Terapiapäiväkirja osa 2: Katse tulevaisuuteen

Toisesta terapiakerrasta alkaa olla jo sen verran aikaa, että täytyy oikein muistella, mitä silloin käsiteltiin. Terapeutillani on kuitenkin käytössä valkotaulu, johon kirjoitetaan ja piirretään käynnin aikana. Tallennan nämä kuvat aina puhelimen kameraan, niin jää jonkinlainen jälki jokaisesta käynnistä myös itselle!

Tässä terapiapäiväkirja-sarjassa kirjoitan siis terapiakäynneistä päiväkirjamaisesti sekä havaintoja käynnillä pondituista asioista jälkikäteen.

Kuten edellisessä terapiapäiväkirjamerkinnässä kerroinkin, ratkaisukeskeisessä terapiasuuntauksessa keskitytään omiin voimavaroihin ja tulevaisuuteen. Koska minulla ei ollut toisella terapiakäynnillä mitään akuuttia mielen päällä, aloimme piirtämään taululle tulevaisuutta ja tavoitteita. Lähdimme liikkeelle käymällä ensin läpi sitä, mitkä koen omiksi vahvuuksikseni.

Inhoan kysymystä siitä, mitkä koen omiksi vahvuuksiksi ja heikkouksiksi. Varsinkin omien vahvuuksien miettiminen saa minut todella epämukavaksi, koska olen pitkään ajatellut, ettei minulla ole varsinaisesti vahvuuksia. Jossain asioissa olen ihan ok, mutta niin on kaikki muutkin. Voitte kuvitella, miten paljon ponnisteluja tällaisiin kysymyksiin vastaaminen vaatii esimerkiksi työhaastatteluissa… 😀 

Masennuksen takia omat vahvuudet ja luonteenpiirteet ovat olleet muutenkin piilossa. Olen edelleen toipilas, mutta voimavarat alkavat vähitellen palata. On silti vaikea miettiä, onko enää esimerkiksi nopea oppimaan vai ei.

Vahvuuksini loppujen lopuksi listattiin muun muassa “hoksaavaisuus” eli jotain loogisen päättelykyvyn ja nopean oppimisen välimaastoa sekä kyvyn kohdata ihmisiä. Luonteenpiirteitä kuvasimme sanoilla iloinen, reipas, pärjääminen ja huumorintaju (erityisesti tilannehuumori ja kielellä tai murteilla leikittely). 

Samalla listasimme myös hieman konkreettisempia vahvuuksia, eli taitoja. Ammatin puolesta tähän kategoriaan listautuivat muun muassa valokuvaus- ja videotaidot ja esiintymistaito. Lisäksi listan nurkassa ikään kuin piilossa oli urheilullisuus. Se on ainakin toistaiseksi piilossa sen vuoksi, etten koe itseäni tällä hetkellä yhtään urheilulliseksi, mutta olen sitä näitä muutamaa vuotta lukuunottamatta aina ollut.

Urahaaveita vai jotain muuta?

Näiden listausten jälkeen pääsimme puhumaan itse tavoitteista. Osa liittyivät uraan, osa vapaa-aikaan tai muihin elämän osa-alueisiin. 

Olen pitkään ollut melko uraorientoitunut, mutta alkanut selvästi kyseenalaistaa tätä muun muassa nyt sairausloman aikana. Aloitimme kuitenkin pohtimisen urasta, jossa minulla on haaveena edetä enemmän juontajan, tuottajan tai tutkivamman journalismin pariin.

Ratkaisukeskeiseen ajatteluun kuuluu, että tavoitteita kohti ei lähdetä epärealistisen nopeasti, vaan edetään ikään kuin portaikkona ylöspäin. Välillä portaikossa voi tulla askelmia taaksepäin tai koko portaikko vaihtuu toiseen.

Ensimmäinen kysymys onkin: Mikä on pienin mahdollisin asia mitä voit tehdä tavoitteen saavuttamiseksi?

Omassa urahaaveessani en ole enää ihan portaikon alkupäässä, koska olen opiskellut alaa ja päässyt työpaikkaan, jossa haaveen toteuttaminen on teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä voin vaikuttaa tavoitteeseen keskustelemalla siitä esihenkilön kanssa sekä ehdottaa juttuideoita, joissa vahvuudet tulevat parhaiten esille. 

