Ajatuksia tavallisuudesta ja masennuksesta irti päästämisestä

Mieli hokee minulle: ”Olet liian tavallinen”. Yritän sanoa takaisin, että tavallisuudessa ei ole mitään pahaa. Me kaikki olemme loppujen lopuksi aika tavallisia, oli ihminen sitten Instagramin seuratuin tyyppi tai maailman rikkain. Miten mieli vielä hyväksyisi sen?


Olen useamman kerran havahtunut ylläolevan tyyppiseen ajatusjuoksuun, kun pohdin miksen ole sitä tai tätä, jotain mitä haluaisin olla, jotain mitä tavoittelen tai mitä olin ennen.


En osaa tai jaksa meikata hienosti, mutta toisaalta en ole rohkeasti ilman meikkiäkään. Liian tavallista. Haluaisin pukeutua upeisiin vintage & kirppari -asuihin, mutta välillä sorrunkin ostamaan pikamuotia. Liian tavallista. Olen kasvissyöjä, joka kuitenkin syö kalaa eikä puhu vegaanisuuden puolesta. Liian tavallista. En ole tarpeeksi iso läskiaktivistiksi, mutta en myöskään ole hoikka tai sujut kehoni kanssa. Liian tavallista. Otan ihan hienoja kuvia, mutta en tarpeeksi erottuvia, ne ovat tavallisia. Olen pelkkä rivitoimittaja, mutta en tarpeeksi näkyvä tai keskustelua herättävä. Liian tavallinen, siis.


Kela on loputon. Tiedän, että se kumpuaa riittämättömyyden tunteesta ja äärimmäisestä vaativuudesta itseään kohtaan.
Aiempi terapeuttini huomautti minulle usein: ”Viekö ankaruus sinua eteenpäin?”. Eihän se kyllä vie. Se ahdistaa ja lamauttaa. Uusien tapojen opettelu ja ankaran, jankuttavan mielen ääni on vaikea sammuttaa.


Nämä ajatukset on kiteyttänyt minulle jälleen yhden syyn masennuksen takaa; jostain syystä tavallisuuden välttety ja jonkun erikoisen tavoittelu, tehdä tai olla jotenkin erityislaatuinen, on jäänyt junnaamaan mieleeni. Nyt kuitenkin huomaan olevani ihan tavallinen, vaikka kuinka pyrkisin olemaan kuinka erikoinen. Miten hyväksyä oma tavallisuutensa? Ehkä armollisuudella, jota en käytännön tasolla ole vielä omaksunut.


Mielen mielestä olen siis epäonnistunut. Miten voisin olla erityisempi?


Tämän tavallisuuden ajatuksen äärelle minut toi Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt. Tuo kirja, varsinkin sen alku on kuin suoraan minun elämästäni. Jopa pelottavan samankaltainen, sillä Kolun sanavalinnat ovat osittain juuri samat kuin miten itse olen kuvaillut burnoutia ja masennusta. Kolu kirjoittaa erityisyydestä muun muassa näin:

”Mutta tietenkään minussa ei ole mitään erityistä. Minä en ole millään tavalla erityinen. Etkä ole sinäkään.”

Ennen kaikkea ajatus erityisyydestä pitää sisällään suuren taakan. Pelkäsin vuosikausia, että haaskaan elämäni, koska en vieläkään ole tehnyt mitään erityistä.”

”Koska elämäni ei vieläkään näyttänyt siltä, miltä erityisen elämän kuuluisi näyttää, oli vain tehtävä enemmän ja yritettävä kovemmin.”


Tiedän, että mitä pikimmin mieleni hyväksyisi tavallisuuteni, se päästäisi myös irti masennuksesta. Masennukseni ei onneksi ole enää niin vakava kuin aiemmin, mutta tunnen vielä ohuen, mutta tiukan siteen mieleni ja masennuksen välillä. Tuo side ei anna minun vielä päästää irti kokonaan.


Onko tavallisuuden välttely tuttua sulle? Mikä auttaisi hyväksymään oman tavallisuuden ja sen minkälainen on?