastata mitään. Lupasin kuitenkin hänelle meneväni päivystykseen.

No, en mennyt. Tuon puhelun tekeminen vei jo kaikki voimat siltä päivältä, joten ei tullut kuuloonkaan, että tekisin sen uudestaan, saatikka saisin itseni paikan päälle Meilahteen.

Olin taas lähtöpisteessä. En ole kertaakaan asioinut Helsingin julkisen terveydenhuollossa, joten sen kautta apua hakeminen tuntui liian vaivalloiselta. Kokopäiväisenä yrittäjänä minulla ei ollut erillistä työterveyttä, johon ottaa yhteyttä.

Viimein apua työterveydestä

Kesällä 2018 minulla oli työsopimus, johon kuului työterveys. Meni elokuulle saakka, että sain työnantajayritykseltäni kysyttyä, saisinko varata ajan psykologille. Sain myöntävän vastauksen ja kävin psykologin vastaanotolla kolme kertaa.

Nuo kolme kertaa olivat omalla kohdallani vasta alkusoittoa. Kolmen kerran jälkeen psykologi oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee varata aika psykiatrille. Psykiatrin palvelu ei kuulunut työterveyshoidon piiriin, vaan maksoin tästä lähtien kaikki käyntini itse.

Kelalla on terapiahakemusten käsittelyssä muistaakseni kolmen kuukauden ”karenssiaika”. Se tarkoittaa sitä, että ennen kuin Kela voi myöntää terapiaa tai edes käsitellä hakemusta, pitää ensimmäisestä lääkärikäynnistä olla kulunut vähintään kolme kuukautta.

Tuo olisi ollut itselleni akuuteinta aikaa, jolloin tarvitsin terapiaa. Olinhan vain muutamien viikkojen päässä lopullisesta romahtamisesta. Apua olisi voinut hakea julkiselta puolelta, mutta taas uudelle ihmiselle avautuminen ei tuntunut mieluisalta. Yksityisellä olisin joutunut maksamaan koko lystin itse.

Psykiatrin b-lausuntoa varten jouduin käymään omakustanteisesti kaksi kertaa vastaanotolla. B-lausunto tarvitaan Kelan kuntoutuspsykoterapian liitteeksi. Psykiatrikerrat kustansivat kumpikin noin 200 euroa ja b-lausunto saman verran.

Ensimmäisen psykiatrikerran jälkeen alkoi sopivan terapeutin etsintä. Otin yhteyttä kymmeniin psykoterapeutteihin pääkaupunkiseudulla, joista suurin osa ei pystynyt ottamaan vastaan uusia asiakkaita. Lopulta sain sovittua tutustumiskerrat neljän eri terapeutin kanssa, joista kustakin maksoin 90-120 euroa.

Hymyn taakse voi kätkeytyä monenlaista.

Lopulta, löydettyäni näistä terapeuteista sopivimman, aloitimme terapian jo ennen kuin virallinen hakemukseni Kelassa oli hyväksytty. Myös nämä kerrat maksoin kokonaisuudessaan itse. Psykiatri oli myös määrännyt minulle lääkkeitä, joihin tässä reilun vuoden aikana on mennyt reilut 200 euroa.

Viimein, kun Kela hyväksyi hakemukseni, sain alkaa käymään terapiassa 1-2 kertaa viikossa Kelan tukemana. Jokaisesta näistä kerrasta jää itselleni maksettavakasi 37,40 euroa.

Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa kolmeksi vuodeksi, mutta jokaisen vuoden jälkeen täytyy kuitenkin toimittaa uusi b-lausunto. Minulla oli jälleen uusi työantaja, joten jouduin taas varaamaan ajan uudelle lääkärille. Nämä käynnit onneksi kuuluvat osittain työnantajan tarjoamaan vakuutukseen, joten kävin kaksi kertaa psykiatrilla 60 eurolla. B-lausunnosta maksoin jälleen noin 200 euroa.

Lasketaanpa kustannukset seuraavaksi yhteen:

Ensimmäisen vuoden psykiatrikäynnit + b-lausunto: 600 euroa
Terapeuttien tutustumiskäynnit: 450 euroa
Omakustanteinen terapia ennen Kelan tukea: 580 euroa
Noin vuoden terapiat Kelan tukemana: 1400 euroa
Toisen vuoden psykiatrikäynnit ja b-lausunto: 260 euroa
Lääkkeet: 230 euroa

= 3 520 euroa

Vaikka tämä prosessi oli raskas ja pitkä, täytyy olla kiitollinen, että on ylipäänsä päässyt hoitoon. Ei kaikilla olisi tällaisiin hoitoihin varaa tai edes jaksamista hankkiutua niiden piiriin.

