Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?

Miksi olen masentunut? Miksi juuri nyt, kun ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin?

Siinäpä vasta miljoonan taalan kysymys. Kysymys, jota kerta toisensa jälkeen ihmetellään, koska masennus ei suurimmaksi osaksi ehkä näy ulospäin. Harmikseni suoraa vastausta ei taida olla, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitkä tekijät tähän ovat vaikuttaneet.

Kuten olen aiemminkin sanonut, ulkoiset asiat elämässä on oikeastaan aika hyvin, eikä ole ollut mitään konkreettista ongelmakohtaa, johon tarttua. On hyvä parisuhde, omistusasunto, kiva työ, ihana koira ja muutenkin mielekästä tekemistä. Syyt masennuksen takana vievätkin paljon kauemmas.

Kun aloitin koulun, mulla ei ollut ketään tuttua samalla luokalla. Pian kuitenkin ystävystyin kahden tytön kanssa ja meistä tuli erottamattomat, kunnes yksi porukasta muutti muualle. Sen jälkeen olimme erottamattomat kahdestaan. 

Paras kaverini oli minulle tuohon aikaan tärkeimpien ihmisten joukossa. Keskustelimme äidin kanssa näistä ala-asteajoista viikonloppuna, sillä äiti muistaa noilta ajoilta sellaisia asioita, jotka itse olen unohtanut. Olin muun muassa lomareissulta lähettänyt parhaalle ystävälleni niin liikuttavan kortin, että äitiäkin oli meinannut alkaa itkettää.

Kolmannella luokalla tilanne muuttui, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Silloin myös tapasin ensimmäistä kertaa kiusaajani. Kiusaaja halusi myös olla parhaan ystäväni paras ystävä. En tiedä, oliko se tietoista toimintaa, mutta minulle se näyttäytyi kuin hän haluaisi “varastaa” minun parhaan ystäväni. Toki nyt ymmärrän, että kiusaajallani oli varmasti itselläkin vaikeaa, mutta ei sellaisia asioita osaa ala-asteikäisenä miettiä.

Kiusaaja jätti minut tietoisesti porukan ulkopuolelle, nöyryytti aina, kun se oli mahdollista. Ehkä mieleenpainuvin nöyryytys oli se, kun hän haukkui viidennellä luokalla vaatteitani, etteivät ne sovi yhteen värien takia. Menin itkien kotiin, kerroin äidilleni tilanteen ja katsoimme seuraavalle päivälle vaatteet yhdessä: farkut, sininen t-paita, siniset korvikset, jopa siniset sukat. Myös tämä asu sai kiusaajalta täystyrmäyksen: siniset ovat erin sävyisiä. Menin kotiin ja itkin vielä enemmän.

Ala-asteen loppupuolella olin jo oikeastaan “luovuttanut” siinä mielessä, että en enää jaksanut pitää väkisin kiinni parhaasta ystävästäni. Tästä alkoi pitkä jakso, kun koin, ettei minulla ole ystäviä ja olin yksin. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni, koska koin, etten voi olla mitä olen.

Kaveripiirit vaihtuvat – luottamus ystäviin koetuksella

En osannut enää luottaa kehenkään ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan. Vetäydyin itse näistä kaveriporukoista, koska koin “ettei kukaan halua hengailla mun kanssa”. Olin hetken onnellinen, kun ala-aste vaihtui yläasteeseen ja pääsin uuteen kouluun, uudelle luokalle. Tuolloin pelasin pesistä, ja monet nyt olin heidän kanssaan samassa koulussa.

Pian pesiskavereita alkoi kuitenkin kiinnostaa bilettäminen ja alkoholi, mitä itse olin aika jyrkästi vastaan yläasteikäisenä. En saanut kutsua bileisiin, olin ulkopuolinen kun koulussa kerrattiin bileiden tapahtumia ja niitä myös salailtiin minulta. Olin viikonloput yksin. Se ahdisti. Huomaan saman toistuvan edelleen tänänkin päivänä. Ahdistaa, jos on vapaa viikonloppu, eikä ystäviä näköpiirissä.

Muistan noilta ajoilta jonkun ihastuksenkin, joka alkoi “seurustelemaan” kanssani vain sen takia, että pystyi parin päivän päästä jättämään minut nöyryyttääkseen minua. Hävetti niin paljon. Seuraavan kerran, kun näin tämän pojan, hän piirsi ilmaan sivuprofiilini “sä näytät sivusta tältä”. Tuossa sivuprofiilissa peppu oli jäätävän iso ja sekin hävetti (miettikää tää siis oli joskus ala-asteen ja yläasteen välissä). Olin entistä tietoisempi ulkonäöstäni ja tuolloin alkoivat myös pahat migreenikohtaukset, jotka olivat osittain alipainon syytä.

