Olisiko teillä hetki aikaa puhua vääristyneestä kehonkuvasta? – ja siitä, kuinka yleistä se on

Olen aiemmin kertonut täällä blogissa, että ensimmäisten muistikuvien mukaan olisin noin 9-vuotiaana kolmasluokkalaisena ajatellut, että en kehtaa mennä perheen ulkomaan matkalla uimapuku päällä rannalle, koska näytän ällöttävältä. Lähes tulkoon siitä lähtien olen ajatellut, että pitää olla laihempi, lihaksikkaampi, timmimpi tai jotain muuta, jota juuri sillä hetkellä ei ollut.

Paino vaihtelee ihmisen elämän aikana monta kertaa ja se, miten se muuttuu on hyvin yksilöllistä. Harmittaa, että vertailemme toisiamme niinkuin jokaisen kehon pitäisi olla samanlainen, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Meidät on täysin aivopesty, niinkuin meidän kaikkien kehojen pitäisi osua samaan muottiin. 

Kehoni ja ulkonäköni ovat olleet suurimpia ahdistuksen aiheistani pitkään. Vähän hävettää myöntää se, sillä tiedän, että joskus nuorempana kun oikeasti olin melko hyvässä kunnossa ja silti menin tuttujen kuullen haukkumaan omaa ulkonäköäni tai puristelin “makkaroita”. En haluaisi olla se tyyppi, ketä oma keho ja ulkonäkö ahdistaa.

On ollut vaikeaa yrittää hyväksyä keho nykyisellään, koska masennuksen myötä myös se on kokenut kovia. Kun sairaus ja lääkkeet sekä raudanpuute vetivät energiatasot miltei miinuksen puolelle, ei tullut kuuloonkaan, että kovatehoinen liikunta olisi ollut järkevää. Tai oikeastaan, että edes minkäänlainen liikunta oli mahdollista. Tästä tietenkin parjasin itseäni vain lisää ja loppujen lopuksi kaikki liikuntaan liittyvä alkoi ahdistaa.

Samalla edellinen masennuslääkkeeni, väsymys, ensimmäisen seurusteluvuoden ihanat viini-illat herkkuineen sekä lohtusyömiset ovat nostaneet painoani merkittävästi. Kun menin noin puoli vuotta sitten puntarille, sain paniikkikohtauksen katsoessani vaa’an lukemaa. Se luku kummitteli pitkään mielessäni. Alavatsassani on “raskaus”arpia, jotka tulevat aina muistuttamaan minua tästä aikakaudesta.

Nyt pikku hiljaa kun on alkanut mennä paremmin, olen askel askeleelta pystynyt jollain tasolla hyväksymään nykyisen kehoni. En silti tunne nykyistä kehoani omakseni, mutta en myöskään ota painetta siitä, että olisi pakko laihduttaa. Haluan juuri nyt uskoa siihen, että kun saan energiatasoni normalisoitua ja jaksan taas liikkua miltei entiseen malliin, niin kilot ehkä karisevat miltei itsestään.

Missä kaikkialla vääristynyttä kehonkuvaa viljellään?

Kun omat ajatukset kehonkuvasta ovat viimeinkin alkaneet tervehtymään, on tullut jopa pienenä järkytyksenä huomata, kuinka paljon vääristynyttä kehonkuvaa viljellään joka paikassa. Niin monet naiset puristelevat olemattomia “läskejään”, kun juuri ja juuri saavat pienestä ihopoimusta kiinni. Myös todella monen keski-ikäisen tai vaikka yli kuusikymppistenkin naisten suusta kuulee liian usein “pitäisi pudottaa viisi kiloa ainakin”.

Minä en halua, että olen vielä kuusikymppisenäkin vääristyneen kehonkuvan vanki.

Näin syksyllä kuntosalit, personal trainerit ja kaikki nettivalmennukset mainostavat kilpaa. Nämä mainokset ovat saaneet mut tänä syksynä miltei raivon partaalle epärealistisilla lupauksillaan ja sloganeillaan. Jossain valmennuksessa jopa tarjottiin rahapalkintoa sille, joka pudottaa painoa eniten tietyssä (lyhyessä) ajassa. “Karista kesäkilot hetkessä”, eli aiotko rankaista itseäsi siitä, että nautit kesästä ja lomastasi? Sama juttu myös tässä ajattelutavassa: söin eilen pizzaa, joten tänään pitää jättää jotain pois. Tällaiset ruokien skippaamiset herkuttelun takia tekevät todennäköisesti enemmän huonoa kuin hyvää.