Tätä “pienintä mahdollista asiaa” puimme myös lyhytterapiakoulutuksessa. Tätä voi soveltaa melko universaalisti kaikkiin tavoitteisiin tai siihen, miten elämänlaatua voisi parantaa. Yhdellä kurssilaisella oli tavoitteena saada enemmän energiaa arkeen lisäämällä liikuntaa. Hän nimesi pienimmäksi asiaksi lyhyen kävelylenkin.

Miten sä olet lähestynyt sun tavoitteita?

Kommentti A-Studion terapiakeskustelusta – ei ole korkeastikoulutetun naisen vika, että terapiaa ei ole saatavilla köyhille

Ylen A-studiossa ja Ylen uutisartikkelissa puhuttiin psykoterapiasta; moni suomalainen sitä tarvitsee, mutta ei saa ja sen saamisen eriarvoisuudesta. Yksilöpsykoterapeuteista on pula ja Kelan kuntoutusterapiajärjestelmä on rakennettu niin, että pyritään säilyttämään ihmisen työ- tai opiskelukyky. Eniten terapiassa käyvät korkeakoulutetut naiset, kuten minä.

Jutussa tuotiin esille, että terapiaa kuitenkin tarvitsisivat eniten vähemmän koulutetut ja köyhät. Kelan kuntoutuspsykoterapiasta jää itselleen maksettavaksi noin 30-60 euroa per kerta, sillä Kela korvaa käynnistä noin 57 euroa. Kuukausittaisiksi kuluiksi on laskettu noin 120 euroa, eikä tuollaista summaa kovin monella ole mahdollista omiin terapiakuluihin laittaa. Myös alueellisia eroja on paljon.

Olen itsekin kertonut omista haasteistani löytää sopiva terapeutti. Vaikka olen korkeakoulutettu ja työssäkäyvä, ei terapia minullekaan varsinaisesti halvaksi ole tullut. Toki tunnistan tässä oman etuoikeuden; minulla on ollut edes pieni mahdollisuus taistella oman hoitoni puolesta, vaikkakin se on tehty rahalla ja muista välttämättömistä menoista on täytynyt pihistää. 

Silti, loppujen lopuksi olen päässyt terapiaan, joka on nyt siis leimattu keskiluokkaisten, korkeastikoulutettujen nuorten naisten huviksi. Nettiartikkelin otsikko on hieman leimaava ja syyttävä meitä terapiassakävijöitä kohtaan, vaikka todellisuudessa monet ovat itsekin pohtineet pitäisikö jättää hakeutumatta terapiaan, kun jonossa on niin paljon enemmän apua tarvitsevia. 

Syy ei onneksi ole meidän, vaan järjestelmän.

A-Studion keskustelussa oli hyvää se, että puheenvuoroissa keskityttiin myös ongelmanratkaisuun, ei pelkästään itse ongelmasta kertomiseen, joka me kaikki jo tiedetään; terapeutit joutuvat myymään ei oo:ta, missään ei kerrota onko terapeutilla vapaita aikoja vai ei, tutustumiskäynnit ovat hakuammuntaa ja kokonaan itse maksettavia. 

Kelan kuntoutuspsykoterapia on pitkää psykoterapiaa, jossa voidaan käydä jopa kolme vuotta. Kaikki eivät kuitenkaan näin pitkää hoitojaksoa tarvitse. Terapiaan hakeutuminen on raskas prosessi eli hoitoa tulisi tarjota matalammalla kynnyksellä, myös perusterveydenhuollossa. 

Kuntoutuspsykoterapiaan hakeudutaan usein vasta sitten, kun on pakko. Siihen mennessä mielenterveydentila on voinut mennä niin pahaksi, että kolme vuotta terapiaa on tarpeellista. Nyt olisikin aika keskittyä ennaltaehkäisyyn.

Lyhytterapeuttiopiskelijana olin iloinen siitä, että keskustelussa viitattiin myös lyhytterapiaan. Ruotsissa ja Iso-Britanniassa on käytössä niin sanottu kaksiportainen terapeuttien koulutusjärjestelmä. Lyhyemmän koulutuksen käyneet voivat hoitaa lieviä ja keskivaikeita mielenterveyden ongelmia ja useimmille riittäisikin noin 10-20 kerran lyhytterapia. Tällä hetkellä lyhytterapiaan ei voi saada Kelan kuntoutustukea.