Ensimmäisestä YTHS:lle tekemästäni soitosta ensimmäiseen Kelan tukemaan terapiakäyntiin kului miltei vuosi. Toivottavasti #terapiatakuu muuttaa terapiaan pääsemistä helpommaksi.

Mitä ajatuksia kirjoitus herätti? Yllättikö kustannukset, vai olivatko ne sitä, mitä olit ajatellut?

Minun burnout-tarina

Uupumus on kyllä pirullinen vaiva. Ennen kaikkea sitä on vaikeinta hyväksyä. Se kävelee elämään salakavalasti ja ennen kuin huomaatkaan, se iskee ja romuttaa.

Minulle on aina opetettu, että elämässä täytyy tehdä töitä. Elämässä pärjäävät ne, jotka tekevät töitä. Sama viesti erilaisella kulmalla on kantanut lähes läpi koko elämän: kouluttaudu hyvin, jotta saat töitä.

Entäs sitten, kun työpaikoista on kova kilpailu? No, ”hyvät tyypit” saa aina töitä, sanottiin.

En sen kummemmin stressannut rahasta tai työllistymisestä lukiossa tai välivuotena. Luotin siihen, että siinä vaiheessa saa vielä etsiä sitä kuuluisaa omaa juttua ja se tulee vastaan jossain vaiheessa.

Noista ajoista mentaliteetti on hiukkasen muuttunut, eikä pelkästään hyvään suuntaan.

”Minusta ei ainakaan valmistu työtöntä”

Kun pääsin yliopistoon ja joka tuutista toitettiin viestiä siitä, kuinka vaikea korkeakoulutetun on nykyään työllistyä, päätin, että minä en tule kuulumaan tähän työttömänä valmistuneiden joukkoon. Teen mitä vaan, kunhan en päädy työttömäksi.

Sen sijaan heti fuksivuodesta lähtien olin aktiivinen ainejärjestötoiminnassa ja toisessa yhdistyksessä. Samaan aikaan olin myös töissä kaupan kassalla ja vuoden vaihteen jälkeen aloitin työt ryhmäliikuntaohjaajana sekä kuntosalin vastaanotossa. Myöhemmin mukaan tuli tuutorointi ja siihen vielä mallikelposet opintopistesuoritukset päälle.

Toisena opiskeluvuonna päätin pistää kaasua ja ampaisin pelkästään kevätlukukaudella kasaan 90 opintopistettä. Koko lukuvuoden opintopistetavoite on muistaakseni noin 60 opintopistettä ja Kela vaatii täysiin opintotukiin 45 opintopistettä.

Tuona vuonna sain palkkaa muistaakseni kuudesta eri paikasta, joista yksi oli oman alan harjoittelupaikka, toinen paikallislehti, johon kirjoitin juttuja ja kolmas pieni lehti kotikunnassani Kempeleessä, johon kirjoitin kolumneja. Lisäksi olin ainejärjestön puheenjohtaja.

Tuo kiihtyvä tahti onneksi katkesi hetkeksi viiden kuukauden vaihto-opinnoilla Bangkokissa. Toki vaihdossakin piti aloittaa jokin uusi projekti ja kuvioihin tuli YouTube.

”Höyryt on mun juttu”

Vaihdon jälkeen asuin kesän Oulussa ja olin työskentelin markkinoinnin harjoittelijana. Päätin jatkaa YouTubea myös Suomessa ja päätin tehdä videon vähintään kerran viikossa. Jos näin ei tapahtunut, koin syyllisyyttä ja olevani laiska. Ei minusta ikinä voisi tulla mitään, jos en pysty pysymään tavoitteessani.

Olin siis jo tottunut siihen, että monta rautaa on tulessa koko ajan ja uutta projektia pukkaa jatkuvasti. Tapasinkin sanoa, että tykkään pitää itseni kiireisenä. Podin huonoa omaatuntoa, jos en tehnyt vapaa-ajallani jotain ”hyödyllistä”. Kuten arvata saattaa, kunnollista lomaa en ole vieläkään viettänyt käytännössä ikinä.