Pala kiirettä Punavuoren minikämpässä. Tuosta kämpästä on mielessäni tullut ahdistuksen tyyssijä, koska siellä sain voimakkaimmat paniikkikohtaukset.

Yläasteaikainen ahdistus näyttäytyi ilmeisesti jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. En ollut oma itseni ja tämänkin tajusin vasta lukioaikaisen vaihtovuoden jälkeen, kun yksi pesiskavereistani sanoi paluuni jälkeen: “Ei pahalla, mutta oot jotenkin mukavampi nykyään”.

Vaihtovuosi lukioaikaan oli kyllä yksi parhaista yksittäisistä vuosista. Sen aikana opin paljon itsestäni ja sain paljon etäisyyttä normaaliin elämääni ja se auttoi minua olemaan jälleen oma itseni hetken aikaa.

Suomeen palatessani vanhat traumat kuitenkin palasivat pian takaisin. Olin lihonut Amerikassa jonkin verran ja nämä kilot oli pakko saada pois. En vielä ohjannut tuolloin ryhmäliikuntaa, mutta jumppasin silti kolme tuntia putkeen. Olin suurin epäonnistuja, jos treeni jäi välistä. Vaikka minulla oli taas ystäviä, minulla oli silti hankala luottaa siihen, että he varmasti halusivat olla ystäviäni. 

Sain (luultavasti) ensimmäisen paniikkikohtauksen kavereiden mökkireissulla, koska koin olevani ulkopuolinen, vaikka en sitä kyllä todellisuudessa ollut. Juoksin pimeässä ja kylmässä syksyssä bikinit päällä rantaan ja itkin hysteerisesti.

Piste iin päälle oli vielä hyväksikäyttötapaus vain paria viikkoa ennen kuin muutin Oulusta Vaasaan opiskelemaan. Koska tuossa hässäkässä olimme vielä lähdössä reilaamaan siskon ja äidin kanssa sekä muuttamaan, ei asiaa ehditty kunnolla akuutisti käsittelemään vaikka se ahdisti, pelotti ja hävetti ihan kamalasti. Tapaus läsähtikin vasten kasvoja myöhemmin syksyllä, kun paniikkikohtaukset ja ahdistus lisääntyivät ensimmäistä kertaa kunnolla.

Taakka kasvaa liian suureksi

Olen kelannut menneisyyttäni useaan kertaan ja tullut siihen tulokseen, että kuorma kaikkien negatiivisten kokemusten suhteen yksinkertaisesti kasvoi liian suureksi. Suurimman osan elämästäni olen suoraan sanottuna vihannut itseäni.

Vääristyneet ajatusmallit ovat muhineet päässäni ala-asteajoista saakka. Niistä lähtien joka ikinen tilanne tai paikka missä olen ollut, olen kokenut häpeää ja huonommuutta. Vielä nykyäänkin koen ihmisten joukossa, että minussa on joku juttu, mistä syystä en kuulu tähän, olen erilainen kuin muut, nolompi kuin muut, en yhtä cool kuin muut. Kuin jotain olisi minussa perustavanlaatuisesti vialla. Tässä on vielä iso työstäminen edessä.

Ja, kuten tiedätte näitä “vikoja” olen yrittänyt paikata muun muassa suorittamisella, ainaisella näyttämisellä että pystyn tehdä mitä vaan. Suorittaminen ajoi burnouttiin ja masennukseen. Tässä vaiheessa seinä tuli vastaan, enkä olisi pystynyt enää elämään miltei koko elämän taakkojen kanssa. 

Kun luen tätä tekstiä ja muistelen menneitä, ei toisaalta ole ihme, että masennuin. Koen, ettei se olisi enää ollut vältettävissä mitenkään. Voi jopa olla, että se pelasti henkeni, koska tajusin sentään hakea ongelmiin apua.

Ongelmien selvittely on edelleen kesken, mutta suuri askel on se, että nämä ajatusmallit ja syyt niiden taustalla ovat jotakuinkin tunnistettu. Ei oikein voi olettaakaan, että yli 20 vuotta muhineet vääristyneet ajatusmallit oikaistaan tuosta noin vaan.

Täytyy vain olla kärsivällinen.