Toivepostaus: Miten jaksan töissä?

Minulla oli jokunen viikko sitten kysely Instagramissa toivepostauksista ja tätä aihetta pyydettiin useampaan kertaan; miten jaksan töissä, vaikka parantuminen ja palautuminen ovat vielä kesken?

Nyt syksyllä olen yllätyksekseni jaksanut paremmin, kuin odotin. Syksyt ovat yleensä olleet minulle vaikeinta aikaa, mutta nyt (sormet ristiin) toistaiseksi on sujunut hyvin ja energiatasot eivät ole kokeneet niin kovaa romahdusta kuin edellisinä vuosina. Tähän on vaikuttanut varmasti monikin asia, kuten oikea lääkitys ja arjen rauhoittaminen.

Kun olin yrittäjä, tein monenlaista työtä: pari päivää viikossa some-töitä asiakkaalle, jumppaohjaamista, valo- ja videokuvaamista yksittäisinä projekteina, joita oli loppuunsa aika paljon. Päivät olivat täynnä säntäilyä paikasta toiseen ja välillä piti löytää pieni rako myös gradun kirjoittamiselle. 

Tuo arki, usein yli 14 tuntisine päivineen uuvutti minut. Mieli oli jatkuvasti ylivirittynyt ja ahdistunut, mutta romahtamispisteeseen saakka ne olivat toisaalta ainoat seikat, joiden varjolla sain suoritettua kaikki, oikeastaan koko elämän. 

Kun pääsin töihin nykyiseen työpaikkaani, minulla oli ensin määräaikeinen työsopimus, sitten tuntisopimus. Vaikka pahin ja mieleenpainuvin romahtamispiste oli tuolloin jo takana, pidin silti kiinni yritysasiakkaistani ja uskottelin itselleni, että kyllä tämä arki vielä joskus rauhallisemmaksi muuttuu. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin oikeasti tekemään muutoksia elämässäni, jotta tämä rauhallisempi arki toteutui.

Siinä meni itseasiassa niin kauan, että terapeuttini sanoi minulle, ettei hän aio olla minun terapeuttini, jos en tee elämässäni muutoksia heti. Aluksi se tuntui loukkaavalta, mutta nyt jälkikäteen terapeuttini toimi oikeastaan aika oikein, koska hän taisi tietää, ettei minuun enää muukaan järkipuhe tepsisi. 

Tuurilla satuin vielä saamaan samoihin aikoihin uuden kokopäiväisen määräaikaisen työsopimuksen, joten enää en voinut perustella yritystoimintaa taloudellisilla seikoilla. Oli siis pakko karsia kaikki rönsyt pois elämästä.

Koen, että vasta tuosta hetkestä paraneminen käynnistyi vasta kunnolla. Pikku hiljaa mieli ja ahdistuneisuus rauhoittuivat, mutta tilalle tuli masennus. Tästä kerroinkin enemmän edellisessä postauksessa, joka käsitteli ikävääni “edelliseen elämääni”.

Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä, kahden viikon sairauslomalla kesällä 2020. Tuo liittyi uusiin lääkkeisiin, mutta myös juuri tähän ahdistuneisuuden laantumiseen, joka korvautui vaikealla masennuksella.

Samana kesänä olin myös ensimmäistä kertaa kolme viikkoa kesälomalla. Asioita alkoi pikku hiljaa loksahtaa kohdilleen, kun sain olla vapaalla ja levätä kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ennen näitä lomia pärjäsin töissä ihan ok. Pystyin suoriutumaan työtehtävistäni, mutta en juurikaan yhtään enempää. Huomasin, että en ollut yhtä luova, kuin normaalisti ja looginen päättelykykyni oli kadoksissa. Nukahtelin parinkymmenen minuutin työmatkabussiin ja päivät menivät sumussa, mutta selvisin.

Tilanne nyt on paljon parempi ja jaksan töissä hyvin. Palautuminen on hyvässä vauhdissa ja sitä tukee myös oikeanlainen lääkitys. Edelleen täytyy pitää työn ulkopuoliset menot ja rönsyt kurissa.