Pari vuotta meni tiiviisti tasapainotellen enemmän tai vähemmän opintojen, töiden ja YouTuben parissa. Haukuin itseäni, koska en saanut kanavaani niin suureen nousuun kuin olisin halunnut. Nyt voin myötää myös tunteneeni kateutta niitä kohtaan, jotka kanavan samoihin aikoihin perustaneet alkoivat menestyä minua paremmin. Se söi motivaatiota ja jopa häpesin omaa kanavaani.

Suurin käännekohta viimeiseen romahtamiseen liittyy aikaan, jolloin muut opinnot gradua lukuunottamatta oli suoritettu. Muutin pois Vaasasta ja pääsin kivaan duuniin kesäksi Ouluun ja jatkoin samassa työpaikassa kesän jälkeen Helsingissä.

No, kivassa duunissa oli myös varjopuolensa. Tein töitä kesän ensin yhden konsulttifirman kautta. Syksyllä minut siirrettiin toiseen. Töitä olisi ollut tehtäväksi vaikka 24/7. Tein töitä paljon erilaisissa projekteissa, eikä minulla ollut sellaista esimiestä, jolla olisi ollut kokonaiskuva työtehtävistäni. Optimistisena sanoin kaikkeen aina kyllä. Pakotin itsestäni nauttimaan loputtomasta työstä. ”Höyryt” oli mun juttu.

Yrittäjän päivänä vuonna 2018 poseerasin OP Kevytyrittäjän metroaseman mainoksessa. Hymyn taakse voi kätkeytyä melko monta asiaa.

”Tarvittais tää heti”, ”OK.” Tiukkojen projektien parissa työpäivät venyivät kellon ympäri. Tein töitä viikonloppuisin, kun arkipäivät eivät riittäneet. Pikku hiljaa pitkät työpäivät olivat ennemminkin sääntö eikä poikkeus. Ja tämän päälle kuin syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että en tehnyt gradua jäljelle jääneillä tunneilla.

Vaikka töitä oli paljon ja vähemmälläkin olisi pärjännyt, koin, että nuorena työntekijänä minun täytyy koko ajan antaa itsestäni 150%. Virheisiin ei olisi juuri varaa ja jos sainkin jostain edes hieman omassa päässäni negatiiviselta kuulostavaa palautetta, saatoin itkeä vartin työpaikan vessassa. Olin mielestäni surkimus ja epäonnistunut.

Pelkäsin koko ajan työpaikan menettämistä. Ja pahin toteutui, tavallaan. Projekteja järjestettiin työpaikalla uudestaan, eikä siitä paletista enää löytynyt minulle työntekijänä paikkaa.

Menin rikki. Sain siihen mennessä elämäni pahimman paniikkikohtauksen, jonka aikana minulla on mennyt muisti muutamiksi minuuteiksi. Tätä ei moni tiedä, mutta pahimpien paniikkikohtausten aikana löin itseäni.

Yrittäjyys lyö lisää vettä myllyyn

Silloin syntyi yritykseni, eloisa visuals. Ulospäin näytin aivan jeejee tää on niin siistii -yrittäjältä. Kyllähän se tavallaan olikin, sillä olin ajatellut yrittäjäksi ryhtymistä jonain päivänä, mutta en näin pian. Gradukin pitäisi saada valmiiksi. En kokenut olevani valmis. Toisaalta, koin myös, että ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tässä vaiheessa luovuin YouTubesta. ”Luovuttaminen”, se jos joku hävetti vielä enemmän kuin se, että en saanut kerättyä satoja tuhansia seuraajia. Koin koko homman olleen täysi farssi. Samalla lopetin myös lähes kaikkien some-vaikuttajien seuraamisen kaikissa kanavissa. Joskus käyn jotain vanhan, kivan vaikuttajan postauksia kattomassa, mutta nykyään aika harvoin, koska se ahdistaa ja muistuttaa tuosta epäonnistumisesta.

Yrittäjyys toi mukanaan omat riskit. En tiennyt, miten hinnoitella työtäni ja usein laskutusvaiheessa saatoin häpeän nimissä laskuttaa vähemmän, kuin mitä olin alunperin laskenut.