Tän viikon ulkoilufiilikset meidän kummankin osalta kiteytyy aika hyvin tässä kuvassa. 😀

Ääritapauksia tuli valitettavasti vastaan entisissä työpiireissä ryhmäliikuntaohjaajana aivan kamalasti. Erityisesti yhdellä salilla, jossa ohjasin, oli todella ahdistava ilmapiiri ja jatkuvasti joku oli “kiristelemässä” jo valmiiksi todella urheilullista kroppaa. Yhdellä PT -tutkinnon omaavalla on jatkuvasti jokin dieetti tai projekti meneillään ja purskahtaa itkuun jos vaaka näyttää 500 grammaa enemmän kuin eilen. Samalla kuitenkin treenaa isoilla painoilla salilla, jossa myös lihakset luonnollisesti kasvaa.

Yksi ohjaaja syö puolestaan useana päivinä pelkkiä hedelmiä ja jumppaa sitten useita tunteja päivässä. Tekisi vaan mieli ravistella näitä ihmisiä ja olla silleen et jumalauta nyt. Vaikka ei siitä varmaan mitään hyötyä olisikaan.

Miettikää, kun nämä ihmiset valittavat omasta ulkonäöstään ja siitä, kun söivät eilen pari karkkia vaikkapa sellaisen ihmisen seurassa, joka on lihonnut vaikka lääkehoidon takia. Miltä hänestä tuntuisi kuulla tuollaista? Ajattelevatko he lihavista automaattisesti, että he ovat laiskoja tai epäonnistuneita? Lisäksi hieman vituttaa kun mediassa laihdutustarinoita esitetään sankaritarinoina.

Palataanpa alkuun: maailmassa on miljardeja erilaisia normaaleja kehoja. Miljardi erilaista hyvännäköistä kehoa. Läheskään kaikissa, tai juuri missään tapauksessa rasvaprosentti ei ala numerolla 1.

Ajatelkaapa myös treenivaatemerkkien kuvastoa. Kaikissa on pelkkiä timmejä mimmejä ja jätkiä. Ovatko kuvat inspiroivia? Ehkä joillekin, mutta toisille ahdistavia ja luotaantyöntäviä. Ihan kuin minkään muunlainen keho ei voisi treenata?

Tästä tuli esimerkkinä vastaan Gymsharkin instafeed-kuva, jossa oli kuva täysin normaalikroppaisesta naisesta, mutta poikkesi brändin kuvien valtavirrasta. Kommentit olivat kamalaa luettavaa. Osa syytti Gymsharkia siitä, että heidän ei missään nimessä pitäisi näyttää tällaista “epäterveellistä” kehoa, koska se heidän mukaansa kannustaa epäterveellisiin elämäntapoihin. WTF? Monet näistä kommentoijista päättivät lopettaa Gymsharkin seuraamisen IG:ssä, mutta brändin onneksi moni muu uusi seuraaja liittyi mukaan.

Toiseksi “positiiviset” kommentit käsittelivät lähinnä sitä, että “Wau tällä naisella on ihan mahtava alkupiste salitreenaamiselle, jokaisen pitää aloittaa jostain!”. Ei jestas. Korostan edelleen, että kyseessä ei ollut mitenkään ylipainoinen ihminen, hänellä ei vaan paistanut sixpack korkeavyötäröisten treenitrikoiden alta. 

Ihan niinkuin liikunta tarkoittaisi aina laihduttamista, kehon muokkaamista tai “virheiden” tai “ongelmakohtien” kanssa työskentelyä? Niin monille tuntuu olevan täysin vieras ajatus se, että liikkua voi myös sen vuoksi, että se on ihan vaan kivaa tai se edistää hyvinvointia ilman sen kummempia tavoitteita.

Luulen, että jos meidän suhtautuminen kehoon, syömiseen ja liikuntaan olisivat terveempiä, meillä ei välttämättä olisi niin paljon sairaalloista ylipainoa. Tavoittelemme usein jotain epärealistista. Kun mietit, miltä näyttäisit laihdutusprojektin jälkeen, mietitkö samalla itseäsi myös ehkä pidempänä, nuorempana tai jonain muuna, mihin et voi vaikuttaa?

Tunnen toki tässä paasatessani tunnen piston sydämessäni, koska itse ajattelin vielä melko vastikään juuri näin.

Mitä ajatuksia teksti herättää?