Osaltaan myös työni tukee hyvinvointia: yrittäjänä työt olivat jatkuvasti mukana. Nyt minulle määrätään työvuorot, jolloin työ alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan. Ei ole edes läppäriä, jota kantaa mukaan kotiin. Vaikka osa aiheista pysyykin uutisissa pidempään, jollain tavalla uutisissa jokainen päivä aloitetaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä.

Uutistyö on hektistä, mutta se sopii minulle. Luovuuteni on palannut ja olen jopa itsekin ollut yllättynyt omasta hoksaavaisuudestani, joka on vihdoin palannut. Olen ihmisenä sellainen, jota sopiva kiire ja paine pitää virkeänä. Nykyisin enemmän minua uuvuttavat sellaiset päivät, jos ei ole tarpeeksi tekemistä tai asia ei etene. Se on turhauttavaa, ja turhautuneisuus uuvuttaa ainakin minua. 

Toki on myös raskaampia päiviä, joiden jälkeen väsyttää tavallista enemmän, mutta suunta on kuitenkin oikea. Pikku hiljaa energiatasot ovat nousseet sen verran, että voin lisätä myös jotain vapaa-ajan toimintaa.

Mitkä seikat ovat auttaneet sua jaksamaan?

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Näin pääsin hoitoon burnoutin jälkeen – ja näin paljon se maksoi

Ensinnäkin kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille ja viestin lähettenäille kaikissa kanavissa. Olen otettu, kiitollinen ja jopa hämmentynyt kuinka laajalle kirjoitus lopulta levisi!

Suomessa hoitoon pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Ainakaan, jos puhutaan mielenterveyden hoitamisesta. Oma tieni hoidon piiriin oli pitkä ja kivinen. Jos se olisi sujunut nopeammin, ehkä pahimmalta oltaisiin vältytty. Jotkut eivät välttämättä saa apua koskaan.

Olin jo viikkoja miettinyt, että apua olisi haettava omaan tukalaan tilanteeseeni. Jostain syytä tuon puhelun tekeminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa.

Kun viimein sain otettua puhelimen kouraan, olin vielä opiskelija. Otin yhteyttä YTHS:ään ääni väristen ja lopulta hysteerisesti itkien. Linjan toisessa päässä oleva vastaanottovirkailija otti asiani vakavasti, mutta sain silti pettyä.

Vastaanottovirkailija oli sitä mieltä, että tilanteeni oli niin vakava, että minun pitäisi hetimmiten ottaa yhteyttä psykiatriseen päivystykseen. Heillä ei pystytä akuutteja mielenterveyskeissejä hoitamaan.

Langan toisessa päässä ollut henkilö kysyi olisiko minulla joku ystävä, jonka kanssa voisin mennä päivystykseen paikan päälle. En tainnut oikein vastata mitään. Lupasin kuitenkin hänelle meneväni päivystykseen.

No, en mennyt. Tuon puhelun tekeminen vei jo kaikki voimat siltä päivältä, joten ei tullut kuuloonkaan, että tekisin sen uudestaan, saatikka saisin itseni paikan päälle Meilahteen.

Olin taas lähtöpisteessä. En ole kertaakaan asioinut Helsingin julkisen terveydenhuollossa, joten sen kautta apua hakeminen tuntui liian vaivalloiselta. Kokopäiväisenä yrittäjänä minulla ei ollut erillistä työterveyttä, johon ottaa yhteyttä.

Viimein apua työterveydestä

Kesällä 2018 minulla oli työsopimus, johon kuului työterveys. Meni elokuulle saakka, että sain työnantajayritykseltäni kysyttyä, saisinko varata ajan psykologille. Sain myöntävän vastauksen ja kävin psykologin vastaanotolla kolme kertaa.