Toivon, että Terapiatakuu-hanke toteutuu ennemmin kuin myöhemmin ja myös maksuton psykoterapeuttikoulutus on tarpeen. Tällä hetkellä koulutus on Helsingin yliopistossa lisäkoulutus -kategoriassa. Olisi hyvä, että terapiatakuuseen sisältyisi myös kaksiportaisen terapiakoulutuksen malli.

Mieli ry:n kehitysjohtajan A-Studiossa esittämät säästölukemat olivat sadan miljoonan luokkaa. 

On oikeastaan aika hullunkurista, ettei tähän asiaan ole tartuttu aiemmin. Mielenterveyden ongelmat ovat suurin syy sairauseläkkeelle jäämisessä. Miksei asialle ole tehty aiemmin mitään, vaikka tämä tilasto onkin puhunut jo puolestaan kauan? Onko edelleen niin, ettemme ota mielenterveyden ongelmia tarpeeksi vakavasti? 


Terapiapäiväkirja osa 1: Terapeutin valinta

Instagramin puolella jo kerroinkin, että aloitan uuden postaussarjan nimeltä terapiapäiväkirja. Sanan merkityksessä se on siis kirjaimellisesti päiväkirja terapiakäynneistä. Toki pidätän oikeudet jättää jotain kertomatta julkisesti jos esimerkiksi terapiassa keskustellaan muista henkilöistä tai jostain muusta, mitä en halua julkisesti avata… 🙂 

Aloitin siis pari viikkoa sitten terapian yli puolen vuoden tauon jälkeen. Olin aiemmin käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa, mutta nyt päädyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan.

Olin alunperin ajatellut, että ratkaisukeskeinen psykoterapia ei sopisi minulle. Kuitenkin terapiasuuntausta tärkeämpää on se, että tulee terapeutin kanssa hyvin juttuun. 

Tässä vielä tiivistetysti lyhyet kuvaukset kognitiivisesta ja ratkaisukeskeisestä psykoterapiasta:

Kognitiivinen psykoterapia tutkii hyvinvointia rajoittavia, epätarkoituksenmukaisia ajatustapoja ja niiden yhteyksiä ongelmallisiin kokemuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin. Kognitiivisessa psykoterapiassa tunnistetaan vallitsevia ajattelutottumuksia, kehitetään ongelmanratkaisutaitoja ja etsitään terveempiä ajatuksia itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on asiakaskeskeinen, tavoitteellinen, tulevaisuussuuntautunut, vuorovaikutuksellinen ja voimavarakeskeinen psykoterapian muoto. Siinä etsitään ratkaisuja elämän pulmatilanteisiin luottamuksellisessa yhteistyösuhteessa asiakkaan ja psykoterapeutin välillä. Terapiassa muodostetaan mielikuva siitä, miten asiat ovat kun ne ovat hyvin. Terapiassa suunnitellaan tarvittavia askelia ja asiakas ottaa niitä kohti tuota tavoitettaan. Näin käytetään hyväksi tulevaisuuden vetovoimaa. Asiakkaiden omilla toiveilla, ideoilla ja tavoitteilla on suuri merkitys terapiassa.

Ennen terapeutin valintaa olin käynyt kahdella eri terapeutilla tutustumiskäynnillä. Toinen edusti kognitiivista suuntautumista ja toinen ratkaisukeskeistä. Valinta oli erittäin vaikea, sillä olin tutustumiskäynneillä täysin eri mielentilassa.

Ratkaisukeskeisellä terapeutilla olin hyvällä fiiliksellä. Päivä oli ollut hyvä, eikä ollut mitään sen kummempaa juuri silloin mielen päällä. Kognitiivisella terapeutilla olin puolestani väsynyt, turhautunut, surullinen ja pettynyt itseeni. Itkin lähes koko tutustumiskäynnin, mikä ei sinänsä tietenkään haittaa, mutta näistä lähtökohdista oli lähes mahdotonta valita se oikea terapeutti.