Kun epätoivo valtaa mielen

Vaikka yleensä täällä blogissa kirjoitan mielenterveydestä asiapohjaisesti omien kokemusten kautta, niin että olen kirjoitusvaiheessa päässyt pahimman tunnevyöryn ohi. Pystyn välillä irroittautumaan masennuksesta, jäsennellä asioita tunteista erillään. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, joten tämä teksti on kirjoitettu tämän hetkiset tunteet edellä.

Tuntuu surkealta. Istun junassa takaisin vanhempieni luota kotiin Helsinkiin. Koen epäonnistuneeni elämässä, mutta en saa kiinni mistä se johtuu. Tiedän, että tämä on yksi vääristyneistä ajatusmalleistani, mutta en saa ajatusten oravanpyörää pysäytettyä. Gosh, vaikka olen jankannut samaa asiaa terapiassa jo yli vuoden. Olen epäonnistunut jopa terapiassa käymisessä.

Photo by Lauren Mancke on Unsplash

Epätoivo siitä, etten ikinä parannu ja pääse masennuksesta eteenpäin on vallannut mielen. Elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin; hyvä parisuhde, työ, jossa viihdyn, ihana koira, rakkaita ystäviä ja perhettä, fyysinen terveys jotakuinkin tallella. Tunnen olevani liian epäkiitollinen, koska en näistä asioista huolimatta pysty olemaan täysin onnellinen. 

Samalla tuntuu epäreilulta. Miksi juuri minä? Tai miksi ylipäätään tällainen mielentila on ihmisille suotu? En toivo tällaista kenellekään. Mitä olen tehnyt elämässäni niin väärin, että olen ansainnut tuntea näin? Ehkä olen liian itsekäs, vaikka yritän aina kaikkeni toimiakseni oikein. 

Mitä voin vielä tehdä parantuakseni? Vai olenko tällainen loppuelämän? Tai, vaikka parantuisinkin hetkeksi, toistuvatko pitkät masennusjaksot muutaman vuoden välein? Mitä jos elämässäni tapahtuu jotain kamalaa, miten ikinä pääsen sellaisesta yli? 

Tiedän, ettei pitäisi liikaa murehtia tulevasta, mutta tällaiset pitkittyneet alakuloisuusjaksot ovat toistuneet elämässäni aiemminkin. 

Haluaisin vain niin kovasti, että pystyisin nauttimaan asioista samalla tavalla kuin joskus ennen. Jaksaisinpa tehdä asioita kuten ennen, etten olisi täysin rikki jokaisesta työpäivästä, pienestäkin vastoinkäymisestä tai olla sosiaalinen oma itseni. Haluaisin olla aktiivinen, tehdä asioita, joista tapasin nauttia. Liikkua ilosta, ei pakosta. 

Hymyillä enemmän kuin itkeä. 

Tyytymättömyys omaan kehoon mukana koko elämän – tämän takia aloitin dieetin

Olin perheen kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa syksyllä 2001 ollessani 9-vuotias kolmasluokkalainen. Olimme menossa rannalle ja tuolloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että en kehtaa, koska olen liian lihava.

Tuo on ensimmäinen mieleen jäänyt hetki, kun ajattelin olevani liian läski ja ällöttävä. Tämä ajatus piinaa ja seuraa minua edelleen, miltei 20 vuoden jälkeen.

On selvää, että vaativuuteni itseäni kohtaan on yksi syy kaikille mielenterveysongelmilleni. Oma vääristynyt käsitys kehostani on yksi vaativuuteni ulottuvuuksista.

Ajatukset oman kehon ällöttävyydestä ovat saaneet mielen pomppimaan laidasta laitaan ja vaikka olen lähes aina ajatellut, että minun pitäisi laihduttaa, ovat vaikutukset olleet miltei päinvastaiset. Tällaiset ajatukset aiheuttivat minulle paljon ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia. Usein saatoin katsoa omaa peilikuvaa ja alkaa itkemään.

Tässä äiti ja minä Italiassa vuonna 2001, kun ensimmäisen kerran ajattelin olevani liian lihava tai kehoni muuten vääränlainen. Kunpa olisin saanut kerrottua äidille tuon hetkisistä ajatuksista, olisin saattanut säästyä monelta murheelta tulevaisuudessa.