Nuo kolme kertaa olivat omalla kohdallani vasta alkusoittoa. Kolmen kerran jälkeen psykologi oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun tulee varata aika psykiatrille. Psykiatrin palvelu ei kuulunut työterveyshoidon piiriin, vaan maksoin tästä lähtien kaikki käyntini itse.

Kelalla on terapiahakemusten käsittelyssä muistaakseni kolmen kuukauden ”karenssiaika”. Se tarkoittaa sitä, että ennen kuin Kela voi myöntää terapiaa tai edes käsitellä hakemusta, pitää ensimmäisestä lääkärikäynnistä olla kulunut vähintään kolme kuukautta.

Tuo olisi ollut itselleni akuuteinta aikaa, jolloin tarvitsin terapiaa. Olinhan vain muutamien viikkojen päässä lopullisesta romahtamisesta. Apua olisi voinut hakea julkiselta puolelta, mutta taas uudelle ihmiselle avautuminen ei tuntunut mieluisalta. Yksityisellä olisin joutunut maksamaan koko lystin itse.

Psykiatrin b-lausuntoa varten jouduin käymään omakustanteisesti kaksi kertaa vastaanotolla. B-lausunto tarvitaan Kelan kuntoutuspsykoterapian liitteeksi. Psykiatrikerrat kustansivat kumpikin noin 200 euroa ja b-lausunto saman verran.

Ensimmäisen psykiatrikerran jälkeen alkoi sopivan terapeutin etsintä. Otin yhteyttä kymmeniin psykoterapeutteihin pääkaupunkiseudulla, joista suurin osa ei pystynyt ottamaan vastaan uusia asiakkaita. Lopulta sain sovittua tutustumiskerrat neljän eri terapeutin kanssa, joista kustakin maksoin 90-120 euroa.

Hymyn taakse voi kätkeytyä monenlaista.

Lopulta, löydettyäni näistä terapeuteista sopivimman, aloitimme terapian jo ennen kuin virallinen hakemukseni Kelassa oli hyväksytty. Myös nämä kerrat maksoin kokonaisuudessaan itse. Psykiatri oli myös määrännyt minulle lääkkeitä, joihin tässä reilun vuoden aikana on mennyt reilut 200 euroa.

Viimein, kun Kela hyväksyi hakemukseni, sain alkaa käymään terapiassa 1-2 kertaa viikossa Kelan tukemana. Jokaisesta näistä kerrasta jää itselleni maksettavakasi 37,40 euroa.

Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa kolmeksi vuodeksi, mutta jokaisen vuoden jälkeen täytyy kuitenkin toimittaa uusi b-lausunto. Minulla oli jälleen uusi työantaja, joten jouduin taas varaamaan ajan uudelle lääkärille. Nämä käynnit onneksi kuuluvat osittain työnantajan tarjoamaan vakuutukseen, joten kävin kaksi kertaa psykiatrilla 60 eurolla. B-lausunnosta maksoin jälleen noin 200 euroa.

Lasketaanpa kustannukset seuraavaksi yhteen:

Ensimmäisen vuoden psykiatrikäynnit + b-lausunto: 600 euroa
Terapeuttien tutustumiskäynnit: 450 euroa
Omakustanteinen terapia ennen Kelan tukea: 580 euroa
Noin vuoden terapiat Kelan tukemana: 1400 euroa
Toisen vuoden psykiatrikäynnit ja b-lausunto: 260 euroa
Lääkkeet: 230 euroa

= 3 520 euroa

Vaikka tämä prosessi oli raskas ja pitkä, täytyy olla kiitollinen, että on ylipäänsä päässyt hoitoon. Ei kaikilla olisi tällaisiin hoitoihin varaa tai edes jaksamista hankkiutua niiden piiriin.

Ensimmäisestä YTHS:lle tekemästäni soitosta ensimmäiseen Kelan tukemaan terapiakäyntiin kului miltei vuosi. Toivottavasti #terapiatakuu muuttaa terapiaan pääsemistä helpommaksi.

Mitä ajatuksia kirjoitus herätti? Yllättikö kustannukset, vai olivatko ne sitä, mitä olit ajatellut?