Ahdistus alkoi kasvaa. Tein edelleen suurimman osan töistäni edelliseen työpaikkaani, tällä kertaa vain itse laskuttaen. Silti olin epärealistisen peloissani siitä, että seuraavassa kuussa minulla ei olisi töitä ollenkaan tai, että olisin täysin rahaton ja joudun kodittomaksi sillan alle. Ja tämä ei ole yhtään liioittelua, vaan pelkäsin näin aidosti.

Kuten arvata saattaa, kävi päinvastoin. Työmäärä ja projektit vaan lisääntyivät silmissä. Lomaa en silti uskaltanut pitää. Luottamus oman työn jatkumiseen tai osaamiseen oli miltei nollassa.

Osallistuin YouTube-videolla Momondon Open World (tms.) -kilpailuun ja pääsin finaaliin. Kolmen parhaan joukkoon en päässyt. Häpesin.

Monen vuoden ylisuorittaminen alkoi pikku hiljaa näkyä. Aina väsytti. Unohtelin tavaroita. Unohdin ottaa kameran mukaan kuvauksiin. Nämä keissit alkoivat yleistyä. Haukuin itseäni, olin epäonnistunut. Itkin, kun yritin tehdä gradua. Yritin mennä kävelylle saadakseni ajatukset muualle, sain paniikkikohtauksen keskellä Eiran rantaa. Mistään ei meinannut tulla mitään.

Unohduksista ja epäonnistumisen pelosta johtuen työkeikat alkoivat ahdistaa. Vielä nykyäänkin välttelen kameralaukun pakkaamista viimeiseen asti, koska se tuntuu epämiellyttävältä.

Kesällä 2018 olin jälkeen vanhassa työpaikassani konsulttina, siis työntekijä. Tämä oli jo kolmas erillinen työsopimus samaan paikkaan, mutta syksyllä jatkoin taas kokopäiväisenä yrittäjänä.

Tuon kuuman kesän viikonloput käytin gradun tekemiseen kirjastossa. What a fun summer, they said.

Jollain ihmeen kaupalla tsemppasin ja puristin gradun valmiiksi syksyllä 2018 ja valmistuin joulukuussa. Valmistujaistilaisuudessa pidätin epäonnistuneesti itkua, koska koin etten ansainnut valmistua.

Äiti ja isä olivat seuraamassa valmistujaistilaisuutta ja lähdin heidän kyydillä viettämään joulua pohjoiseen.

Kun pääsin kotiin, romahdin keittiöön, purskahdin hysteeriseen itkuun ja sanoin:

”En jaksa enää”.

Kohti eheämpää elämää

Tässä sitä taas ollaan, nimittäin blogia perustamassa.

Mulla on ollut blogi, YouTube, päiväkirja, Tumblr, muistiinpanoja Facebookissa ja mitä vielä. Johonkin nämä oman elämän dokumentointikanavat ovat kuitenkin aina tyssänneet, mutta välillä tulee spontaani into luoda uusi.

Edellisen blogini nimi varmaan noin kuusi vuotta sitten oli Seikkailu Seppo. Sinäänsä edelleen ihan kuvaava nimi, edelleen seikkaillaan ja Seppo nyt on vitsikäs rimmauslisä – väännänhän vitsiä tilanteessa kuin tilanteessa.

Noista ajoista on kasvettu ja koettu monenlaista. Olkoon tämä omaa nimeä kantava blogini siis aikuisempi, syvällisempi versio Seikkailu Seposta.

Tämä ei tule olemaan lifestyle-blogi. Jostain syystä tuo sana saa mulle nousemaan oksennuksen suuhun. Aion kirjoittaa eniten mielenterveydestä ja matkastani kohti eheämpää elämää, jota ovat jo jonkin aikaa varjostaneet burnout, ahdistuneisuus ja masennus.

Jollain tapaa tämä tulee ehkä olemaan jonkinsortin itsereflektiopäiväkirja, jossa yritän jäsennellä itselleni burnoutin jälkeistä elämää ja pääsemään sen ja masennuksen kahleista.

Toimittajana olen myös kiinnostunut mielenterveydestä ilmiönä. Mistä johtuu, että miltei kokonainen sukupolvi kärsii mielenterveysongelmista? Mikä on mennyt pieleen? Näihin kysymyksiin tuskin saan ikinä ratkaisevaa vastausta, mutta jos joku saa kirjoittamistani teksteistä irti jotain ajatuksia omaan elämään, niin se olisi huippua.

Jos haluat tietää minusta enemmän, lue tämä. Muussa tapauksessa kuullaan seuraavassa postauksessa!