Juttelin asiasta myös työterveyslääkärini kanssa, joka sattuu olemaan myös psykoterapeutti. Olin itsekin kallistunut enemmän jo ratkaisukeskeisyyteen päin, koska ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla jotain uutta suuntausta. Lääkäri komppasi ja lisäsi, että ehkä olin jo tarpeeksi kauan tutkinut omia ajattelutapojani kognitiivisen suuntautumisen kautta, koska osaan niitä jo aika hyvin tulkita. Ratkaisukeskeisyydessä katsotaan eteenpäin, ja ehkä nyt olisi hyvä aika päästää pikku hiljaa enemmän yli menneistä.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Olisi tehnyt myös mieli käydä vielä lisää tutustumiskäynneillä tai tavata vielä kummatkin terapiakandidaatit toisen kerran ennen päätöstä. Nämä tutustumiskäynnit menevät valitettavasti kokonaan omasta pussista (noin 100 euroa per kerta), joten päätin tehdä valinnan silloin näiden kahden välillä. 

Tutustumiskäynnit psykoterapeuteille ei ole mitenkään kovin helppoja. Olisin toivonut jotain manuaalia, mitä heiltä voi kysyä, kuinka paljon kerron itsestäni ja mistä tiedän sopiiko joku minulle vai ei. Terapeutin vaihto kun ei ole kovin halpaa eikä helppoa, niin on sellainen olo, että kaiken pitää mennä kerralla nappiin. 

Lyhyt vinkkilista psykoterapeutin tutustumiskäynteihin, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi, tai mitä ei kannata tehdä:

  • Kerro itsestäsi ja asioista, joihin haluat apua. Koeta pitää esittely kuitenkin tiiviinä. Minulle taisi käydä yhden tutustumiskäynnin kanssa niin, että kerroin lähes koko elämäntarinani, eikä sitten paljon muuta ehdittykään.
  • Kysy terapeutilta, miten hän auttaisi sinua tietyn ongelman kanssa. Toki tässä kohdassa ongelma on se, ettei itse välttämättä osaa määritellä ongelmaa. Näin ainakin oli mun kohdalla ihan alkutaipaleella ja taisinkin vain sanoa, että on ihan hirveä olo koko ajan. Siitä terapeutti sitten johdatteli eteenpäin.
  • Ota selvää eri terapiasuuntauksista, mutta ole silti avoin eri suuntauksille. Tämä voi tuntua raskaalta, mutta auttaa perkaamaan jonkin verran terapeutteja, keihin ottaa yhteyttä.
  • Käytännön asioista: Mihin aikoihin pääset terapiaan, kuinka paljon terapeutti tai sinä itse voit joustaa? Osa terapeuteista haluaa, että sitoutuu tiettyyn aikaan joka viikko, osalla ajat vaihtelevat ja ne varataan esimerkiksi kuukaudeksi kerrallaan. Eräs terapeutti, jolla kävin pari vuotta sitten tutustumiskäynnillä oli todella ehdoton siitä, että hänen terapiasta ei pidetä esimerkiksi lomaa muuta kuin silloin kun hän itse lomailee. En valinnut häntä.
  • Psykoterapiaan kannattaa sitoutua. Alkuun voi olla hyvä käydä terapeutilla kaksi kertaa viikossa. Jatkuvuus on tärkeää, joten mieti myös sitä, pystytkö sitoutumaan. Jos ei koe ongelmiaan akuuteiksi, voi odottaa elämässä parempaa ajankohtaa terapialle. Muista myös, että terapia tai terapeutti ei paranna sinua – sen teet sinä itse, jossa terapeutti sinua auttaa. 

Muut terapiassa käyneet – lisäisittekö jotain tähän vinkkilistaan?

Olen nyt siis käynyt pari kertaa uudella terapeutilla. Yhteistyö vaikuttaa lupaavalta. Kiinnostavuutta lisää myös se, että olen itse ratkaisukeskeisessä lyhytterapiakoulussa, joten terapia ja koulutus tukevat toinen toistaan.

Seuraavassa terapiapäiväkirjan postauksessa kerron ensimmäisestä “oikeasta käynnistä”, jossa puhuimme tavoitteista.

Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?