Ahdistus kehosta on joko aiheuttanut sen, että ei ole syönyt mitään, mutta toisaalta saanut myös ahmimaan ruokaa ”ihan sama” -asenteen kautta. Tällaiset laidasta laitaan ajatukset ovat olleet hyvin väsyttäviä ja pidemmän päälle jojoilu on myös epäterveellistä, joten niistä olisi tärkeää päästä eroon.

Jossain vaiheessa kiinnostuin seuraamaan fitnessbloggaajia ja halusin seurata heidän noudattamaa ruokavaliota. Vaikka söinkin usean kuukauden ajan terveellisesti, pisti tämä loppujen lopuksi vain lisää pökköä pesään.

Näissä fitnessbloggaajien ruokaohjeissa harvoin käytetään ”normaaleja” raaka-aineita ja vaikkapa tavallinen täysjyväpasta saatettiin haukkua maanrakoon ja sen sijaan käytettiin jotain kikhernepastaa tai psylliumhiivasavimössöä.

Nämä ohjeet pinttyivät syvälle ajatusmalleihin, mistä seurasi kärjistetysti se, että on ihan sama, syötkö rasvaisen hampurilaisen vai täysjyväpastaa. Ei saisi syödä gluteenia, maitotuotteita, sokereita, ei pakata eväitä muovirasiaan ja mielellään suosia luomua. Podin huonoa omaatuntoa, jos söin välipalaksi maitorahkaa ja ananasta, enkä luomutuorepuuroa itsepoimituilla mustikoilla ja pähkinöillä. Näin myös vääristynyt ruokakäsitys(kin) oli valmis.

En osaa sanoa, miksi tarkalleen koin jo niin nuorena kehoni olevan vääränlainen, vaikka sitä se ei todellisuudessa ollut. Muistan, että jossain kohtaa kun aloin olla isompi kuin viisi vuotta vanhempi siskoni, se oli minulle todella kova paikka.

Ryhmäliikuntaohjaajana olen kokenut olevani liian iso ja lihava, sillä monet ovat aivan sairaan hyvässä kunnossa. Töissä salilla en ole kehdannut vaihtaa vaatteita pukuhuoneessa, vaan luikahtanut tekemään sen vessan puolelle. Koen, että en ole ollut ”läskina” uskottava ryhmäliikuntaohjaaja. Erityisesti koulutustilaisuudet, joissa on pelkästään ohjaajia ja kouluttajia, ovat ahdistavia.

Aihe on nyt itselleni ajankohtainen, sillä olen juuri päättänyt neljän viikon dieetin, joka on myös saanut minua pohtimaan kehonkuvaani. Dieetin etenemisestä on enemmän sisältöä Instagramissani.

Syitä dieetille ryhtymiselle oli monia. Ärsytti, ettei ulkona syöminen, ruoan hakeminen tai Wolttaaminen enää tuntunut spesiaalilta. Siitä oli tullut liian automaattista ja helppoa.

On myös totta, että kiloja vuosien varrella on kertynyt. Sairastuessani masennukseen kilot tarttuivat osittain lääkkeiden takia kehooni entistä tiukemmin, mutta myös siksi että väsyneisyyden takia olen liikkunut paljon aiempaa vähemmän, enkä ehkä ole onnistunut syömään uudenlaisen kulutuksen mukaan.

Pohdin toki jo ennen dieettiä ja varsinkin sen aikana, että onko tämä tässä vaiheessa elämääni järkevää. Se kuitenkin aiheutti stressiä ja lisästressi burnoutin kokeneelle masentuneelle ei ole hyvä juttu. Päätin kuitenkin hoitaa dieetin loppuun saakka, koska lopettamisesta olisi seurannut vain ahdistusta, mikä ei toki ole se syistä tervein.

Dieetti oli kuitenkin sellainen, että se sisälsi ihan tavallista ruokaa. Toki tässä oli maito- ja viljatuotteet pannassa, mutta tämä toimi silti hyvänä lähtölaukaisuna syömisasenteiden normalisoimiseen sekä terveellisen ruokarytmin saamiseen takaisin raiteilleen. Dieetti on selvästi käynnistänyt myös ajatusmallien muutosprosessin, minkä kautta toivon, ettei dieettejä enää jatkossa tarvita.

Pikku hiljaa ajatus siitä, että itsensä hyväksyminen on ainoa tie kohti terveempää elämää. Yksittäisillä dieeteillä ei ole mitään merkitystä pitkän ajan tulosten kanssa, jos käsitys omasta itsestäni ei muutu.

Miksi itseensä ja omaan kehoonsa suhtautuu niin paljon kriittisemmin kuin toisten?